No, minä en tarkoita katolisia enkä ortodokseja. Näitä perinteisiä kirkkoja ei mielestäni mitenkään voi rinnastaa ankariin ja ahdasmielisiin lahkoihin, vaikka niiden teologiassa voisikin olla havaittavissa synergistisiä painotuksia.
Jep! Tässä osut naulan kantaan sekä kuvaat jatkossa oikein pyhityksen armon vaikutuksena. Näinhän se tapahtuu Hengen välityksellä yksin uskosta, sillä usko sulkee kaiken omalähtöisen ulkopuolelle pitäytyen yksin Kristukseen. Häneen pitäytyessämme meillä on taattu turva, ettei meitä kadoteta.
Joh.6: 39-40. Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä. Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä."
Tämän uskonkappaleen uskominen on erittäin vaikeaa. Se näyttää uskomattomalta juutalaisista ja koko maailmasta, eivätkä he halua kuulla siitä. Tällaisia ajatuksia tunkeutuu heidän mieleensä: “Voisitko sinä olla se mies, joka pelastaa meidät? Odotatko meidän oppivan sinulta?” Koko maailma ja myös järkemme ovat taipuvaisia neuvottelemaan Jumalan kanssa, tarjoamalla hyviä tekoja ja omavanhurskauttaan Jumalalle synnin sovitukseksi. Senkin jälkeen, kun olemme alkaneet uskoa totuuteen ja tietää, että sellainen on Jumalan tahto, silloinkin uskomme on liian heikko takertumaan yksin Kristukseen. Epäilemme edelleen ja sanomme: "Kuka tietää, onko se todella totta? Kristus todellakin julistaa, ettei Hän kadota minua, mutta ehkä Isällä Jumalalla on toinen suunnitelma. Kuka tietää, onko tämä todella totta; heijastaako se Hänen ajatuksiaan? Näin me ja meidän ajatuksemme leijailemme taivasta kohti. Unohdamme Kristuksen ja tämän sanoman, ja haaveilemme, että meidänkin on tehtävä jotain. Mutta Kristus kehottaa meitä olemaan katsomatta sinne ja tänne tai olettamaan, että Isällä on jokin muu tahto sydämessään. Tämä on Hänen tahtonsa, kun kuulet, ettei Kristus kadota sinua. Ja nyt, koska sinulla on tämä lupaus Kristuksen huulilta, se ei ole vain Kristuksen, vaan se on myös Isän päätös, Sana ja tahto. “Et löydä Jumalasta mitään muuta kuin sen, mitä minulta kuulet. Sen tähden älä pelkää. Älä ota huomioon muuta, niin minä voin puhua sinulle. Ja jos sinulla on Minut, et ole eksyksissä.” Mutta se on erittäin vaikeaa ihmiselle luovuttaa koko sydämensä ja mielensä Kristuksen persoonalle ja pitäytyä Hänessä ainoana toivona. Ihmiset osuvat aina johonkin muuhun tai keksivät omia erikoisia tekojaan; ja siten he eksyvät, poikkeavat kauas totuudesta ja ovat kadotetut. Tämän me löydämme tallennettuna, että Isän tahto ja mielisuosio on, ettei kukaan uskova joudu kadotukseen. Sinun on mahdotonta epäonnistua täyttämään Isän tahto, jos pidät kiinni Ihmisestä Kristuksesta; tässä Miehessä sinä kohtaat Isän. Ei ole muuta, ei taivaassa, ei maan päällä, eikä helvetissä.
Martti Luther, LW 23, s. 70-71.
1 tykkäys
Mun mielestä lapsia kastavien kirkkojen pitäisi paremmin huomioida uskoontuloon liittyvä luonnollinen tarve selkeään uuden elämän aloitusrituaaliin. Jos kaste ja konfirmaatio on jo hoidettu aiemmin elämässä, eikä niitä tarvitse tai pidä uusia, ja mahdollisesti kirkon jäsenyyskin on ollut koko ajan muodollisena voimassa, joten kirkon yhteyteen ottamisen toimitustakaan ei voi käyttää - mitä esim. luterilainen kirkko tarjoaisi tällaisessa tilanteessa uskoon tulevalle henkilölle? Rippi on toki yksi vaihtoehto, mutta ei sisällä julkisen kristityksi tunnustautumisen elementtiä. Mahdollisuus jonkinlaiseen “uskoon sitoutumisen toimitukseen” esim. jumalanpalveluksen yhteydessä, ei tietenkään minään vaatimuksena vaan mahdollisuutena sitä toivovalle, voisi auttaa nopean uskoontulon kokenutta kiinnittymään luterilaiseen tai muuhun vanhaan kirkkoon.
