Kursivointi minun.
Olisiko tuossa avain arvoitukseen, miksi en / emme ymmärrä samalla tavalla ensimmäistä viestiäsi rukousketjussa? Sinä ajattelit siis omaa kokemustasi, mutta se mitä kirjoitit, on kyllä tulkittavissa neuvoksi muillekin. Tuntuu että et pysty nyt siirtymään toisten nahkoihin tässä eli eläytymään meidän kokemukseemme. Rukousketjuihin kirjoitetaan rukouksia tai rukouspyyntöjä. Ei sitä, että ei tämän asian puolesta ole mitään hyötyä rukoilla.
Tämäkin on edelleen kirjoitettu muille, ei varsinaisesti itsellesi.
Mitä ihmettä? Sanot että Isä meidän -rukoukseen sisältyy kaikki, mutta se ei sulje pois esirukouksia. Isä meidän sisältää muutakin kuin “tapahtukoon sinun tahtosi”.
Se, että sielujen pelastus on ylin tavoite, ei tarkoita ettei meidän tulisi rukoilla esim. jokapäiväistä leipää. Ja Jeesus itse käskee rukoilemaan hellittämättä (Lauri Thurén sanoo: Tuo tarkoittaa häpeilemättä). Eli Jumalalle on lupa huutaa Kaikki Asiat, ja panna kaikessa toivo häneen. Tätä on Raamattu täynnä, ja aivan varmasti luterilaiset opettajatkin tähän yhtyvät.
Kyllä, viimeisen sanan sanominen on yhteinen pyrkimyksemme ja se on tavallaan pahe.
Minä voin sanoa ihan kaikessa rakkaudessa kuitenkin tässä, ja tietäen että meillä on paljon uskon asioissa yhteistä, ja muutakin, että tässä jutussa olet nyt erehtynyt. Et kokonaan, mutta siltä osin, miten se nyt tässä keskustelussa näkyy.
Niin: ennen kuin taas selaat kännykkää, katsot Twitteriä tai Yleä, rukoile. Pane puhelin pois ja rukoile kauemmin kuin luet uutisia. Ja rukoile, kun luet niitä, niiden puolesta, joista luet.
Nyt on aika rakastaa sekä ukrainalaisia että venäläisiä. Ukrainalaisia on nyt helppo sympatisoida, he ovat sodan sankarillisia altavastaajia. Miten voin rakastaa ukrainalaisia? Rukouksen ja rahan lähettämisen lisäksi voin osoittaa kunnioitusta heidän kulttuurilleen, sille kulttuurille, jonka erityisyyden puolesta he nyt taistelevat. Sanon siis: opetellaan ukrainaa! Luetaan Ukrainan historiasta ja kulttuurista. Lauletaan Ukrainalle. Terve, Ukraina! Kunnia Ukrainalle! Slava Ukrainy!
Mutta yhtä lailla traaginen on nuorten venäläissotilaiden kohtalo, jotka joutuvat taistelemaan ja ehkä kuolemaan Ukrainassa luultuaan ensin menevänsä vain sotaharjoituksiin. Heidänkin kohtaloaan olemme itkeneet – ja heidän perheittensä. Älkäämme vihatko venäläisiä tai venäläisyyttä. Mitä voisin tehdä? Ota jotain venäläistä luettavaa, vaikkapa DostojevskinRikos ja rangaistus. Opettele venäjää, ainakin aakkoset. Lue kirja Venäjän historiasta, yritä ymmärtää. Rukoile venäläisten puolesta, käännä viha rukoukseksi. Sodan loppumisen, oikeuden toteutumisen ja sielujen armahtamisen puolesta: Gospodi pomiluj.
Anton kirjoittaa siis tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä kysymys ole vain rukouksen sisällöstä.
Mutta tähän ketjuun erityisesti sopii , käännä viha rukoukseksi.
