Joutessani jatkan kirjoittelua, kun olen flunssassa, eikä voi mennä ulos, ei juuri kummempaa puuhailla sisälläkään. Ei ymmärtääkseni koronaa, eikä onneksi leviä netin välityksellä
Ymmärrän hyvin Okan ihmettelyn, että emme murehdi kadotukseen joutuvien kohtaloa. Onhan tulinen järvi sen vertauskuvana karmea. Mutta onko kadotus niin etäinen ja abstrakti asia, että emme pysty eläytymään siihen? Ja pelastumisen kriteerit osittain aika vaikeatajuiset. Ajatellaanpa vaikka Paavalin predestinaatio-opetusta Room.9ssä. Tai Paavalin sanoja:“Koko Israel on pelastuva.” Toisaalla kuitenkin selviää, että eivät kaikki juutalaiset ole “oikeita” juutalaisia.
Omien läheisten puolesta voi kokea hätää, mutta ei monienkaan tuntemattomien. Riippuu tietysti, miten altruistinen on.
Mutta pakko kai on ajatella, että Jumala tuntee sitä murhetta paljon syvemmin kuin me ja siksi myös toimii saadakseen vedetyksi kaikki yhteyteensä. Vaikea, hyvin vaikea ja yli ymmärryksen menevä asia.
Onko Totuus niin suuri, vai vain hankalan tylppä, niin ettei sitä voi sellaisena ilmaista. Vai onko Totuus väärin tulkittu?
Eli oikea tulkinta on, että helluntalais-amerikkalainen evankeliointi on kartettava.
On huomioitavaa mitä huomioit. Minä puoleltani tuon esiin sen, että asiat on kohdattava niinkuin ne on esiin tuotu ja siksi tämä evankeliointi ilmiö, kahdella viittauksella, on joko ymmärrettävä ilmaisuna miellyttää kirkolliskokousta, koska sellaista Pekka ei kannata tai sitten hän vain ei ota huomioon, että juuri helluntailaisten yhteydessä ja omissa evankeliointitilaisuuksissaan hän on omalla panoksellaan ollut mukana helluntalaisessa evankeliointihengessä. Puhumattakaan erittäin amerikkalaista käyttäytymistä, tilaisuuksissaan Afrikassa. Mielestäni Pekka on ollut rakentavalla tavalla mukana niin helluntalisessa kuin amerikkalaisessa evankeliointi-tunnelmissa.
Eli kun Pekan epä-luterilaista toimintaa joku arvostelee, niin se voidaan kompensoida näillä huolenilmaisuilla koskien vähenevää lasten kastamista ja kielteistä kantaa helluntalais-amerikkalaiseen evankelioimistyyliin.
Ihmisten suosio ei ole pyrkimisen arvoista, vaan, vain Jumalan suosio takaa todellisen menestyksen, mikä ei useinkaan liity yleiseen ihmisten kiitokseen.
Raamattu kehottaa perkaaman pois sen mikä on väärää ja pitämään sen, mikä on oikeaa. Oikean ja väärän kriteeri ei ole tutkimisen tai opiskelun tulos, vaan, kysymys on vain sekunneista, kun sen huomaa.
Ei varmaankaan näin Pekan mielestä, vaan enemmänkin vain esitystapana Kirkolliskokoukselle. Kyseessähän oli aloite ja sanoman kohderyhmälle perilleviemisen takaamiseen tarvitaan oikeaa retoriikkaa, sillä kirkossa ei yleisesti hyväksytä amerikkalais-, tai helluntailaistyyppistä evankeliointia, vaikka monet sen yksilöt ja tietyt herätysliikkeet hyväksyisivät.
Hyvä että sanot näin. Tässä hän teki aloitteen Kirkolliskokoukselle, jossa ei lämmetä amerikkalais- tai helluntailaistyyppiselle evankelioinnille. Hänellä itsellään tuskin on mitään sellaista vastaan., kuten ei minullakaan kun pysytään terveessä opissa, päinvastoin. Amerikasta löytyy paljon huonoakin, epätervettä menestysoppia tai äärikarismaattisuutta esimerkiksi, mutta kaikki siellä ei ole sellaista. Billy Graham evankelikaalina tai David Wilkerson helluntailaisena edustavat raitista ja tervettä evankeliumia ja oppia. Eikä Simojoki ole tässä suhteessa milloinkaan esiintynyt kriitikkona, enemmänkin yhteyksiä luovana. Eikä muista vikojen etsiminen olekaan yleensä kovin rakentavaa.
Pekka Simojoki on luterilaisen kirkon jäsen ja kirkolliskokousedustaja muusikkouden ja evankeliuminjulistajan roolin lisäksi. Hänen on otettava huomioon paikka, missä hän puhuu. Ei niin että olisi olemassa kaksi eri totuutta, vaan että sitä ymmärretään ja tulkitaan eri paikoissa erilailla. Luterilaisessa kirkossa hän puhuu huolestaan jäsenien ja kasteiden vähenemisestä, koska kirkosta eroavat nyt sekä uskovaiset että uskomattomat. Kastekiistoihin en halua mennä mukaan, sillä vaikka suhteeni lapsikasteeseen ei olekaan kovin vahva, pidän silläkin lailla kastettuja kuitenkin Jumalan omina, jos he ottavat uskon vastaan myöhemmin ja saavat sitä ennen kristillistä kasvatusta. Pelkkä kaste ilman uskoa ei riitä kuin lupaukseen saada tulla Jumalan lapseksi myöhemmin.
