Tämä vaatisi oman ketjun. Voi perustellusti sanoa että kyseessä on sama asia jos jätetään tuo fatalistinen pois. Ja senkin voi kyllä sovittaa tähän kuvioon. Mutta toinen ketju toinen aika.
Kirjoitin alun perin
Huomaan ajattelevani tässä tapauksessa että kyse on myös Jumalan pelosta. Tiedän pappeja jotka voisivat ajatella vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja, mutta pelkäävät Jumalaa ja eivät tee niin. Voisin itsekin ajatella, että eihän asia minulle kuulu. Pidän myös mahdollisena, että kyseessä on Jumalan antama myönnytys ihmisten kovasydämisyyden tähden yhteiskunnalliselle puolelle. Mutta ei kirkkoon.
Pitänee jättää tähän, ennen kuin offtopic-valot alkavat vilkkumaan…
Kahden kesken tämä jo käsiteltiinkin, mutta kirjoitetaan nyt vielä auki: mielestäni et ollut tyly, viesti oli hyvä (vaikkakin kyllä pitkä), ja saatan vielä muuttaa mieleni tässä asiassa. Tähän liittyy monta asiaa, joita pitää puntaroida. Kuitenkin on niin, että jos ihminen kokee jonkun asian vahvana omantunnon kysymyksenä, niin se ei sitä lakkaa olemasta kuin nappia painamalla, jos joku pitää ajattelutapaa naiivina ja epärealistisena toteuttaa. Luultavasti sulla on itselläsikin sellaisia vakaumuksia, joiden mukaista elämää ei jonkun muun mielestä ole mahdollista vaatia…
Näiden nyt vihittyjen tyyppien (ainakaan muiden kuin Yoshimuran, joka Japanissa toimivana on vähän eri sarjassa) pääasiallinen toimenkuva ei ole minkään jumalanpalvelusyhteisön paimentaminen. Heidän kohdallaan saattaa jopa toteutua se, että jumalanpalveluksen toimittaminen Suomessa on yksittäistapauksen luonteista. Olet kuitenkin varsin oikeassa siinä, että inkeriläisten tavoittaminen on lähinnä hurskas toive. En tunne kaikkia Suomen herätysliikeihmisiä enkä tiedä kaikkien tuntemienikaan etnistä taustaa, mutta omaan otantaani ei ole osunut herätysliikeyhteisöissä käyviä inkeriläisiä. Ainoat varmaksi tietämäni inkeriläistaustaiset kirkossakävijät käyvät ev-lut paikallisseurakunnan messussa. Kyseessä on tosin sellainen kirkko, jossa saarnat painottuvat enemmän perinteiseen suuntaan, mutta papiston sukupuolijakauma ei.
Tuo pitkä teksti Arvo Survon sivulta ei ole ymmärtääkseni hänen kirjoittamansa, vaan Juha Saaren, kuten tekstin alussa myös sanotaan. Sama teksti löytyy Juha Saaren nimellä facebookissa.
Jep. Minun moka. Luin itse toiselta sivulta jossa sanottiin että Survon sivulta. Kopsasin sitten sieltä suoraan. Pitää olla siis tarkempi. Teksti on silti hyvä.
*Lisäys. Itse asiassa en sanonut että teksti on Survon, vaan paikallinen näkemys Survon fb-sivulta. Ymmärtääkseni kirjoittaja on aika lailla läsnä Inkerin kirkossa.
Itse löysin Juha Saaren tekstin Timo Eskolan Facebook-sivuilta. Edellisellä U&E-foorumillakin kirjoitellut Saari olisi varmaan täälläkin sen julkaissut, jos olisi vielä täällä.
Tässä jutussa nousevat esille hyvin ne seikat, joita olen itsekin tässä ketjussa aiemmin maininnut keskeisinä kipukohtina ja mahdollisina painavina kielteisinä seurauksina.
Tunnustuksemme mukaan Kristuksen kirkko ei paikallistu mihinkään yksittäiseen maalliseen instituutioon. Se on hengellinen yhteisö, ja löydettävissä kaikkialta missä evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.