2 tykkäystä
Minua oikeastaan hiukan naurattaakin ajatus, että joku kuvittelee kykenevänsä olemaan kaikessa täysin kuuliainen Jumalalle. Evankeliumi toki edellyttää “uskon kuuliaisuutta”, mutta usko onkin pelastuksen suhteen ehdottomasti luovuttamaton asia. Varmaankin haluaisimme olla Jumalalle kuuliaisia lapsia ja totella ja noudattaa hänen tahtoaan. Mutta täysin kuuliainen ei ole ollut kukaan muu kuin itse Herra Jeesus Kristus. Silti Pietarin vetoavaan ja tervehenkiseen pyhityskehotukseen voi luullakseni jokainen uskova ilomielin yhtyä, ilman painostavaa täydellisyyden vaatimusta:
“Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi.” (1.Piet 1:14-15)
Oikeansuuntainen kehotus! Silti on pidettävä mielessä, että pelastuksemme perustuu siihen, että Jeesus Kristus oli kuuliainen eikä siihen harhaluuloon, että me kykenisimme sellaisia olemaan.
Täydellisyyttä voi silti tavoitella ja ihan ilman painostusta. Jaakob painottaa uskon kestävyyttä kiusauksissa ja rohkaisee uskovia:
“Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.” (Jaak 1:2-4)
1 tykkäys
Tämä on minullakin ollut vahvasti mielessä vuosien ajan.
Lapsikaste on kaiketi vielä ok, jos se tehdään uskovan perheen yhteisessä uskossa, mutta oma tilanteeni oli raadollisempi.
Minulla oli kastettaessa olo että en minä tällaista rituaalia tarvitse koska Jumala on kanssani mutta menköön nyt kun byrokratia vaatii.
Kun sitten tulin uskoon, ei sellaista kastetta voi pitää minään kun sille on hymähdellyt sitä toimitettaessa. Jumala toki oli siinä tilanteessa läsnä mutta minä en ollut kasteelle otollisessa hetkessä.
Ja tämä totuus on syöpyvä mieleen, ihmisen koko olemukseen, siinä kun tietoisesti käy läpi kasteen.
@SanGennaro, kasteen merkitys on lähtemättömästi jättää ihmiseen konkreettinen muisto siitä että hänet upotettiin veljien keskellä Kristukseen jonne jäi kaikki vanha ja Kristuksen vanhurskaus tarttui häneen siellä. Sen jälkeen on aivan selvää että Kristuksessa kilvoitellaan Jumalan Hengen vaikuttamin teoin.
1 tykkäys
Ja jos saa muistinmenetyksen, pitää kastaa toisen kerran?
6 tykkäystä
Entä jos joku ei usko ja hän hymähtelee Raamatulle ja tulee myöhemmin uskoon. Pitääkö se vanha hymähdelty kirja silloin heittää pois ja hankkia tilalle uskovan Raamattu?
2 tykkäystä
Ihmisen mahdollisuus pelastua, on yksin ja ainoastaan Kristuksessa. Luemme evankeliumia, niin se johtaa yksin Kristuksen luo. Ei ole minkäänlaisia ihmisen tekoja evankeliumin sanassa, vaan syntien anteeksiantamusta, armoa.
Hyvät teot ovat seurausta uskosta Vapahtajaan. Hän vaikuttaa meissä hyviätekoja uskon kautta. Näin annamme yksin kunnian Jumalalle pelastuksesta.
3 tykkäystä
Perinteisen kirkonkin jäsen on tultava uskoon, niinkuin on erilaisissa nk. pakanauskonnoissakin ja ei missäänuskonnossa elänyt.
Uskoontulo on yhtä kuin Hebr. 4:2 toteutuu, eli uskoontulossa Sana uskossa sulautuu. Eli Jeesus tulee Henkensä kautta asumaan sisimpäämme siinä määrin ja siinä laajuudessa kuin me tilaa annamme.
Toivon, ettet viittaa nyt helluntalaisiin. Kokemuksesta tiedän, että ulkopuolelta kutsumasi ahdasmielisyys on “sisäpuolelta” vapautta, Hengen vapautta.
