Julkinen uskosta kertominen ja usko


#83

Nii. Tämä nk. “tämä maailma” jotenkin luonnostaan olettaa itse olevansa koko maapallon napa. Heille kuuluu kaikki ilmaiseksi. Tietyt ryhmittymät, jotka todellisuudessa eivät edusta koko kansaa, saavat itselleen esiintymisvuoron puhua ja käyttäytyä kuin koko kansan suulla. Väärinajattelijat taas seulotaan eli siivilöidään kuin kärpäset, yksitellen.

Katselin äskeistä presidenttien Putin ja Trump tilaisuutta ja juuri hetki ennen vallankumousta, kun siellä sattui välikohtaus, olin saanut niin tarpeekseni IS:n toimittajien sivistymättömistä puheista, että vaihdoin kanavaa. “Me suomalaiset olemme muoviämpäreitä jonottavaa kansaa.” No “emme” todellakaan ole. Toimittaja itse saattaa olla, mutta ei siellä giganttien ovilla koko Suomi seiso. Jäi näkemättä löikö joku ja ketä, mutta eiköhän tuo illan mittaan selvinne ja tämäkin häirikkö korotetaan yhdeksi pyhistä anarkisteista, jolla oikeus sanan- ja syljeskelynvapauteen. Nyrkein. :angel:

Mediamme ovat vetäneet koko entisen kulttuurimme alas lokaan. Niin tökeröä käytöstä ja puhetta kuin sai kuunnella tuon kaksikon suusta, todellakin, laitoin mielipiteeni naistoimittajan kaljoista ja “hinkkaamisista”, viestinä, jota sananvapausrajoitteisessa mediassa ei tietenkään julkaistu.

Olen muuten kamalan ylpeä siitä, että ymmärsin Putinin venäjänkielisestä puheesta jopa jonkin verran. En paljon, mutta niemnooga. Opin jopa uuden termin: “halatnaja vajnaa.” Niinpä niin.

Mitä kysyttiinkään?

Koska maailma nk. pitää itseään itsestään selvästi etuoikeutettuna muihin nähden, en tiedä kannattaako omaa uskoaan joka paikassa tyrkyttää eli ilmaista. Sanopa se lenkkisaunan lauteilla, niin laskeutuu äkkihiljaisuus ja sitten kaikki aloittavat puheen yhteen ääneen.

Kun olen johonkin henkilöön tutustunut, niin tuttavuuden edetessä voin kyllä asiasta mainita. Uskovaisia kuitenkin tunnutaan enemmänkin jopa pelättävän. “Jos se on joku hullu fanaattikko!” “Kuuleekohan se Jumalan ääniä?” “Se kirjottaa netissä juttelevansa Jumalan kanssa salakielellä jota vain enkelit puhuu…!”


#84

Kirkkouskovainen ei julista vakaumustaan. :slight_smile:

Luterilaisiin jumalanpalveluksiin osallistuu yhä vähemmän seurakuntalaisia. Sunnuntaikirkossa käy viikottain vain 1,8 prosenttia jäsenistä. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon eksyy vielä harvempi. Aktiivijäsenet eivät halua pitää ääntä vakaumuksestaan.

Pakilan seurakunnan jäsen, Nina Mustonen, käy kirkossa harva se pyhä. Perheeseen kuuluu miehen lisäksi kolme lasta ja koira. Touhua riittää, uskonnon Nina laskee myös arkisiin asioihin kuuluvaksi.

  • Kirkossa käyminen tuo juuria ja jatkuvuutta elämään. Uskon, että on joku korkeampi voima, en niinkään pohdi, sanotaanko Raamatussa niin tai näin.

Uskosta Nina ei halua puhua. Hän rukoilee, mutta sitä hän pitää yksityisenä keskusteluna, eikä halua kertoa siitä sen enempää. Kirkossakin hän mielellään hakeutuu vakiopaikalleen rivien päähän etupenkistä. Uskovaisen rooli tuntuu ahdistavalta.

  • Uskovaisesta tulee mieleen, että pitäisi olla hame päällä ja juoda teetä. Kun uskovainen tulee kotiin kostean illan jälkeen, hän ajattelee, että näkikö naapuri tai miten ympäristö leimaa. Ehkä uskovaisuudessa on jotain niin suurta, että se hämmentää.

Nina on töissä lähikaupassa. Töissä ei uskonasioista puhuta. Jos joku työkavereista tulisi julistamaan uskoaan, se olisi vaivaannuttavaa.