Tunnustuksemme mukaan eri kirkoissa ovat pyhät ja jumalattomat sekaisin.
Arkkipiispa ilmeisesti ajattelee että Suomen evl kirkko on olemuksellisesti Kristuksen kirkko. Tämä ajatus ei tietenkään saa tukea Tunnustuksestamme. Kristuksen kirkko on löydettävissä Suomen evl:stä ja Inkerin kirkosta, ortodoksi- ja katolisesta kirkosta. Siitä voidaan vääntää että mistä eniten, mutta kvantitatiivisella lähestymistavalla ei ole oikeasti merkitystä.
Ne asialliset kipukohdat joista väännetään, voidaan tulkita evankeliumin puhtaan julistuksen vastaisiksi. Ainakin niillä perusteilla joilla niitä nyt puolustellaan.
Eli ymmärränkö nyt ajatteluasi oikein: oikeastaan tarkastelet Suomen ev.-lut. kirkkoa, sen piispoja ja pappeja ja koko kirkon järjestystä vain eräänlaisena yhteiskunnallisena kuorena, jota tulee kunnioittaa lähinnä sen mukaan kuin se vastaa kunkin tulkintaa siitä, mikä on evankeliumin mukaista? Yhteiskunnallisena toimijana sillä on velvollisuus maksaa palkat ja mieluiten jakaa taloudellista tukea lähetysjärjestöille ja mieluiten lähettää rahaa myös Inkeriin, mutta minkäänlaista hengellistä arvonantoa sen ei tarvitse nauttia vaan Inkerin kirkolla on täysi oikeus ja jopa velvollisuus vihkiä pappeja tänne?
Menee aika kummalliseksi. Kyllä se LML:n kautta oleva yhteys Inkerin kirkkoon perustuu ihan faktisesti siihen, että LML:n puitteissa kyseiset kirkot tunnustavat toisensa todellisiksi Kristuksen kirkoiksi, virka ja sakramentit mukaan luettuna. Ei näitä voi toisistaan palastella siten kuin tilanteen ja päivän mukaan haluaa.
Se kertoo myös karua kieltä Suomen Evlut-kirkon nykytilasta ja uskottavuudesta, joka on viimeisinä vuosina romahtanut yhdessä arkkipiispan ja monien muiden valtaapitävien kanssa lukuunottamatta lähinnä kirkossa toimivia herätys- ja lähetysjärjestöjä. Tulevaisuus kirkossa näyttää väkisinkin synkältä, jos se on sitä jo nytkin. Luoman pitäisi avata silmät nähdäkseen missä hän ja kirkko nykyään ovat. Kirkossa tarvitaan todella raamatullisessa opissa pysyviä järjestöjä ja vaikka Inkerin kirkon tukea, jos muuten tilanne huono tai menossa vielä huonommaksi.
Tästä olen eri mieltä. Viimeisen vuoden aikana olen saanut havahtua siihen, että kirkkomme nuoressa papistossa on yhä enemmän niitä, joille kirkkomme usko, oppi ja jumalanpalvelus ovat tärkeitä ja rakkaita asioita. Pois on vähitellen väistymässä se maallistunut leipäpappeuden kulttuuri, joka oli vahvempana vielä kymmenen vuotta sitten.
Tietenkin jos mittarina käytetään vain seksuaalisuuden tematiikkaa mitään muuta tuskin näkyy kuin lankeemuksen pimeyttä. Itse kuitenkin uskon ennen muuta Kristukseen ja siihen, että hänen yhteydessään tapahtuu todellinen mielenmuutos, joka joskus voi vaatia aikaa.
Jos puolestaan puhutaan Herran käskystä, jään odottamaan painavia ja painokkaita puheenvuoroja herätysliikkeiltä avioeroja vastaan sekä ryhdikästä linjaa hylätyksi tulleilta herätysliikepapeilta olla yhden vaimon miehiä ja kantaa ristinsä.
