ThanksE. Ajattelin avata uuden aihelmatiikkaan liittyvän ketjun, mutta täällä hyvä jatkaa. Tällä kertaa kristinuskosta ja siitä mitä merkityksiä nykyisellä ihmisoikeuspuheella -ja politiikalla on ja tulee olemaan kirkoille ja kristityille -mielestäni.
Aloitetaan lainauksella, joka lähtee liikkeelle Neuvostoliiton luuhistumisesta, Kylmän Sodan päättymisestä:"This new context gave a specific inflection to human rights, rendering them post-political or post-ideological: Western politics was no longer an ideological system whose historic claims were subject to dispute, which required the justification or active extraction of affirmative consent in order to function. In this context, the use of military force justified by reference to human rights was thus a vindication of Western political systems, an affirmation that the best societies in the world and in human history required no meaningful or systemic improvement - and every effort militarily to disseminate human rights affirmed this notion."(1)
En koskettele Cunliffen näkemystä siitä millaisia vaikutuksia yllämainitulla paradigman-muutoksella on ollut liberaalin humanitarismin ja interventionismin muodossa Euroopassa ja erityisesti Lähi-idässä, koska minua kiehtoo Cunliffen näkemys ihmisoikeuksista “jälki-poliittisena tai jälki-ideologisena” ajatuksena.
Bidenin Yhdysvallat, EU ja Suomi ovat nostaneet juurikin ihmisoikeudet kärkeen. Asiaksi, jolla Lännen tulisi nyt laittaa sekä Venäjä että Kiina ruotuun, vaikka samalla Länsi on vuosikymmeniä tullut hyvin toimeen lukuisten “länsimielisten” maiden kanssa, joissa ihmisoikeudet ja opposition asema ovat kurjemmalla tolalla kuin esim. Venäjällä tänään. Tämä epäjohdonmukaisuus ja vastakohtaisuus on yksi merkki siitä, että “ihmisoikeudet” eivät ole meille/heille faktisesti niin universaaleja ja elintärkeitä kuten usein hurskaasti esittävät.
On vääjämätöntä, että poliitikkojemme ja päättäjiemme puhe “ihmisoikeuksista” tulee koskettamaan kristillisiä kirkkoja. Kirkkoja, jotka eivät edusta liberaali-reformistista kristillisyyttä. Näin on jo käynyt ainakin Suomen ev.lut.kirkossa, mutta otaksun “ihmisoikeuksia” kannattavien liberaalien näkevän vanhojen kirkkojen niin Suomessa kuin maailmalla rikkovan systemaattisesti “ihmisoikeuksia” koska nämä kirkot eivät salli naispappeutta, vihi kirkollisesti seksuaalivähemmistöpareja ja suhtauvat sellaiseen "ihmisoikeudelliseen"valintaan kuin abortti torjuvasti.
“Ihmisoikeudet” kuuluvat kaikille (Tähän he eivät sanottavimmin kiinnitä huomiota kun kyse on muista kuin Venäjästä, Kiinasta tai niiden todellisista ja uskotuista ystävistä) ja uskontojen, siis kirkkojenkin täytyy globalisoituvassa maailmassa kunnioittaa “ihmisoikeuksia”, koska ne ovat universaaleja ja koskemattomia (Tätä he eivät vaadi juurikaan esim. islamilta). Ihmisoikeudet eivät ole heille enää politiikkaa tai ideologiaa, vaan jotain lähes transendenssia - jotain niiden tuolla puolen. Ihmisyyden, oikeudenmukaisuuden ja hyvän puolella. Ihmisoikeudet ovat sekulaarin “Jumalan” kuva ihmisessä ennen lankeemusta.
Nämä ihmisoikeus (ja erinäiset id) -evankelistat asettavat yksilön etusijalle. Ihminen syntyy isälle ja äidille, perheeseen, tiettyyn sukuun, yhteisöön ja maahan. Kukaan meistä ei ole syntynyt ilmasta tai ilman äitiä ja isää; täydellisenä aikuisena minänä tai individinä. He unohtavat tärkeimmän, ontologisen; evankeliumi “ihmisoikeuksista” edellyttää syntymistä tai oikeutta syntyä. Ilman elämää ja olemassaoloa on turha puhua ihmisoikeuksista. (Tässä jälleen syytä muistaa että monet näistä länsimaisista ihmisoikeusaktivisteista eivät kyseenalaista länsimaiden kovia talouspakotteita mm. Syyrialle, Iranille ja Jemenille, joiden takia juurikin lapsia kuolee massoittain).
(1) Philip Cunliffe: Cosmopolitan Dystopia - International Intervention and the Failure Of The West. Manchester University Press, 2020. Sivut 96-97)