  • Mä joudun epämukavuusalueelle hurmoshenkisessä ympäristössä. Mun on vaikea löytää aitoa olemista sellaisessa tilanteessa.

#85

@tosikko, 1) merkitsethän viestiisi selkeästi mikä osa on lainausta ylen jutusta (tässä tapauksessa ilmeisesti koko viesti?) ja mikä omaa tekstiäsi, 2) pelkästä lainauksesta koostuvia viestejä tulisi mielellään välttää.


#86

Kiitos palautteesta. :slight_smile:


#87

Kun copypastaat, eli sinerrät sen kirjoituksen osan jonka haluat lainata, tulee tällä fooruilla tuon tekstin yläpuolelle iso, harmaan himmeä lainausmerkki: "

Klikkaa tuota lainausmerkkiä ja sinerretty tekstinosa suoraan kopioituu tähän aiotulle kirjoitusalueelle.


#88

Kamalan vaikeaa on nykyään kertoa kristinuskosta yhtään kenellekään, kun nyt on niin monen sortin veuhtojaa liikkeellä. Ihmiset, jotka eivät ole uskossa ajattelevat mitä todennäköisimmin aidostikin kritinuskon asiaa julkituovan olevan jonkinsortin hihhulin tai peräti päästään sekaisin. Tämä kaikista tuuteista tuleva konhotus on sen tehnyt. Niinpä usein kun tulisikin jonkin sortin tilaisuus evankeliumin kertomiseen mielen valtaa helposti ajatus, “miksi heittää helmiä sioille.”


#89

Olen sitä mieltä, että vastuu kunkin meidän omasta sielunpelastuksestamme on meillä kullakin itsellä. Uskovaisten velvollisuus ei ole tyrkyttää uskoa ja evankeliumia, jo Jeesus ja apostolitkin sanovat tämän. Tietyt ääriryhmät ovat epäuskossaan Jumalan omaa työtä kohtaan itse ryhtyneet käännyttäjiksi, lihan voimalla ja luoneet mielikuvan kuin se olisi oikean uskovaisen toimintaa. Ei ole. Ihmisen ei pidä luulla olevansa Jumalaa parempi pelastaja. Käännyttäjät ovat omassa hurskaudessaan ylpistyneitä. Jos tulee puhetta uskonasioista, silloin voi puhua, tai olla hiljaa, jos niin toivotaan.

Uskovainen voi kertoa olevansa uskovainen ja jos joku haluaa kysyä lisää, kysyköön itse. Kyllä sen verran pitää kunkin vaivautua, eikä odottaa, että kaikki ojennetaan muiden tekemänä.

Itse olen etsintäni tehnyt, kuunnellut yhtä ja kuunnellut toista. Kuulunut sinne ja kuulunut tänne. Kun olen vääräksi todennut, eronnut. Ottanut itse selvää. Kysellyt, kuunnellut. Puhunut.

Tätä samaa oletan myös muilta. Jos joku on kiinnostunut hengellisistä asioista ja miettii että mitähän tuo on, niin ei pidä jäädä ihmettelemään ja odottamaan, että joku uskovainen saisi ylhäältä ilmoituksen alkaa saarnata (näinkin joskus tapahtuu), vaan pitää itse kysyä.


#91

Minun nähdäkseni kristinuskosta ja omasta uskostaan kertomisen/todistamisen ensisijainen seikka ei ole se, että sen pitäisi välittömästi itsessään vakuuttaa kuulija kristinuskon totuudesta. Big wheels keep on turning, ja yksittäinen uskosta todistaminen (tai vastaavasti todistamattomuus) on yksi palanen tuossa kokonaisuudessa. Meidän tehtävä ei ole hallita kokonaisuuksia, vaan hoitaa oma pieni osamme, mikä se sitten kullakin onkaan.


#92

Minä olen nykyään enemmän rohkaistunut kertomaan toisille kirkossa käymisestäni. Toisin sanoen, en jätä kertomatta, että kävin, jos se liittyy jotenkin kertomaani asiaan. Samoin olen laittanut kotini seinälle kristinuskon aiheisia tauluja ja minusta ne saavat omalta osaltaan julistaa meillä kävijöille, mitä mieltä meillä ollaan uskonasioista. Osallistuessani vastikään luokkakokoukseen kerroin ihan yleisesti kannattavani lähetystyötä, kun sekin sopi ihan saumattomasti siihen, mitä itse kukin kertoi itsestään. Kouluaikana ei kyllä olisi löytynyt rohkeutta siihen.