Tämä on täydellisesti sitä mitä olen itsekin tarkoittanut. Ihmisiä ja ennen muuta itseä pitäisi nyt hillitä vihasta ja myös pelosta kääntämällä kaikki rukoukseksi. Niin ajallinen elämä kuin ikuisuus ovat Jumalan armon varassa, mutta meidän aikamme nyt on rukoilla. Me olemme ihmisiä, tämä on meidän osamme ja mahdollisuutemme.
Minä rukoilen Isää Pojan kanssa Hengessä. Toimii kuin junan vessa. Tai no eihän ne nykyiset junan vessat enää toimi silleen kuin junan vessojen tulisi toimia.
Rukous on unen näkemistä valveilla: tuotan itse osan materiaalia ja osa tulee jostain itseni ulkopuolelta, niin kuin dialogissa kuuluukin tulla. Joka yö uniaan ei muista, mutta ei se tarkoita sitä, ettei olisi rukoillut. Sanattomat huokaukset ovat näitä.
Hyvä tapa on siis sanoa mitä mieleen tulee, vaikka tulisi mieleen huonosti, siis retorisesti huonosti. Ei silleen Miele pölynimuri -tyylisesti.
Et vieläkään näköjää lukenut Lutherin selitystä tuohon kohtaan, joten laitan sen vielä tähän.
Vertauksessaan väärämielisestä tuomarista Kristus kutsuu hurskaan sydämen huokausta huudoksi, semmoiseksi, joka herkeämättä yötä päivää nousee Jumalan eteen: “Huomatkaa: noin ajatteli väärämielinen tuomari. Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avukseen. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä”, Luuk. 18:6-8…
Martti Luther
Millaista sitten on tämä hurskaan sydämen huokaus? Se on kuten Filonilla asian sanoi Raamattua siteeraten “rukoilemista lakkaamatta”, nukkuessammekin. Päivittäin se toteutuu usein siten, että Jumalaa ikävöivä sydämemme hakeutuu hänen sanansa ääreen ja tutkii sitä sydämessään ja sen seurauksena huokailee, että se toteutuisi sekä huokailijan omassa elämässä, että se saisi sijansa kaikkien elämässä ja myös ohjaa meidät toimimaan siten.
Jokapäiväistä leipääkään me emme rukoile mitään muuta tarkoitusta varten kuin että sen saaminen palvelisi Jumalan tahtoa. Mitä hyötyä meille olisi alati täydestä mahasta, jos saisimme ruokaa vain ajallista elämäämme varten, mutta meiltä puuttuisi hengellinen elämä lyhyesti sanoen “lakkaamatta rukoileminen?”
Rukous ei siten rajoitu vain johonkin intellektin sanelemaan muotoon, jolla kyllä on silläkin paikkansa, sillä etsiihän usko myös järjellistä ilmaisumuotoa. Mutta näihin sanamuotoihin se ei jumitu, vaan ulottuu koko elämää hallitsevaksi asenteeksi, lakkaamatta rukoilemiseksi, etsien siten jatkuvasti Jumalan tahdon toteuttamista elämässä.
Ei tämä kyllä toteudu meissä olevan synnillisen luontomme tähden koskaan täydellisesti muutoin kuin hengen huokauksessa. Liha näet panee hanttiin Saatanan voimasta minkä ehtii ja saa meidät tämän tuosta eksymään sen halujen perään, mutta lopulta sen on kukistutuminen, sillä Kristus, johon rukouksemme kohdistuu on kukistanut sen totaalisesti. Tässä meillä on turva kaikkien kauhujen keskellä, joita Saatana paisuttelee ja saa meidät epätoivoisina epäilemään ikään kuin kaikki tapahtuva ei olisikaan Jumalan käsissä, Ukrainan kriisikin.
Jeesus sanoi vielä: »Kuvitelkaa, että yhdellä teistä on ystävä ja että hän menee tämän luokse keskellä yötä ja pyytää: ’Ystävä hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole hänelle mitään tarjottavaa.’ Tämä kuitenkin vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja lapsetkin ovat sängyssä. En voi nousta antamaan sinulle mitään.’
Minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan leipää ystävyyden vuoksi, niin pyytäjän häpeämättömyyden takia hän nousee ja antaa niin paljon kuin tarvitaan. Minä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Koputtakaa oveen, niin se avataan teille. Pyytäjä kyllä saa, etsijä löytää ja koputtajalle avataan. Vaikka te olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita. Kai siis Taivaan Isä antaa vielä paljon mieluummin Pyhän Hengen niille, jotka sitä pyytävät.
Iltahartaus jossa tätä uusinta suomennosta selitetään:
Meitä suomalaisia on opetettu rukoilemaan nöyrästi ja hiljaa, lähestymään Jumalaa kunnioittavasti, pelolla ja vavistuksella. Mutta Jeesus opetti toisin: kun hätä on suuri, Jumalalle saa puhua suoraan, saa vaikka huutaa, häpeämättä ja mitään pelkäämättä! Ei Jumala siitä rikki mene.
Evankeliumit kertovat esimerkin eräästä äidistä, joka pyysi Jeesukselta apua sairaalle tyttärelleen. Kun Jeesus ei ensin välittänyt, äiti alkoi huutaa. Hän huusi niin, että Jeesuksen oppilaiden korvat menivät lukkoon, ja he yrittivät häätää hänet pois. Mutta tuo epätoivoinen nainen jatkoi huutoaan, häpeämättä: ”Kyrie eleison”, suomeksi: Herra armahda! Ja lopulta Jeesus auttoi. Tuon naisen huuto kaikuu vieläkin kautta maailman, jokaisessa jumalanpalveluksessa, ehkä sinunkin suustasi. Se ei ole nöyrä pyyntö, ei kaino kuiskaus tai hurskas toive. Joka näin huutaa, häiritsee Kaikkivaltiaan rauhaa törkeällä tavalla. Ja Kaikkivaltias auttaa. Niin hän lupaa sanassaan, uuden käännöksen myötä entistä suoremmin sanoin.
Rukoillaan.
Pyhä Jumala, rakas taivaan Isä. Anna meille rohkeutta panna sinut koville. Opeta vaatimaan sinulta mahdottomia. Pyytämään, että sinä kuulet, kun muut eivät kuule. Näin uskallamme pyytää, koska Jeesus itse opetti näin. Hänen nimessään, aamen.
Kari Kuula pohtii rukouksia Ukrainan puolesta. Jossain määrin ymmärrän noita ajatuksia, mutta sittenkin tuntuu, että ei se kyllä ihan noin mene
Niinpä paha ei selity pelkällä tahdon vapaudella. Myös Jumalan sallimuksella on oudot sormensa pelissä. Hän ei estä pahaa, vaan antaa sen karata Moskovasta Ukrainaan. Ja nyt me uskovat pyydämme hartaasti. Päästä heidät pahasta. Esirukous on siis protestia. Kapinaa taivaan pimeitä sallimuksia vastaan.
Sanomme itse Jumalalle: Lopeta! Me emme hyväksy tätä. Emme, vaikka uskon valossa ajattelisi, että pahallekin on salattu syy.
Lihavointi minun tekemä.
Ymmärrän mielestäni kristinuskoa paljon, mutta esirukouksen logiikka on jäänyt hämäräksi. Ehkä se onkin pohjimmiltaan mysteeri. Jos osaisin selittää, miten rukous vaikuttaa, se muuttuisi taikuudeksi. Menetelmäksi manipuloida maata ja taivasta.
Toivottavasti sopii @Exkortti viestisi siirto tähän. Jos saisi rukousketjuun vain rukouksia…
Kuula pohtii samaa aihetta kuin Thurén hartaudessa joka tuossa yllä.
Ei itse sisällössä paljon ole eroa mutta pidän enemmän LT:n selkeydestä.
Nääs kun Jumalan sana ja Jeesus kehottaa huutamaan Jumalaa avuksi samoin kuin herättelemme perheen isää hädässä vaikka keskellä yötä, niin silloin on varmaa että niin on lupa tehdä.
