On niitä muistakin. Vasta juttelin yhden käännynnäisen kanssa, joka oli kuulema kääntynyt ortodoksiksi, koska oli alkanut lukea Uutta Testamenttia.
Ja vastaavasti ne vapaiden suuntien ns. uskoon tulleet ovat aiemmin olleet luterilaisia ja uskoneet Jumalaan jo ennästään.
Anteeksi, jäi vastaamatta tähän. Olet oikeassa, ei tuo Ruokasen teksti ole niin hyvä, kuin ensilukemalta vaikutti. Ruokanen onnistuu ylittämään liberaali vs. konservatiivi -position, mutta vain osittain ja kyseenalaisin keinoin. Hän sortuu konservatiivien retoriikkaan väittämällä, että vanhalla virkakannalla olevilla ei ole ollut vuoden 1986 mitään tulevaisuutta kirkossamme, heidän tila on seurakunnissa kutistunut olemattomiin “hyljeksittynä paarialuokkana”, joka “työnnetään syrjään”. Aivan näinhän ei ole. Ruokanen ei liioin ota huomioon esille nostamaasi erottelua naispappeuden torjujissa.
Ruokasen mukaan virkakysymys ja kiista on ratkaistavissa, eikä se siten tulisi olla sellainen ongelma, joka hajottaa kirkkoa / kirkon. Hänen mukaansa molemmilla kiistan osapuolella olisi varaa joustoon. Kirkko voisi suvaita naispappeuden torjujia antamalla heidän toimia vapaammin kirkon sisällä. Erillisvihkimystä ei tarvittaisi, kun olisi oma piispa. Pitäisi vain välttää naispuoleisia pappeja ja piispoja, esimerkiksi yksipappisissa seurakunnissa - jotka ovat muuten meillä harvassa ja vähenemään päin seurakuntien yhdistysmispyrkimysten vuoksi. Tällainen kahden ristiriitaisen näkemyksen yhteiselon mahdollisuus ei ole kovinkaan uskottava.
Naispappeuden torjujille Ruokanen sanoo, ettei aihetta ole nurinaan - vaikka hetki aiemmin hän kirjoitti heidän olevan sorrettuja näkemyksensä tähden - sillä viran sukupuoli on teologisesti ja raamatullisesi korkeintaan kehällinen kysymys. Hän muistuttaa, että nainenkin voi julistaa evankeliumia, mitä kukaan ei toisaalta ole kiistänytkään. Empiriaan vetoaminen on relevanttia, joskin toissijaista oppiin ja teologiaan nähden. Empiriaa on vaikea punnita.
Ilmeisesti tämän taustalla on näkemys, jossa kiistakysymyksestä tehdään enemmän tai vähemmän adiafora. Tätä se ei kuitenkaan ole kiista kummallekaan osapuolelle. Ydinkysymyshän on tämä: Onko naispappeus ilmoituksen ja tunnustuksen mukaista vai sen vastaista? Ruokanen ei vastaa tähän kysymykseen eikä siten esimerkiksi siihen, olisiko lentävien piispojen käytäntö syrjintää vai ei.
Itse en ole vastustanut naispappeutta. Timoteuskirjeen lausetta “Seurakunnanpalvelijan on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään” en ole tulkinnut kirjaimellisesti eli esimerkiksi siten, että papilla täytyy olla lapsia, vaan siten, että papin tulee olla moitteeton. Tosin, jos tuon “yhden vaimon mies” pointti onkin torjua papin moniavioisuus, niin välittyyhän siinä samalla oletus papin sukupuolesta. Nytkähdin pykälän lähemmäs naispappeuden torjujia kohti, kun luin Kotimaalehdestä, että miehillä on väistämisvelvollisuus piispanvaaleissa, jotta piispaksi saadaan nainen. Raamatun kirjoitukset ja tulkinnat ovat aikasidonnaisia.