Semmoista olen aina vierastanut, että alkaisin toimittamaan toisia käymään kirkossa tai että alkaisin julistaa toisille, että Jeesus on Herra.


#93

Sama täällä. :slight_smile: Aiemmin ujostelin yleensä messusta kertomista, varsinkin uusien tuttavien kohdalla. Nykyään mainitsen messun jos se on keskustelussa relevanttia. Käytännössä koskaan tämä ei ole johtanut ikäviin tilanteisiin, ja joskus onkin paljastunut että toinen keskustelija oli oletusteni vastaisesti kirkossakävijä myös!


#94

Poistin aikaisemman viestini kun se tuntui sekavalta rönsyilyltä, ei pitäisi kiireessä kirjoittaa. Mutta juuri näissä muutamassa aikaisemmassa viestissä on tullut se pointti mitä itsekin ajattelin. Eli se, että pystyy hyvillä mielin raikkaasti ja luontevasti puhumaan omassa kirkossa käynnistään tai muuten uskosta arjessa, jos se sivuaa muutenkin aihetta. Syvällisemmin näistä puhun sitten ihmisen kanssa, jos keskustelu vastapuolellakin menee siihen suuntaan. Eli ei mitään spontaania julistamista. Sitten ihan jos lähipiiriä ajattelen, niin olisi outoa jos jättäisin kertomatta miten minä olen saanut tämän uskon syvenemisen kokea, tokihan haluaisin, että hekin mahdollisesti löytäisivät henkilökohtaisen uskon, se tuntuisi jopa itsekkäältä pimittää kaikki itselläni. Lopultahan mikään ei lähde minusta mutta jostain se pienikin kipinä lähtee.


#95

Meidän uskovaisten velvollisuus on kuitenkin todistaa uskostamme, joten kuunnellaan tähän, miten Rosita uskoontulotodistuksessaan todistaa väkevästi olevansa onnellisempi kuin koskaan. :slight_smile:


#96

Uskosta kertomiseen on monia keinoja. Koska olen ortodoksi, lienee aivan luonnollista, että kaulassa on risti, työpisteessä on ikoni, samoin autossa, somessa, - ja kun “harrastuksena” on palveluksissa käyminen ja kirkkokuorossa laulaminen, on enemmän kuin luonnollista ja luontevaa kertoa niistä työtovereille ja ystäville. Jos jollakulla on kysyttävää, hän sitten kysyy niistä asioista. Silloin pätee p. apt. Pietarin opetus: " – – olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu." Onpa tähän kalamiehen koukkuun jo ihmisiä jäänytkin.


#97

Kasteristi pidetään ihoa vasten, sydäntä lähellä. Sen tarkoitus on siunata kantajaansa - ei toimia mainostuksena ulos päin.


#98

Tätä ristin kaulassa pitämistä ortodokseilla joskus aikaisemmin täällä pohdinkin ja sain myös muutaman vastauksen aiheeseen. Ymmärrän, että mainostaminen ei kuulu asiaan mutta näistä välittyy jotenkin viesti ettei sen näkyminen muille olisi edes suotavaa. Esimerkiksi ikoneja ei pidetä piilossa mutta risti kaulassa ei saisi näkyä? Naisella risti on aika helpostikin näkyvillä ihan tahtomattaankin, esim mekkojen tai paitojen leikkaus on usein erilainen kun miesten paidoissa. Vai onko ketju sitten niin pitkä vai eivätkö kaikki käytä ristiä kaulassa ollenkaan.?


#99

Ei ristiä tarvitse piilottaa, mutta ei sitä pidä erikseen näytelläkään. Jos nyt on sellainen vaatekappale, joka ei peitä ristiä, niin eipä tuo haitaksi ole.


#100

Minä en ihan käsitä tuota ortodoksista uskon piilottelua. Usko ja risti ei saa näkyä ja tämä perustellaan nöyryydellä. (Olen kyllä saanut kuullakseni ortodoksisesta nöyryydestä.)

Onko muka hengellistä ylpeyttä näyttää ulospäin mitä uskoo ja ajattelee? Mitä ihmeen väärää siinä on?