Kieltämättä outo ilmaisu Pekalta. Mielestäni sitä ei voi puolustella eikä selitellä, oli kohdeyleisö mikä vain. Mutta täällä sen puimisesta ei ole hyötyä. Kannattaisi ihan suoraan ottaa yhteyttä.Pekkaan ja kysyä asiaa. Yhteystiedot ovat netissä.
En minä tätä täällä ihmettele ja tunnen kyllä hänen ajattelunsa oikeinkin hyvin. Minusta asia on päivänselvä tuntien hänen työtään, taustaansa ja toimintaansa kaikenkaikkiaan.
Minäkin olen tulkinnut, että sitä täällä ihmetellään ja pohditaan, mitä hän oikein tarkoitti. Onhan se ristiriitaisen kuuloista, jos pitää tarpeellisena varoa amerikkalais-helluntailaista evankeliuointia ja itse on mukana sellaisesa toiminnassa. Hyvä olisi kulla Pekan oma perustelu. Tai jospa kok puheenvuoron kuunteleminen/lukeminen selventäisi.
Mielestäni Simojoki selvästi korostaa että kaikessa on oltava missionaarinen näkökulma kirkossa. Se merkitsee että kirkon perustyö toimituksineen ja messuineen on hyvää mutta se ei tavoita riittävästi koska aika on muuttunut. Tilalle ei kuitenkin tarjota vain kampanjoita eikä kirkon omaa sanomaa pidä muuttaa. Asenteen ja painopisteen muutos!
Noin minä tulkitsin.
Tämä ketju herätti kommentteja kun viittasin Pekka Simojoen puheenvuoroon, äänitykseen siitä. PS painottaa syytä, miksi olemme syntyneet tähän maailmaan. Mielestäni tämä jokaista ihmistä koskeva kysymys saa tyhjentävän vastauksen, Apt. 17:
27 että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää-hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä;
30 Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.
Vastaus elämän tarkoitukseen löytyy vaikka hapuilemalla, koska Hän, Jumala Jeesuksessa on jokaisen käden ulottuvilla. Parannuksen teko edellyttää ihmisen puolelta vain kääntymistä, suostumista Jeesuksen pelastaa.
Pekka S. on julistanut helluntalaisissa yhteyksissä tätä uskoontuloa, niinkuin hän viittasi kirkolliskokoukselle osoitetussa äänitteessäänkin, kun joku mies todisti tulleensa uskoon hänen kokouksessaan.
Eli vain parannuksen tehnyt ja uskon, lahjana saanut, voi jatkaa eteenpäin tiellä taivaaseen. - Onko tässä koko totuus? Kyllä oli ryövärille ristillä, jonka askel pelastukseen vanhurskautti hänet Jeesuksen seuraan taivaassa.
Vain harva on näin “onnekas”, että siirtyy uskoontultuaan ajasta ajattomuuteen. Meidän matkamme jatkuu, kunnes kuolemme. Sitä ennen olemme Jeesuksesta todistajia, vt. Apt. 1:8, eli täytämme elämisen tarkoituksen.
Helluntaiseurakunnissa on muutama, uskoontullut pappi/teologi vieraillut. Heitä on kutsuttu uudelleen. Viittaan Pekka Simojokeen ja Kalevi Lehtiseen. Kutsuttu uudelleen, koska heidän julistuksensa on keskittynyt ensimmäiseen, välttämättömään alkeeseen. Evlut kirkon matkanteon malli ei ole ollut julistuksen aihe. Tämä oli ja on vieläkin koko totuus ristin ryövärille. Raamattu puhuu kaiken alusta, vapaaehtoisesta parannuksen teosta, vt. Apt. 2:41a, ja siihen asti evlut kirkon ulkopuolella olevat uskovat askeltavat samaa tahtia. Yhteinen taivaltaminen ei kuitenkaan jatku. Eroamme tahoillemme, joko noudattaen Apt. 2. luvun, 41. jakeen b-osasta eteenpäin.
Jos tähän joku reagoi, niin tarkoitukseni ei ole käsitellä kastetta, koska se on käsitelty tästä erotetussa toisessa ketjussa.
Uskovien keskinäinen yhteys Koko Totuus. Eli tiekartta ilman tulkintoja valaisee Jeesuksen jäljet, joissa astumme.
Kääntäisin asian niinpäin, että jos ei ole tullut uskoon aikaisemmin, niin täytyy olla todella onnekas, että se tapahtuu siinä vaiheessa, kun on jo vääjäämättömästi siirtymässä ajasta iäisyyteen.