Lueskelin ketjun läpi pääpiirteissään. Tähän helluntailaisuuden arviointiin yleisesti: Helluntailaisuuteen (kuten useimpiin reformoidusta kirkosta haarautuneisiin liikkeisiin) kuuluu jonkinlainen antisakramentaalisuus tai se, että yksilön kokemus omasta henkilökohtaisesta valinnasta on tärkeämpi kuin vaikkapa sakramentaalisen armon varassa eläminen (ajatus jota esim. Calvin ei varmaan olisi allekirjoittanut suoraan).
D
4 tykkäystä
En minä ole puhunut kirkon jäsenyydestä vaan uskomisesta. Itse olen lapsesta saakka uskonut. Missä kohden minun olisi pitänyt tulla uskoon? Vai onko niin, että mielestäsi en ole uskossa Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen kautta - ehkä koskaan ollutkaan?
Olen toki havainnut, että Mauri Viksténin opetuksia uskonvanhurskaudesta ei ole helluntailiikkeessä kunnolla sisäistetty. Ja silloin täytyy etsiä muita tapoja tulla osalliseksi Jumalan hyväksynnästä. Olkoon se sitten tietty kastekäytäntö tai jokin muu konsti, kun Jumalaan ja Jeesukseen turvautuva usko ei riitäkään, vaan täytyy harrastaa jotakin uskonsuorituksia tms omia tekoja ja töitä ja pelastusta oman itsensä kautta.
Monilta harha-askelilta olisi helluntailaisuudessa vältytty, jos uskonvanhurskaus olisi viksteninkirkas. Silloin olisi enemmän myös rauhaa, lepoa ja aitoa iloa.
Eihän helluntaiseurakunnankaan pelkkä jäsenyys mitään auta, vaikka olisi seurakuntaan liittymisen yhteydessä upotuskastettu (esimerkiksi uskovien kotien lapset), jos ihminen ei uskokaan. Kristittyjä eivät ole nimikristityt vaan sydämen kristityt eli ne, jotka uskovat ja turvautuvat Jeesukseen, ovat uskoneet evankeliumin ja “huutaneet häntä avuksi” ja ottaneet vastaan pelastuksen sanan.
“Meille on tämän pelastuksen sana lähetetty.” (Apt 13:26)
“Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room 10:10)
Kristuksen kirkon alkuperäisen opetuksen ja uskon näkökulmasta uudelleen kastaminen on yksinkertaisesti Jumalan sanan halveksimista. Ei sen yksilön taholta toki joka vakaasti uskoo toisin saamansa opetuksen vuoksi ja kaipaa edellä kuvattua uuden luomuksen konkretiaa ja entisen elämän hylkäämisen riittiä. Ihminen siis tuskin koskaan tuossa tilanteessa tahallisesti Jumalan tekoja halveksii. Mutta käytännössä kysymys on silti, miksi Jumalan sanasta valikoidaan jotain, ja hylätään jotain. Miksi oma halu saada jokin kokemus on suurempi kuin yksinkertainen usko sanaan, jossa luvataan kasteessa saatu lahja joka ei ole riippuvainen kastettavan ymmärryksestä eikä muista ominaisuuksista.
Uuden kasteen tarvetta, ja myös lapsena kastamisen oikeellisuutta pohdittiin ankarasti kirkon alkuaikoina. Vainoissa tapahtui luopumista uskosta. Oli päätettävä mitä tehdään jos luopunut ihminen haluaa palata kristityksi. Joku oli uuden kasteen kannalla. Lopputulos oli kuitenkin että yksi kaste riittää. Tämä on niin kirkkaasti sopusoinnussa apostolisen opetuksen kanssa että on ihmeellistä että sitä vieläkin vastustetaan.
Uskoon tulevat - kasteensa armoon palaavat - voidaan jollain tavalla siunata ja ravita seurakunnassa, huomata ja hoitaa. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin jättää se yksi ja oikea kaste arvotta ja “kastaa” uudelleen.
Jokainen kristitty kamppailee uuden luomuksen ja vanhan Adamin välillä. Tai siis meissä kamppaillaan. Joka päivä voi palata armoon. Joka päivä voi uudistua uskossa. Joka päivä pitäisi kiittää Jumalaa joka pitää liittonsa vaikka me harhailemme ja pullikoimme vastaan. Kastettu ja uskova on matkalla sinne missä kamppailu on ohi ja ylistys täydellistä.
2 tykkäystä
Tunnen hyvin uskovassa perheessä kasvaneen luterilaisen. Hän on varmasti uskossa ja on ollut lähetystyössäkin. Hänen ei ole koskaan tarvinnut erikseen tulla uskoon. Hän on uskonut niin pienestä asti kuin muistaa. Olisi hassua alkaa vaatia uskoontulemista häneltä.