Julkaisin juuri toimittamani ja kirkkovuotta seuraavan hartauskirjan “Kaunis pyhä”. Kirjoitan lyhyesti virkateologiaa Pyhän Henrikin muistopäivän kohdalla:
Henrikin – miehen ja piispan – hahmo tuo mieleen myös virkaan liittyviä ekumeenisia haasteita. Yksimielisyyttä on löydettävissä, sillä luterilaisetkin voivat tunnustaa pappisvihkimyksen – sanan laajassa merkityksessä – sakramentiksi, missä vihittävä saa siunauksen kautta viran, vallan sekä virkaan liittyviä armolahjoja kolmiyhteiseltä Jumalalta. Lisäksi Suomen luterilaisen kirkon voi katsoa säilyttäneen piispanviran yhteyden Jeesuksen opetuslapsista nykypäivään. Viran sukupuoli on ekumeeninen ja luterilaisuuden sisäinen jännite, sillä osa kristityistä rajaa pappeuden miehille. Sopiiko naisen päähän piispan hiippa – vai kenties vain 1. Korinttilaiskirjeessä mainittu arvon ja vallanalaisuuden merkki – huntu? Toivottavasti tässäkin kysymyksessä yksimielisyys kasvaa totuudessa ja rakkaudessa ajan ja keskustelujen myötä. Älkööt hiipan paikkaa määrätkö esivallan miekka tai kiivastunut kirves, vaan ylimmän paimenen, Jeesuksen, sanat.
Tunnustuksemme mukaan ykseyden edellytykset ovat oikein ymmärretyt evankeliumi ja sakramentit, ei oikein käsitetty näkemys viran sukupuolisuudesta. Näin tunnustus asettaa ko. kysymyksen kehälliseksi ja samalla kyseenalaistaa naispappien väistämisen. Toisaalta naispappeutta ei myöskään edellytetä, eikä naispappeuden torjumista kielletä eli julisteta harhaoppiseksi. Huolesi on siis se, että nämä erillisvihkimykset tulkitaan rikkovan juridisesti - ei vain teologisesti - tunnustusta vastaan. Kun kirjoitat, että tunnustus on tämän vaaran takia uhanalainen ja näin tapahduttua kyseenalainen, näytät tarkoittavan, että pieni määrä juridiikkaa hapattaa koko teologisen kokonaisuuden. En oikein ymmärrä oikeusteologiaa ja sinulla on tuolla pari ymmärrystä haittavaa kirjoitusvirhettä, mutta mikäli ymmärrän sinua oikein, tällainen tunnustuksen käyttö avaisi siis ovet sille, että aivan kaikkea muutakin erimielisyyksiä alettaisiin tai pitäisi tai voitaisiin käsitellä juridisesti tunnustuksen vastaisena ykseysrikkomuksena. Kirkko ikään kuin julistautuisi tällaiseksi juridiseksi laitokseksi, joka ratkaisee ongelmiaan oikeusjutuilla ja sanktioilla saarnaamisen, opettamisen ja kasvatuksen sijaan / kanssa. Ymmärsinkö nyt oikein?
Joku taisi jo kirjoittaa: “naispappeuden torjuminen ei ole harhaoppi, mutta…”. Ongelma lienee siis tiedostettu. Toisaalta totean, ettei luterilainen kirkko, sen seurakunnat tai jäsenet ole käsittääkseni juurikaan teologiasta kiinnostuneita. Juridinen ekspansio sopii tähän näkemykseen, mutta onko huolta oikeustoimista kun käsittelyjen edellytyksenä on kuitenkin teologinen erottelu oikeaoppisuuden ja harhaoppisuuden välillä?
Tässä on taustalla sekin mahdollisuus että suomalaisia järjestöjohtajia ja inkerin kirkon piispaa on vedetty asiassa kuin pässiä narussa. Viittaan siis pappisvihkimyksen toteutumiseen juuri samana päivänä joka Mikkelissä vihittiin uusi piispa.
Tiettävästi kutsu pappisvihkimykseen Pietariin tuli siihen osallistuneille järjestöjohtajille varsin myöhään, josta voisi päätellä etteivät he valinneet päivää. Toisaalta asiassa on syytä muistaa, että Inkerin kirkon emerenttius piispa on kyllä aiemmin osallistunut Suomessa myös naispuolisten piispojen virkaan vihkimistilaisuuksiin. Ei toki vihkijänä tai pukijana.