Anteeksi, typerä kysymys tänne väliin: Voisiko Inkerin kirkko perustaa Suomeen omia seurakuntiaan esimerkiksi kaupunkeihin, joissa on paljon inkeriläistaustaisia ihmisiä? (Tietenkin näihin hypoteettisiin seurakuntiin saisi mennä kuka tahansa muukin kuin inkeriläinen.) Vai olisiko tämä kanoninen rajaloukkaus?
Voisi, meillä on myös saksalainen ja riikinruotsalainen seurakunta. Ne tosin ovat molemmat nykyään hallinnollisesti osa Suomen ev.-lut. kirkkoa, mutta maailmalla Suomen ev.-lut. kirkolla on myös omia ulkosuomalaisten seurakuntia.
EDIT: Kirkollamme ei ole omia seurakuntia ulkomailla, vaan se noudattaa integraatioperiaatetta, eli kirkkomme jäsenet voivat organisoitua osana isäntäkirkkoa, jonka kaitsennassa myös täältä lähtevä pappi on.
En tarkoita sitä. Tarkoitan että Kristuksen kirkko löytyy Suomen evl kirkosta, mutta Suomen evl kirkko ei ole instituutiona Kristuksen kirkko, jota ei Tunnustuskirjojen mukaan ollut Paavin kirkkokaan pelkästään kirkkolaitokseutensa takia. Olemme (ja muut kirkot) kristillinen kirkko josta on Kristuksen kirkko löydettävissä ja josta on Kristuksen kirkon jäseniä löydettävissä. En minä itse muista koska en olisi kirkossa Suomessa ajatellut että täällä ei Kristuksen kirkko ole… tai no kerran ajattelin niin. Mutta koskapa en ole kykenevä tätä erottelua tekemään itse, niin en ajatellut sen pidemmälle.
Arkkipiispa valitsi joka tapauksessa sanansa huolimattomasti.
Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee .(Apologia VII&VIII)
Kirkkojen keskinäinen virallinen tunnistaminen on ulkonainen merkki, joka ei kuitenkaan ole sama merkki kuin evankeliumin puhtaasti julistaminen ja sakramenttien oikein hoitaminen.
Kirkon ulkonaisia merkkejä on tietenkin muitakin, mutta niillä ei ole tunnustuksellista asemaa.
Tässä on kyse kahdesta asiasta. Maallisesta ja hengellisestä vallasta. Se että kirkossa maksetaan palkat ja noudatetaan järjestystä, ei implikoi mitään hengelliselle puolelle, jossa hallitsee evankeliumi ja sakramentit.
Fakta on että Suomen evl kirkossa on paljon ihmisiä jotka kokevat että evankeliumi on alistettu inhimillisten pyrkimysten alle. Jumalan ehdoton lupaus Kristuksessa kaikille ihmisille on ehdollistettu erilaisten inhimillisten tarpeiden ajamiseksi. Tällaisissa tilanteissa osa piispostamme ja papeistamme, käyttää itse sellaista kieltä, että ihmisten on vaikea uskoa kuulevansa evankeliumia heidän suustaan.
Tällaisissa tilanteissa piispojen ja pappien pitäisi tunnustuksemmekin mukaan hoitaa tilanne opettamalla ja julistamalla. Ei ensisijaisesti hallinnon taakse pakenemalla, virasta pois laittamalla tms, vaan opettamalla kärsivällisesti ja oikein. Tätä ei kirkostamme löydy.
Osin joo, mutta minusta polarisoitumine on kasvanut. Enemmän on myös niitä pappeja joiden mielestä kirkossa pitää olla kivaa, uskon, opin ja jumalanpalveluksen kustannuksella.
Sainkin tästä oikaisevaa tietoa: kirkkomme noudattaa ulkomailla integraatioperiaatetta, eli meillä ei ole omia seurakuntia ulkomailla vaan jäsenemme järjestäytyvät isäntäkirkon osana ja papit ovat sikäläisessä kaitsennassa.