Kuula ei tunnu ymmärtävän rukouksesta yhtään mitään. Maailmassa vaikuttaa ja taistelee hyvä ja paha. Jumala on hyvä. Rukous on kääntymistä hyvän Jumalan puoleen ja taistelua pahaa vastaan henkivalloissa. Tämän lähetystyöntekijät tietävät, kun he sanovat, että he tarvitsevat todella paljon esirukousten voimaa, sillä taistelu sieluista on kovaa. Näin myös Ukrainassa sotatilanteessa taistelevat pahan voimat totuutta ja oikeudenmukaisuutta vastaan. Rukouksilla me emme manipuloi Jumalaa, vaan taistelemme pahaa vastaan.
Mutta samalla on hyvä muistaa se, ettei paha ole vain ulkopuolellamme.
Jolkkonen, jonka kirjoitus toisessa ketjussa linkissä:
Putinin hyökkäys paljastaa, mitä tapahtuu, kun vallanhalun ympäriltä murtuvat kaikki padot ja pidäkkeet. Ikävä kyllä, sama kiilusilmäinen vallanhalu asuu meissä kaikissa.
Siksi maailman moraalinen järjestys ei ole täydellinen eikä tule koskaan valmiiksi. Elämme langenneessa ja traagisessa maailmassa. Martti Lutherin sanoin: ”Maailmaa ei voi hallita pelkällä rukousnauhalla”. Siksi me suomalaiset teemme viisaasti, kun yhtä aikaa vaalimme hyviä yhteyksiä itänaapuriimme ja samalla pidämme tykkimme hyvässä rasvassa. Jälkimmäistä tarvitaan putineita varten, jotka ymmärtävät vain voiman ja vallan kieltä.
Ja siksi:
Meidän tulee tuomita Venäjän valtionjohto, mutta samalla muistaa, että tämä on Putinin sota, johon tavalliset venäläiset ovat syyttömiä. Itse asiassa juuri nyt pitäisi vahvistaa entisestään ruohonjuuritason rajanaapurisopua ihmisten, seurakuntien ja kansalaisjärjestöjen välillä. Siellä ne rauhan vastavoimatkin kytevät.
Tähän ovat kaikki kirkkomme piispat myös liittyneet. Erityisen tärkeää on nyt hillitä vihaa myös omassa maassamme asuvia venäläisiä kohtaan.
Tässä on se vaara. Et sinä varmaan ulkoista pahuutta pois itsestäsi, mutta nämä muotoilut ovat alttiita myös väärin käyttämiselle. Kyllä maailman sivu on sodissa erityisesti demoni nähty vihollisessa. Vain siinä. Tätä Uskonsoturi täällä toi esiin mutta mielestäni virheellisesti Jolkkosta tulkiten. Piispa JJ nimenomaan varoittaa unohtamasta totuutta ihmisen sisimmästä.
Ymmärrän hyvin 9xn kokemuksen. Minäkään en osaa välttämättä rukoilla monisanaisesti tämän tilanteen puolesta, Enkä pysty eläytymään yksityiskohtiin, kun en ole samanlaisessa tilanteessa koskaan ollut. Iltaisin rukoilemme mieheni kanssa ja pyydämme varjelusta Ukainan kansalle ja presidentille. Pyydämme että Jumalan tahto tapahtuu ja että hän antaa kansalle kestävyyttä. Juuri äsken kiitin mielessäni, että Putinkin on vain Jumalan kahlekoira.
En ymmärrä ajatuksenjuoksuasi. Viittaat(??) kohtaan Gal.3:19, jossa Paavali tarkastelee sitä, mitä varten Mooseksen laki on annettu, missä yhteydessä tulee selväksi sekin, että galatalaisten ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia. Miten tämä raamatunkohta liittyy siihen, mistä nyt puhutaan? Ja miten armonvälineet ja kalvinismi siihen liittyvät?
Ok, olemme samaa mieltä siis.
Varmaan tässä on nyt vähän herkistynyt tulkitsemaan liian paljon.