Kirkollisen sovun kannalta huolestuttavin seikka ilmenee kuitenkin piispainkokouksen 24.10.2023 pöytäkirjasta:
Sekä SLEY:n että SEKL:n johdolta kysyttiin, onko heidän työntekijöidensä uusia vihkimyksiä tulossa Inkerin kirkossa. Molemmat järjestöt vastasivat asiaan kieltävästi. Inkerin kirkon kirkkohallitus on kuitenkin 14.4.2023 käsitellyt kolmen suomalaisen pappisvihkimyksiä Inkerin kirkkoon. Papiksi vihittäviä olisivat Lukas Brenner (SLEY:n Etelä-Savon ja Kymen piirivastaava), Leo Brenner (Varsinais-Suomen Kansanlähetyksen piirijohtaja) ja Peeti Kallonen (Päijät-Hämeen Kansanlähetyksen piirijohtaja). Inkerin kirkon kirkkohallituksen päätöksessä ei ole mainintaa vokaatioista.
Piispainkokous - Päätösehdotuspohja (evl.fi)
Onko sitten niin että järjestöjohtajat ovat valehdelleet piispolle, vaiko niin että asiaa on Suomen puolella viety eteenpäin heiltä salassa. Ehkei kyse ole ihan kummastakaan, vaan jostakin muusta.
Piispainkokous 5.12.2023 ei pöytäkirjan mukaan käsitellyt asiaa.
Tammikuun lopussa on piispainkokouksessa asia esillä.
Järjestöt ovat vastanneet kysymyksiin ja kuukauden päästä sitten kuullaan piispojen päätös.
Näin Sanansaattajan pääkirjoitus, joissa pyydettiin esirukousta mm. tämän asian puolesta.
Mitä tulee noihin, joiden vihkimystä on väitetysti suunniteltu, niin he itse kuulivat asiasta vasta tuon piispainkokouksen kautta ja olivat sen jälkeen yhteydessä esimiehiinsä, jotka olivat hämmentyneitä hekin. Ilmeisesti on olemassa jonkinlainen lista henkilöistä, joita voidaan harkita vihittäviksi jos tilaisuus tähän ilmenee, mutta tosiaan ainakaan kaksi mainituista ei tiennyt lainkaan, että prosessi olisi Inkerin kirkossa edennyt tuolla tavoin.
En oikein tiedä kuinka tarkkaan tästä voin kirjoittaa, koska tietoni ovat henkilökohtaisesta keskustelusta yhden näistä kolmesta kanssa.
Tässä ketjussa taidettiin aiemminkin pohtia näitä “suunnitteilla” olevia vihkimyksiä, ja joku muistutti myös siitä, että Kansanlähetyksen paikallisten piirien työntekijät eivät ole Kansanlähetyksen työntekijöitä. Sleyllä sitten taas on erilainen kuvio.
Toki Inkerin kirkossa on prosessi pappisvirkaan ja diakonin virkaan kutsumiseksi. Ennen korona-aikaa Inkerin kirkon aloitteesta järjestettiin suomen puolella erityinen koulutus Diakonin virkaan valmistautumista varten ja yksi erä diakoneja ehdittiin myös vihkiä.
Arvatenkin nämä Inkerin kirkon kirkkohallituksessa käsitelly pappisvirkaan vihittävät ovat jossain vaiheessa hakeneet vihikimystä ja asia on silloin jäänyt odottamaan parempia aikoja. Asia on nyt sitten nyhkähtänyt eteenpäin heitä itseään ennalta informoimatta.
Inkerin kirkon tukeminen jakaa kovasti mielipiteitä. Asiassa mukana sekä naispappeus- että sota-asiat.
Eliitin? Missä ev.lut. kirkkomme eliittiväki on määritelty kun ekaa kertaa kuulen sanan tässä yhteydessä.
Ei ole määritelty mutta mielestäni termi on ihan ymmärrettävä tässä. Oppositiosta, kuten nyt herätysliikkeiden suunnasta katsellen, kirkon piispat ja muut valtaa käyttävät ovat eliittiä.
Toki on hyvä muistaa että asenteet eivät välttämättä ole järjestöjen lähetystyötä kohtaan kriittiset tai myönteiset sillä perusteella kuuluuko asennoituja kirkon eliittiin vai kirkkokansaan. Jakolinja on houkuteltavaa luoda tuon “myrskyn” jälkeen, mutta aina on poikkeuksia ja tilannekin voi muuttua.
Maikkarin toimittaja ottaa tiukasti kantaa jopa järjestöt mainiten pappisvihkimyksiin Inkerin kirkossa:
Tuommoisesta tuubasta voisi jo harkita rikosilmoitusta kunnianloukkauksesta, …jos jaksaisi. Toisaalta voi ajatella, että onhan ennustettu, että näin tulee käymään.
Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä."
Piispainkokous kokoontuu 30-31.1. Kohta tulee varmaan uutisiakin, mutta esityslistan mukana on pitkähkö selvitys järjestöjen kirjallisista vastauksista, suullisista kuulemisista, toimenpide-edellytyksistä ja päätösehdotuksesta.
→ Vaikuttaa siltä, että stoppi tulee inkerinjunalle
ohjauskeskustelut_kirkon_lahetysjarjestojen_kanssa_2636019.pdf (124,6 Kt)
Huhhuh mitä soopaa 
ei edes anneta ymmärtää, vaan rehdisti vaan kerrotaan Sleyn ja Kansanlähetyksen “vehkeilevän Putinin diktatuurin kanssa”.
Tuosta esityksestä jonka @satchel jakaa, selviää että piispat moittivat sopimuksen rikkomisesta ja huonosta tiedotuksesta. Järjestöt näkyvät jatkavan kirkon lähetystä mikä on minusta hieno asia. Ehkä jotkut toivovat irtaantumista, eri puolillakin. Ei vaikuta kovin pian kuitenkaan sellaista tapahtuvan ellei kirkolliskokous sitten päätä toisin. Käsittääkseni sillä on valtaa siihen.
Vehkeilijöiksi leimaamista edesauttoivat valitettavasti kirkon omat henkilötkin, ei vain media. Se on mainehaitta jota odottaisi ainakin kirkon johdon pahoittelevan kun kerran yhteinen lähetystyö näyttää jatkuvan. Jotkut voisivat pyytää reilusti anteeksi niinkuin järjestöt omia virheitään pyytävät. Jos näin ei tapahdu, jää sopimisesta turhan nöyristelevä kuva. Todellisuudessa kirkko tarvitsee järjestöjä ja ne kirkkoa.
Vielä siis: Piispat EIVÄT syytä lähetystyön tekijöitä Putinin kätyreiksi. Ainoastaan siitä että ei ole oltu avoimia vihkimisasiassa jne.
Jää nähtäväksi miten Inkerin kirkon ja kirkkomme suhteet jatkuvat. Mutta se on vain yksi osa kokonaisuutta. Lähetystä on ympäri maailman, mm näiden järjestöjen kautta.
Sleyn tiedote:
Viisaammat, valistakaa:
Päättääkö lähetysjärjestöjen asemasta viime kädessä piispainkokous vai kirkolliskokous?
Nyt saatiin piispojen kanta ja ohjeet. Lähetys on kuitenkin koko kirkon yhteinen ja suuri asia.
Olettaisi että sen suurista linjoista päättäisi korkein päättävä elin, siis kirkolliskokous.
Piispainkokoushan tuossa Kotimaankin artikkelissa päätöksen teki.
Piispainkokous on tänään tehnyt päätöksen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) ja Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen jatkosta kirkon virallisina lähetysjärjestöinä.
Mitä nyt olen lueskellut niin vaateita kuin asianosaisten lausuntoja ei juttu ole mitenkään selvä. Ainakin Sleyn suunnalta puhutaan lähinnä tarpeesta korjata tiedottamista, ja Sti:n pääsihteeri ja Sleyn entinen työntekijä (ja nykyisen työntekijän vaimo) Soili Haverinen totesi tuosta ensisijaisesta ohjaamisesta Suomen ev.lut. kirkon vihkimyksiin, että niinhän on tähänkin asti tehty, nimittäin tiedustelemalla mahdollisuutta erillisvihkimyksiin ja sitten sen eppäonnistuttua etsitty muita ratkaisuja. Ennakoin uusia konflikteja ja ristiriitoja päätösten ja sopimusten tulkinnassa.
Ylen juttu, mielestäni pääpiirteissään ihan asiallinen.
Piispainkokouksen päätöstäkin pidän sinänsä asiallisena ja kohtuullisena. On ymmärrettävää rajata niin, että ulkomaan pappisvihkimystä ei haeta pääosin Suomessa asuvalle ja työskentelevälle henkilölle. Vanhavirkakantaisten teologien ja järjestöjen tilanne kuitenkin menee entistä hankalammaksi. Asiaan pitäisi kehittää jokin kunnollinen ratkaisu, koska ongelma ei ole poistumassa mihinkään.