Oon nyt huono herätyskristitty ja sitä mieltä, että Tapio Luomalla oli joitain oikein hyviä pointteja tuossa kirjoituksessa. Toki ev.lut. kirkko on tämän tilanteen osin itse aiheuttanut sillä, että vanhavirkakantaisten asemaan kirkossa ja etenkään juuri pappisvihkimyksiin ei ole saatu mitään tolkullista ratkaisua. Mulla on kokemusta myös siitä mainitsemastasi asiasta, että nuoressa pastoripolvessa ei olla ollenkaan niin maallistuneita kuin voisi luulla. Maallistuneisuus kun on eri asia kuin liberaalius.
Nostan teksteistäsi esiin myös tämän:
Tämä on sellainen asia, joka herätysliikemaailmassa on mulle yksi häiritsevimpiä. Virallinen opetus esim Sleyssä edelleen on, että eronneen uudelleen avioituminen on lähtökohtaisesti väärin - osa näkee tähän jotain mahdollisia poikkeuksia, osa ei juuri mitään. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki tuntemani sleyläiset eronneet ovat jossain vaiheessa päätyneet uusiin naimisiin. Asia on hankala, koska en kannata heidän ulossulkemistaan seurakunnasta, mutta teorian ja käytännön ristiriita häiritsee silti. Ja se, että pastorikin voi olla eronnut ja uudelleen avioitunut, eikä tätä edes problematisoida mitenkään.
Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa, Juhana Tarvaisen blogista:
Ymmärrän arkkipiispan reaktion. Julkisesti niiden, jotka voivat menettää jotakin leimautumalla liian lähelle herätysliikejärjestöjä, kannattaa pitää etäisyyttä. …
Viime viikolla Sleyn johto oli harvinaisen usein yhteydessä arkkipiispa Luomaan. Peräti kolmena päivänä johtoa oli joko tapaamassa häntä tai puhelimitse yhteydessä. Muutoin melko aktiivinen arkkipiispan somefeedi ei tästä yhteydestä ja yhteydenpidosta mainitse mitään. Voit itse katsoa.
Minkälainen veli tai vanhempi haluaa kotona samojen seinien korostaa, että puhuisimme hyvää, mutta muualla kääntää selkänsä ja vain valittelee perheenjäsenensä sanomisia tai tekemisiä?
Muutkin Sleyn papit kertovat Facebookissa että Luoma ei kerro totuutta siitä mitä on tapahtunut ennen vihkimystä. Nyt joku valehtelee tai värittää ainakin totuutta. Kumpi puoli?
Luoma ei ole missään vaiheessa antanut luotettavaa kuvaa, kun asiaa katsotaan Sleyn ym suunnasta.
… Näistä huomioistani huolimatta ajattelen että kaikissa on kritisoitavaa.
Sellainen asia on olemassa tässä maailmassa, että jotkut ihmiset ilmaisevat tyytymättömyyttään niin epäsuorasti, että toinen osapuoli ei aidosti lainkaan tajua mitään ongelmaa olevan olemassa. Mulle on käynyt niin, ja mun mielestä sellainen on väärin. Jos on itse käymässä vakavaa keskustelua isoista ongelmista, ja toinen osapuoli vaikuttaa lähinnä tyytyväiseltä siihen että kaikki on saatu selvitettyä ja asiat ovat kunnossa, on tällaisessa tilanteessa suorastaan velvollisuus puhua suoremmin ja käyttää juuri niin paksua rautalankaa kuin on tarpeen. Se on monille vaikeaa, koska haluaa tavoitella kaikkien hyvää mieltä ja olla ystävällinen ja mukava. Mutta jos on noin korkeassa esimiesasemassa kuin vaikkapa arkkipiispa, pitäisi pystyä pääsemään asiaan liittyvän sosiaalisen jännityksen yli, laittaa esimieshousut jalkaan ja huolehtia siitä, että tulee oikein ymmärretyksi. Syitä siihen, miksi epäsuorempi kritiikki on toisille vaikeaa ymmärtää, voi olla hyvin monenlaisia, suorapuheisesta lapsuudenkodista autismin kirjoon. On siis täysin mahdollista, että tässä tapauksessa kukaan ei valehtele, ja kyseessä on aito väärinymmärrys.