Kommentoin vielä ajatusta siitä että uskovien pitäisi olla parempia ja hengellisempiä eivätkä seurakunnat saisi harhaantua.
Minulla ei ole tällaista toivetta.
Minun kokemukseni kirkoista on valitettavasti ollut aina mahdollisimman huono. Todella ikäviä asioita on tapahtunut. Olin tämän vuoksi lähellä jättää koko yhteisöllisen kristillisyyden.
En jättänyt ja tällä hetkellä käsittelen asiaa niin että en halua olla organisaatiossa jossa minun täytyy koko ajan toivoa että jospa nämä kaikki isot asiat mihin minulla ei ole, rukouksen lisäksi, mitään mahdollisuutta vaikuttaa paranevat lopulta. Haluan laittaa rajallisen aikani tällä maan päällä sellaiseen seurakuntayhteyteen jossa minun ei tarvitse vahtia toisia ja yhtä aikaa voin seurata omaa omaatuntoani uskoon liittyvissä asioissa. Haluan vahtia ennemmin omaa tervehenkisyyttäni kuin toisten. Minä voin ja pystyn pyytämään anteeksi toiselta vaikka hän olisi teologisesti harhassa. Voi selvittää hänen ja minun välisiä mielenpahoituksia rakentavassa hengessä vaikka olisimme molemmat ihan väärässä teologiasta.
Eihän vapaissa suunnissakaan tietenkään aina ole niin onnellinen tilanne että tällaista läheistä pyhittävää vuorovaikutusta olisi spontaanisti ja paljon. Näissä porukoissa on kuitenkin selvästi vähemmän niitä jotka haluavat tulla ja lähteä pois ilman että ovat läsnä muille osallistujille. Tämä sopii minulle, mutta oman tyytyväisyyteni ei tarvitse olla vaatimuksena muille yhteisöille. Olen vapaa olemaan tyytyväinen ilman että se on tavoitteen asettaminen muita varten.
Kaikissa kirkoissa missä olen ollut aktiivinen on ollut kaikenlaista mitä olen pitänyt epäterveenä. Olen tullut tulokseen että epäselvyyksistä ja harhaantumisista ei pääse missään eroon, eikä pidäkään, pitää mieluummin oppia toimimaan hankalissa tilanteita, säilyttää rakkaudellisen suhtautumisen toisiin ja itseensä. Jos huomaa että että omasta kirkosta puuttuu joku näkemys tai asenne, on sitten itse sitä niin sittenhän siellä seurakunnassa on myös se puuttuva asia.
Itse en halua hukata aikaa yritykseen pitää seurakunnan ajatukset uskosta tietynlaisena vaan haluan olla porukassa joka pitää esillä sitä mitä kristitty on ja tekee arjen valinnoissa. Ei tämäkään toiveeni aina toteudu missään porukassa.
Vapaiden suuntien kokoontumisissa minua puhuttelee tietynlainen konstailemattomuus, vaikka kyllä sitä turhaa ‘uskonnollisuutta’ sielläkin on.
Konstailemattomuus ja suoruus toiminnassa on rituaalinomaisen kokoontumisen konkretisoiminen, esimerkiksi se että ehtoollisen kommuunio, Kristus-ruumiin keskinäinen yhteentuleminen, avautuu syömis- ja juomisrituaalin lisäksi rukouspalveluun jonka yhteydessä toinen toistensa puolesta rukoillaan, tunnustetaan syntejä ja annetaan niitä anteeksi. Parannutaan.
En usko että täydellistä seurakuntaa ja kirkkoa on ennen paruusiaa.
Mielestäni on kuitenkin hyvä jatkuvasti purkaa kirkoista turhaa ritualisoitumista, avata toiminnot konkreettiseksi tekemiseksi, vähentää määräyksiä ajatella uskosta tietyllä tavalla ja keskittyä siihen millä tavalla kristityn tulee konkreettisesti käyttäytyä ja millä tavalla ei.
Nyt tämän kirjoitettuani huomaan miten vaikeaa on sanoittaa miten oikeasti näistä asioista koen. Jonkun sanan tilalle olisi voinut valita toisenkin ja aina jotain jää sanomatta.
Vielä yksi ajatus: Minusta on tosi vapauttavaa ajatella että jos oma seurakuntani ajautuisi johonkin hullutukseen ja epäterveeseen meininkiin, voin vain hyväksyä sen että tämän seurakunnan aika tuli nyt täyteen, varsinaista asiaa jatkavat ihmiset. Ei tarvitse pakonomaisesti yrittää kannatella vuosisataista organisaatiota. Ihmisten halu kannatella asioita turhaan mahdollistaa monta hullutusta jotka olisi voinut välttää.
Mitenkäs monta vuosisataa tai -tuhatta tässä onkaan mennyt.