Helluntailaisuuden arviointia Suomessa ja maailmalla

Koska olen ollut ainoa helluntalainen tällä foorumilla yli kymmenen vuotta, niin pyydän, ettei helluntalaiset ja kastajaliikkeen kantani tuota estämisiä kirjoittamisilleni, vaikkeivät ne klassiseen pirtaan soveltuisikaan.

Olen siis rippikoululeireillä näyttänyt videolta Jukka Tolosen haastattelua ja hänen tarinaansa muusikkona johon liittyivät päihteet ja myös vankila. Vankilassa lopulta Jukka sai Jeesukselta lahjan vapautua sisäisesti. Hänen muutokseensa vaikutti myös Siionin virsien ja muiden vanhojen virsien tutkiminen, joista syntyi sitten äänitekin, ja konsertteja.

Olen sanonut nuorille että tämä on mahdollista. Ja upeaa. Mutta myös sen että kaikkien tie ei ole sama. Ei uskon eikä elämän suhteen. Voi uskoa lapsesta, voi kasvaa uskossa. Hyvin useinhan uskoontulosta todistavat käyttävät kaavaa: Ennen olin tällainen, nyt kaikki on muuttunut.

Olen sinun viesteistäsi lukenut, että oikeat seurakunnat koostuvat uskoontulleista. Ymmärränkö oikein, että siitä seuraa että jos kokemusta uskoontulosta ei ole, ihminen ei voi olla uskossa Jeesukseen eikä voi pelastua?

Mitä mieltä sinä olet tästä? Plautilla on nykyään siis löytänyt seurakunnakseen helluntailaiset.

Kuulostaako tämä erilaisten Jumalan suunnitelmien mahdollisuus sinusta kokeneena helluntailaisena hyvältä vai huonolta?

Ei mielipiteistä rangaista. Säännöissä kielletään klassisen kristinuskon vastainen propagointi, mutta ei mielipiteiden esittämistä.

3 tykkäystä

@Oka lla on tästä varmaan oma pitkän linjan näkemyksensä.

Omaan lyhyeen kokemukseen tukeutuen, voin sanoa että minun helluntaiseurakunnassani on kaikenlaisia uskovia. On myös niitä jotka ovat pitkään ja säännöllisesti käyneet mutta eivät ole liittyneet varsinaisiksi jäseniksi uskovien kasteen kautta mutta silti ovat ikäänkuin omaa sakkia.

On varmaan myös eroja siinäkin miten eri seurakunnissa on asioista eriäviä näkemyksiä seurakuntalaista välillä. Toisissa seurakunnissa on luultavasti tiukempi ‘ryhmäkuri’ näkemysten suhteen kuin toisissa.

Omissa porukoissani aika monenlaisia näkemyksiä sallitaan kunhan seurakunnan nettisivuillakin mainituissa ydinkysymyksissä ollaan samalla sivulla. Ortodoksit olivat paljon ankarampaa sakkia kuin helluntailaiset, nimittäin sen suhteen mitä asioita tulee ajatella. Katolilaisilla on taas se tietty ‘ikkuna’ jonka sisällä saa ajatella aika vapaasti.

Ei kovinkaan mielekäs piuhoitus!

Plautilla on hyvin selittänyt polkunsa. En luokittele häntä enkä sinua. Ilman uskoa ei kukaan ole näkevä Herraa!

Kyllähän sitä itse on rukoillut ihan tosi paljon että Jumala antaisi mahdollisimman monelle vahvan uskoontulokokemuksen, varsinkin kun näen ihmisiä jotka itsekin rukoilevat sitä Jumalalta, mutta kun katson ympärilleni niin ei kaikkien elämä mene niin. Ehkä onkin minun lapsellinen fantasiani että kaikki tulisivat samalla tavalla uskoon.
Lähimmäistä, joka rukoilee uskoontulon puolesta tulee rohkaista ja rukoilla hänen puolestaan jos hän sitä toivoo, mutta ei hiillostaa uskoontulolla. Omasta uskoontulosta kannattaa todistaa tilanteeseen sopivasti niin paljon kuin todistamiseen on kutsumusta.
Itseäni todistukset uskoontulosta vetävät vastustamattomasti puoleensa.

Ei minulla ole mitään syytä ajatella itsestäni yhtään enemmän kuin toisista kun minulla on se uskoontulokokemus. Lähinnä ajattelen että vastuuta se lisää. Vastuuta nimenomaan todistaa siitä niin sanoilla kuin elämälläkin.

Kun moitin epämielekkääksi piuhoituksesksi, niin näin asiattomaksi minulta pyytää Plautillan ilmaisun arviointia?

Olen juuri käynyt läpi henkilön kanssa hänen uudistumistaan uskossa, jonka uskon hän sai lahjana 10-vuotiaana, eli tuli uskoon, niinkuin minäkin, kymmenvuotiaana.

Luopuminen oli prosessi, kylmeneminen vähemmän tärkeitten asioiden vuoksi. Sen jälkeen hän eli kunnollista ja työntäyteistä elämää montakymmentä vuotta, mutta karttoi kuin ruttoa, ei uskovaisia, mutta hengellisiä tilaisuuksia.