Mielenkiintoista kyllä jos Pekka Simojoki on kertonut tulleensa aikuisena uskoon ja tehneensä parannuksen ja sen olevan oman uskonelämänsä alkupisteen. Tälläkö hän olisi ansainnut keikat helluntailiikkeen parissa?
Olen aika monta keikkaa ja puheenvuoroa Pekalta kuullut mutta en tällaista. Hän on kasvanut läpeensä kristillisessä ympäristössä. Todennäköisesti lapsesta asti uskoneella on elämässä eri vaiheita ja uskon ja epäilysten ajat ovat tuttuja meille kaikille. Mutta en ole mistään kuullut että Simojoki olisi joskus menettänyt uskon ja sitten taas tullut uskoon.
Pappien ja teologien jakaminen uskoon tulleisiin ja muihin (siis epäuskoisiin?) on tympeää ja myös vahingollista puhetta. Onhan meillä agnostikkoja tai monella muulla tavalla “epäilyttäviä” pappeja jotka itse aiheuttavat hämmennystä uskovissa lampaissaan. Mutta se, ettei pappi voisi olla saanut kutsumuksen Jumalalta ilman erityistä uskoontulon tai ratkaisun riittiä, on paha erehdys.
Pappeja voi moittia siitä että he opettavat väärin tai antavat huonon esimerkin elämällään. Mutta ei siitä, että he eivät ilmoittaudu uskoontulleiksi. Sellaista oikeutta ei kerta kaikkiaan ole annettu kenellekään. Pappi tekee oikein Jumalan edessä kun hän julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Silloin hän ei markkinoi itseään ja omaa uskoaan vaan fokus pysyy siinä mitä Jumala on sanonut.
Juu ei, mutta yhden käänteentekevän asian hän kertoi radion Majatalon tarinoissa, uudistumisen voimattomuuden keskellä - 90 luvulla. Siitä kertoo myös tämä Askel-lehden artikkeli. Tapaus kuulosti kertomanaan hyvin ihmeelliseltä, mutta ei sen ihmeellisemmältä kuin monien muidenkin ihmeitä kokeneiden vastaavat kertomukset, joita minäkin olen kuullut ja jopa kokenut.
90-luku, kun lapset olivat pieniä, meni sumussa 150 keikan vuosivauhtia, yhdellä pysähdyksellä: vuonna 1995 muusikolta loppuivat sävelet ja evankelistalta sanat ja usko.
– Olin burnoutin partaalla, fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti loppu. Taivas oli hiljaa, ja oli vaikea seistä omien sanojensa takana. Eräänä iltana sanoinkin, että nyt lopetan.
– Seuraavana päivänä soitti tuntematon nainen, että Jumala käski sanoa Simojoelle: “Tiedän, että olet väsynyt. Mutta sinä saat uusia voimia ja uusia lauluja, jos haluat sydämestäsi tehdä työtäsi.” Se jälkeen värit palasivat vähitellen harmaaseen maisemaan.
Juu, tämän olen lukenut.
Mutta tämä on juuri sitä kaikkien kristittyjen tuntemaa elämää. Välillä usko ja voimat ovat vähissä, sitten taas vahvistetaan. Voi tulla profetioita tai muita tapahtumia - tai sitten vaan voimat alkavatkin palautua…
Tämä on aivan erilainen painotus kristillisestä elämästä, kuin kaiken palauttaminen ratkaisun hetkeen ja uskoontulon riittiin, eikä tällainen kertomus jaa ihmisiä väärällä tavalla eikä luo ihmisille vinoutunutta käsitystä Jumalan ja ihmisen suhteesta. Sehän on jatkuvaa “uskoontulemista”, jatkuvaa parannuksen tekoa ja armossa elämisen matkaa.
Minua ihmetyttää tämä oman itsen korostaminen. Minä tulin uskoon. Minä tein parannuksen.
Toisaalta korostetaan, että uskoon tulo ei ole oma ansio, vaan pelkkä lahja. Ja silti syyllistetään ei uskoontulleita, että he itse ovat ansainneet ikuisen kidutuksen.
Miten siis on, oletteko te uskoontulleet ansainnet omin teoin ikusen ilon, ja ja me, joilla ei ole uskoa, olemme omin teoin ansainneet ikuisen tuskan.
Emme, tämä on ihan perusasiaa, vanhurskautusta Jeesuksen ristintyön tähden. Eli pelastus annetaan lahjaksi Hänen tekonsa tähden, jonka Hän teki vuoksemme, siis sinunkin, jos vain niin tahdot.
Kyllä. Me kaikki olemme omien tekojemme tähden ansainneet tämän, minäkin, jos ei olisi uskoa edellä mainittuun, emme turvaisi Hänen työhönsä.
On siis niin, että ne jotka tuon suostumuksen tekevät ovat tuolla teollaan ansainnet ikuisen ilon. Ja ne jotka eivät tuota tee, niin heitä rangaistaan ikuisella kärsimyksellä.
Olen kyllä kuullut sellaisiakin teologisia väitteitä, että syntinen ihminen ei ole kykynevä tekemään tuollaista suostumista.