Toki kaavamaiset ihmiset, jotka tuntevat vain yhden tavan tulla uskoon - heidän omansa - vaatisivat sitä häneltäkin.
5 tykkäystä
Tämä menettelee, vaikka toisaalta uskosta, Armosta luopuminen on pitempi prosessi kuin yksi päivä. Uskoontulo on sekunneissa tapahtuva. Tässäkin Jumalan reiluus paistaa!
Niinpä…Uskoon ei tarvitse “pamahtaa”…
2 tykkäystä
Ei Vikstenin opetus poikkea Raamatun opetuksesta, johon helluntalaisuus maailmanlaajuiseti on linjautunut. Jättäisin Vikstenin rauhaan, koska varmasti tiedän, ettei hän ole koskaan opettanut ohi Raamatun niinkuin on nk. helluntailiikkeetkin maailmalla.
Samaa ratkaisun vaatimusta ja lapsesta asti uskovan epäkelpoisuuden väittämistä esiintyi varsinkin vielä 40-50 vuotta sitten luterilaisen kirkon sisällä lähinnä viidesläisyydessä. Sittemmin hengelliseksi väkivallaksikin äitynyttä toimintaa pyydettiin jopa anteeksi, merkittävimmin Kansanlähetyksen johtaja Rämä. Käytännössä julistus on muuttunut luterilaiseen suuntaan sielläkin ja helluntailaisuus ja evankelikaalisuus eivät ole niin suuresti vaikuttamassa toimintaan.
Helluntailaisuus, muut vapaat suunnat ja evankelikaalisuus ovat kristinuskoa ja monella tavalla hyvää settiä. Mutta itselleni Stop-merkki ponnahtaa aina näkökenttään kun em. vaatimuksia nousee ja toisen ihmisen uskoa epäillään ja vähätellään. Siellä missä sana ja sakramentit syrjäytetään uskoontulon kaavoilla ja vaatimuksilla, on kadotettu alkuperäisestä kristinuskosta suuri osa aivan sen perustaa.
Toiset kasvavat uskossa tai uskoon, toiset kokevat äkkikääntymisen. Ei ole eroa heillä Jumalan edessä. Ratkaisevaa on näetsen kohde ja itse uskossa eläminen, ei se kertomus joka jokaisella yksilöllä on - yksilöllinen!
3 tykkäystä
Oon pahoillani mutta tämä kommentisi tuntuu minusta kiusanteolta. On aika vaikeaa tyhjentävästi näistä asioista kirjoittaa enkä siihen pyrikään.
Ei, vaikka nyt saisin muistinmenetyksen enkä tietäisi edes tulleeni uskoon, ei minun tarvitse yrittää muisti menneenä tulla uudelleen uskoon. Pahoittelut jos annoin niin sanavalinnallani ymmärtää.
Ymmärrän tässä sinua emotionaalisessa mielessä.
Tuo sinun tapauksesi on tavallaan eri sarjaa kuin se normaali kiista lapsen kastamisen ja myös uudelleen kastamisen teologisista perusteista.
Mutta luulisin että pystyt näkemään asian myös klassisen kristinuskon kulmasta.
Sillä asetelmahan on kuitenkin siinä mielessä hyvin sama kuin tässä: Voiko lapsen kastaa jos hän ei ymmärrä uskon asiaa ja jos hän ei edes muista kastettaan aikuisena? Samalla lailla hymähtelevä aikuinen ja parkuva lapsi ovat jotain ihan muuta kuin vakuuttunut ja uskon asiat tietoisesti läpikäynyt aikuinen uskova. Ja kuitenkin kaste on yksi.
Kun kirkkojen mielestä lapsen voi kastaa, ne perustavat uskonsa Raamattuun ja traditioon: Kasteessa on oleellista Jumalan toiminta, ei mikään ihmisessä oleva kyky tai halu. Uskovan elämässä sitten kaste saa merkityksen, joka tietenkin liittyy tietoisuuteen. Myös siihen. Kaste velvoittaa ja kaste muistuttaa jatkuvasta uudistumisesta. Kaste osoittaa meille Jumalan rakkauden äärettömyyttä: Niin hän minua rakasti että otti omakseen jo silloin kuin itse en sitä halunnut! Mikä on suurempaa evankeliumia?
2 tykkäystä