Jumalan Henki sisimmässäni on rukoillut hänen puolestaan. Se on ollut taakka, mutta mieluinen, koska koen, kuinka Jumala on ollut työtoverina ja tämänkin ikeen toinen kantaja- puoli.

Kun sain soiton häneltä n. kuukausi sitten, että “nyt on tapahtunut minulle jotain valtavaa, olen niin onnellinen. Tunnen kuinka Jeesus muutti takaisiin minuun.” Sen jälkeen olen saanut jakaa samassa hengessä samaa Henkeä. Elämä muuttui hänen kohdallaan täysin ja ei muuttunut mitään ulkonaisesti.

Olen saanut olla monelle rinnallakulkija, enkä ketään patistanut uskoon tai uudistukseen.
Lähes aina, kun kodistani ulos menen tapaan jonkun, naapurin tai oudon ihmisen, jolle olen saanut välittää sanoman jossain muodossa Jumalan sydämeltä. Tämä palvelutehtävä alkoi 90-luvun alussa, kun vaimoni kanssa uudistuimme uskossa. Sanon, että tämä on Jumalalta saatu tehtävä, koska kaikkialla maailmassa missä olen sitä ”hoitanut” olen kokenut olevani ”kaiken kansa suosiossa”, Apt. 2:47.

2 tykkäystä

Hyvä kun kirjoitit tuon viestin. Täällä niin uaein tuodaan esiin helluntailainen uskoontulo ikäänkuin vaatimuksena tai arvottamisena. Ei kai se yleisesti ottaen sitä ole. Jos joskus on ollut ylilyöntejä niin ei se tarkoita että aina on.

En ole kysynyt mitään asiatonta, en piuhoita enkä niuhoita.

Oka ei halua siis kommentoida suoraan Plautillan toivetta että ei väheksyttäisi niitä jotka eivät ole uskonratkaisua kokeneet - eikä päinvastoin. Se oli kyllä arvattavissa.

En usko, että on fiksua asetella joku vastaamaan jollekin. Käytin sanaa “mielekästä”, eli harjoittaa järjellistä Jumalankin palvelusta.

Kommentoi sinne kuin näet tarpeelliseksi ja minäkin saatan keskusteluun osallistua.

1 tykkäys

Mieleni tuli Jeesuksen vertaus sinapinsiemenestä:

“Minkä kaltainen on Jumalan valtakunta, ja mihin minä sen vertaisin? Se on sinapinsiemenen kaltainen, jonka mies otti ja kylvi puutarhaansa; ja se kasvoi, ja siitä tuli puu, ja taivaan linnut pesivät sen oksille.” (Luuk 13:18-19)

Ajattelen niin, että helluntailaisuus on yksi seurakuntapesä tuossa kristinuskon suuressa puussa. Liikkeeessä saatetaan ajatella, että tuo yksi pesä on se koko puu. No, vertaukset ovat vertauksia. :slightly_smiling_face:

Sisäänpäin lämpiävyys on sisäänrakennettua moniin liikkeisiin ellei jopa kaikkiin.

Minulle on kerrottu, että Navigaattoreissakin (joita oli joskus 70-90-luvuilla) joku oli valtakunnallisessa enintään muutaman sadan hengen kokoontumisessa todennut, että koolla olivat Suomen kaikki todelliset Jeesuksen seuraajat. :slight_smile:

4 tykkäystä

Mieleeni tuli toinen vertaus ja minusta varsin relevantti tähän yhteyteen:

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: "Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ‘Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ‘Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’ “Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” (Luuk 18:9-14)

Monesti nousee mieleeni, että minulla ei ole yhtään mitään annettavaa Jumalalle, sellaista josta voisin tuolla tavoin kiittää niinkuin tuo muita väheksyvä fariseus, joka ylimielisesti ja korskeasti mitätöi muiden uskon. Sen sijaan koen oikeammaksi publikaanin tavoin olla nöyrällä mielellä. Hengellinen ylpeys on vaarallista lajia.

“Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” (Matt 5:3)

3 tykkäystä

Fariseuksiakin tulee uskoon ja uskovista tulee (joskus) fariseuksia.
Oman tunnustuksesi perusteella et kuulu kumpiinkaan!

1 tykkäys

Sitten on se ylpeyden laji joka tekee nöyryydestäkin kilpailun. Sanoisin että sitä harrastetaan Suomessa keskimäärin enemmän kuin monessa muussa paikassa.

Minusta on hyvä olla aralla tunnolla Jumalan edessä. Luulen että se on oikea mielenlaatu. Viittaus kilpailemiseen tässä yhteydessä tuntuu kummalliselta, mutta Paavali opettaa:

“Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room 12:10)

En tiedä mitä tarkoitat, mutta eikös uskova kristitty on sellainen joka uskoo Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanaan. Koska ilmaisusi on kieltämättä epäselvä, kysyn suoraan: tarkoitatko, että minä en mielestäsi ole aidosti tai oikealla tavalla uskova ja siis uudestisyntynyt Jumalan lapsi, vaikka uskon Jeesukseen ja olen siis ottanut ilosanoman vastaan? Koska säännöissä kielletään toisen uskon mitätöinti, voit vastata privana.

“Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan.” (1.Tim 1:15)

“Ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.” (Jaak 1:21)