Minusta uskonelämän ydin ei ole karttaa hengellistä ylpeyttä. Se on tärkeää, mutta ei asia, jota kaiken aikaa pitäisi varoa ja etenkään piilotella.

Ylpeyden piilottelu on ylpeyttä. Siinä ei tuoda asioita valoon vaan pelätään mitä muut ajattelee. Jos joku pitää ylpeänä, pitäköön. Itse ja Jumala tuntevat kunkin motiivit.


#101

Tuossa sekoittuu monta asiaa. Ensinnäkin, ylpeys on sitä, että ei yhdy kirkon yhteiseen uskoon, sen traditioihin ja käytäntöihin, vaan haluaa erottua ja noudattaa omia mieltymyksiään. Uskon “näkymistä” on nimenomaan se, että yhtyy kirkon uskoon ja tapoihin. Uskon näyttämistä on se, että elää niin kuin kirkko elää ja toimii sen mukaan ja tarvittaessa sanoo sen avoimesti: Teen näin, koska olen x, ja me x:läiset uskomme näin. Tämä on nöyryyttä ja oikeanlaista tervehenkistä itsevarmuutta. Ehkä sitä voisi sanoa positiiviseksi ylpeydeksikin. Sellaisella ihmisellä on jokin itseä suurempi usko ja perinne, johon hän yhtyy ja jota hän haluaa kantaa ja välittää eteen päin.

Negatiivista ylpeyttä on se, että tekee itse omilla valinnoillaan itsensä erityistapaukseksi: Kirkossa on tapana tehdä niin-ja-niin, mutta minä poikapa se teenkin näin-ja-näin. Kirkossa on tapana paastota ennen ehtoollista ja juhlia, mutta minä en pidä sellaista tarpeellisena, siispä jätän sen tekemättä. Tuollainen ei ole tervehenkistä ylpeyttä, vaan erottavaa ylpeyttä, ja siinä erottavuudessa juuri nähdään sen haitallisuus ja synnillinen luonne.

Kun siis tuo julki uskoaan omilla teoillaan ja omalla elämällään, niin millaista uskoa ja kenen uskoa siinä tuo julki? Kristuksen ja hänen kirkkonsako, vaiko vain omaa uskoaan? Voiko sellainen usko olla oikeaa, joka erottaa kirkon pyhästä traditiosta?

Mitä ristiin tulee, siihen liittyy ortodoksisessa kirkossa tiettyjä traditioita sen suhteen, milloin risti on näkösällä ja milloin ei. Kenen risti on näkyvillä ja kenen ei. Traditioon kuuluu, että kasteristi on ihoa vasten ja siten yleensä näkymättömissä. Mutta papin kaula- ja siunausristi ovat hyvinkin näkösällä - samoin ristisaatoissa kannettava risti. Niiden kautta tulee kuitenkin selväksi, että kyse ei ole henkilön omasta rististä tai koristuksesta, vaan kirkon yhteisestä rististä, joka siunaa koko seurakuntaa ja jota koko seurakunta seuraa ja kantaa. Kyse ei ole siitä, että uskoa pitäisi “kaiken aikaa varoa ja piilotella”. Kyse on siitä, että siitä todistetaan oikealla, yhteisellä ja ortodoksisen perinteen mukaisella tavalla.

“Itse ja Jumala tuntevat kunkin motiivit.” Jumala näkee toki kaikkien motiivit, mutta silti tuo on haitallinen ajatus. Se nimittäin johtaa kirkollisen hierarkian halveksuntaan ja vääränlaiseen marttyroitumiseen, jossa omat ajatukset, mieltymykset ja valinnat ajatellaan ilman muuta Jumalan mielen mukaisiksi, vaikka ne olisivat täysin vastakkaisia sille, mitä kirkko opettaa. Omat motiivit voivat olla vilpittömät, mutta silti ei pitäisi toimia vastoin sitä, mikä on kirkossa käytäntönä.