Joka tapauksessa yhdyn sydämestäni (kerrankin?) piispojemme vetoomukseen:
Paastonaika kutsuu kääntämään katseemme pois itsestä lähimmäisen hätään. Pyydämme auttamaan sodasta kärsiviä ukrainalaisia osallistumalla keräyksiin Kirkon Ulkomaanavun, Suomen Lähetysseuran tai muiden avustusjärjestöjen kautta.
Sotaa pakenevat lähimmäisemme voivat pian olla maassamme etsimässä turvaa. Silloin olemme valmiina auttamaan heitä ja ottamaan heidät vastaan.
Keskuudessamme eläviä venäläisiä ei pidä syyttää sodasta. Vihaa ei saa kohdistaa heihin, vaan heitä on kohdeltava lähimmäisinä.
Paastonaika kutsuu syvemmälle hengelliseen elämään. Pyydämme edelleen seurakuntia ja kaikkia kristittyjä ja hyvän tahdon ihmisiä rukoukseen rauhan puolesta, Ukrainan kansan puolesta, väkivallan ja pelon keskellä elävien puolesta sekä niiden puolesta, joiden käsissä ovat rauhan avaimet.
Tässä rukoilemisasiassa pitäisi ymmärtää ihmisten persoonallisuuden erilaisuus. Ihmiset ovat rukoilijoinakin erilaisia. Yksi, puhelias ja sanavalmis, voi puhua pitkään ja vuolaasti, niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa keskustellessaan. Toinen on harvasanaisempi, mutta se ei tee hänestä huonompaa kristittyä eikä rukoilijaa. Kumpikaan ei voi vaatia, että kaikkien pitäisi toimia samoin kuin hän.
Voi kertoa, miten itse rukoilee, mutta on väärin tehdä tästä kiistan aihetta tai paremmuusvertailua. Rukouksessa voi olla jopa ääneti Jumalan edessä jonkin asian puolesta. Onneksi meidän ei ainakaan tarvitse yrittää neuvoa Jumalaa.
Kyllä juuri näin! Minä ymmärrän hyvin että joillakin on tarve rukoilla Jumalaa monisanaisesti. Minä olen kuitenkin tässä vuodatuksessani kiinnitänyt huomiotani motiiveihein, eli siihen missä hengessä rukoillaan. Ei Jeesus turhaan varoita monisanaisuudesta jos joku luulee, että häntä sen tähden kuullaan. Samoin Salomo kiinnittää huomiota motiiveihin vaikka vähän toisessa asiassa, mutta se sopii tähänkin hyvin kun hän sanoo: “joka siunaa ystäväänsä isoäänisesti aamulla varhain, hänelle se luetaan kiroukseksi.” Jokainen voi ymmärtää tämän helposti, eli siinä on kysymyksessä ihmisten mielisuosion hakeminen, jota Uudessa Testamentissakin moititaan.
Täällä meilläpäin esim. Helluntailaiset rukoilivat aamuneljään lumpiot lattiassa joskus 80-luvun alussa ja kun minä heitä varoitin lainaten tuota Jeesuksen varoitusta monisanaisuudesta niin he sanoivat puheeni olevan “luterilaista hapatusta.”
Henki kyllä tietää mikä on Jumalan tahdon mukainen rukous, kuten Room. kirjeessä sanotaan ja siksi meitä kehoitetaan rukoilemaan Jeesuksen sanoin hengessä ja totuudessa, sillä sen kaltaisia rukoilijoita Isä tahtoo.
En kuitenkaan tahdo kasata tästä mitään lakia kenellekään, sillä olemme kaikessa vajavaisia meissä vielä riippuvan syntisen luontomme tähden, vaan kun usko on olemassa silloin henki meissä kyllä huokailee Jumalan tahdon mukaan keskellä liiallista monisanaisuuttakin. Itsekin sorrun usein turhaan hölinään.
Tämä mitä olen sanonut on siis vain jonkinlainen yritykseni hahmotella kaavaa, jonka sisällä meidän tulisi pyrkiä pysymään rukouksissamme, vaikka hyvin tiedän ettei se meiltä onnistu tämän elämän aikana koskaan täydellisesti.