Omalla toiminnalla ihminen näet vaikuttaa lähimmäisiinsä ja antaa esimerkkiä: jos yksi poikkeaa linjasta, niin sitten moni muu katsoo, että “tuo teki tuolla tavalla - siispä minäkin voin tehdä niin”. Silloin ihminen on oman ylpeytensä tähden tullut johdattaneeksi lähimmäisensä pois oikealta polulta sen sijaan että olisi esimerkillään vahvistanut hänessä oikeaa kristillistä uskoa ja halua yhtyä kirkon pyhiin käytäntöihin. Pikemminkin pitäisi kätkeä omat heikkoutensa - siis ne tilanteet, joissa ei jostain syystä pysty toimimaan perinteen mukaisesti. Jos se kuitenkin paljastuu, niin sitten pitäisi paitsi saada lupa toiminnalle, niin myös olla omasta heikkoudesta johtuva peruste sille, että toimii toisin. Kun miettii, että tarkoitus ei olla tekosyitä keksivä heikkouskoinen, vaan seistä vahvasti yhteisessä rintamassa, niin huomaa nopeasti, että erottautumisen halu ei ole mikään oikea asia, vaan se on vain omaan jukuripäisyyteen, turhamaisuuteen ym. pohjautuvaa halua ikään kuin “poimia rusinat pullasta” uskonelämänsä suhteen.

Se mikä on oikein, vahvistaa muissakin halua toimia oikein ja yhtyä yhteiseen uskoon. Se mikä on väärin, erottaa itsen ja mahdollisesti muitakin totuuden tieltä. Tämä pätee yhtälailla isoihin kuin pieniinkin uskonharjoittamiseen liittyviin asioihin. Harvoinhan se näet yhteen pieneen tapakulttuuriin liittyvään asiaan jää, vaan jos ihminen haluaa yhdessä asiassa toimia tietoisesti eri tavalla kuin muut seurakuntalaiset, niin silloin todennäköisesti kynnys toimia samalla tavalla omavaltaisesti jossain vakavammassa opillisessa kysymyksessä on myös alempi.


#102

Näin toki. Sellaisiakin työpaikkoja on, että risti voi sosiaalitiloissa rytkyjä vaihtaessa työtoverille vilahtaa.


#103

Siinä mielessä kyllä, että Jumalan tekemän aloitteen voi myös hylätä tai ymmärtämättömyyttään hukata. Jälkimmäisessä tapauksessa uskon, että seuraava kutsu on vähän tymäkämpi :wink:

Ei kai se usko ulkonaisina tunnusmerkkeinä näy (uskonnollisuus kyllä), vaan pitkälti Paavalin hengen hedelminä;

“Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.”

Gal. 5:22

Kristiusko on sen verran keskeinen osa elämää, että en minä sitä osaa sen kummemmin peittää, mutta en toisaalta tyrkyttääkään. Mihinkä sitä pantteri pilkuistaan pääsee. Käytettävissä pyrin olemaan, jos juoksupoikaa tarvitaan. Ristiä (ja leijonaa) kannan kaulassa asusteiden alla körttinä siinä kuin veljeni ja sisareni ortodokseina, ero on siinä, että omani on latinalaista mallia.

Vetovoimasta kai kuitenkin on viime kädessä kyse, ja sisälähetys Suomessa on koko lailla toinen juttu kuin evankeliointi maissa, joissa aihe on tyyten vieras. Maassa, jossa on pitkä kristillinen perinne, kovin aggressiivinen evankeliointi toimii helposti itseään vastaan.

"Jeesus vastasi ja sanoi heille: “Älkää nurisko keskenänne.
Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.”

Gal 5:22

Usein on myös kyse ihmisen kelvollisen kelvottomuuden käsittelystä (omalla kohdalla jatkuvasti); Kainuussa avaintermi on van kuitennii, Savossa vuan kuitennii. Jorma on Kainuusta :wink:

“Van kuitennii meidät hyväksytään. Muuta lähtökohtaa eikä loppupäätelmää ole. Kristus samaistuu meihin epäonnistuneisiin, syntisiin ja pärjäämättömiin. Juuri häntä, joka kaikkein vähiten jaksaa, Kristus pitää kunniapaikallaan.Tässä salatussa itsensä alentaneen syntisen korottumisessa voi tapahtua myös jotakin salattua ja suurempaa Jumalan käytössä olemista. Kuitennii ja kaikesta huolimatta.”

Jorma Sutinen, rovasti, Vuokatti

Jos kanssaeläjän t-paidassa on esim. teksti “Odostan noutajaani”, “Olen muukalainen maan päällä” tai “Murra valta mammonan”, kyse on körttinuorten oivalluksista (ovat muuten olleet yllättävän kysyttyjä). Tekstit, jotka eivät välttämättä ilman lisävalaistusta selkene, ovat otteita Siionin Virsistä… Sinänsä ihan hauska tapa avata keskustelua.