Ei tarvita, mutta voisiko niitäkin hieman riisua? Ehkä niissäkin on liikaa sanojen muotoilemia rajoitteita? Ehkä olisi mahdollista löytää yhteinen ydin pelkästä uskosta…
Toimisiko se käytännön tasolla esimerkiksi täällä foorumilla, eli kykenemmekö tunnustamaan toistemme kristillisyyden aitoperäisyyden ja siis hyväksymään kaikki toisemme pelastuksen osallisuuteen monista opillisista näkemyseroista huolimatta? Ja onko välttämätöntä edellyttää toisiltamme mitään muuta kuin uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen?
Muiden vastauksiin tuohon kysymykseesi viitaten, lieneekö aivan välttämätöntä edellyttää pelastusarmeijalaisilta tai muiltakaan muuta kuin uskoa? Kasteesta puheen ollen, tässä yhteydessä tulevatkin mainiosti esille erilaiset näkemykset siitä, kuinka kaste opillisesti käsitetään ja kuinka sitä käytäntöön sovelletaan.
Itse pidän kastetta ja ehtoollista luovuttamattomina sen tähden, että ensinnäkin niistä on kirjoituksissa aika selkeät kehotukset, ja toiseksi sen tähden, että joka tapauksessa kaste identifioi ihmisen kristityksi ja muistuttaa siitä jälkeenkin päin - ja jatkossa ehtoollinen tukee uskossa pysymistä.
MUTTA hyvin ymmärrän, että jos näitä pyhiä toimituksia pidetään lähinnä symbolisina (kuten itsekin pidän), joku voi kokea ne pelastusopillisesti tarpeettomiksi. Kyse olisi nyt siitä, voimmeko hyväksyä veljiksemme ja sisariksemme niitä Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen uskovia, joilla on tässä kohden erilainen näkemys kuin itsellämme.
Kysyit, pidänkö Pelastusarmeijaa kristinuskon muotona… Hiukan vaikea vastata, koska itse näen kristinuskon yksittäisten Jumalaan ja Jeesukseen uskovien kristittyjen ykseydeksi, kirkkokunnista ja moninaisista opillisista eroista riippumatta.
Minusta kyse ei ole synkretismistä. Tämä tunnustusprosessi olisi kristikunnan sisällä, eikä ole edes tähtäimessä muodostaa yhtä maailmankirkkoa. Kysymys on toisten ihmisten uskon autenttiseksi tunnustamisesta ja pelastuksen osallisuuden hyväksymisestä eri kirkkokuntien ja uskonsuuntien ja yksittäisten villikristittyjenkin välillä, kunkin uskonyhteisön pitäessä silti kiinni omista erityispiirteistään.
Itse näen, että sellaisen yhteyden ja ykseyden ainoa edellytys on evankeliumin synnyttämä usko Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Kyseessä olisi jonkinlainen asemoituminen ilosanomaan sen yksinkertaisimmassa muodossa (Joh 3:16).
Foorumin yksi tavoitehan on ekumenia ja sen hyvät tavat http://www.ekumenia.fi/ekumenian_tietopankki/ekumenian_hyvat_tavat/, niistä nostaisin keskeisimmiksi neljä kohtaa, vaikka siihen tietenkin kaikki kuuluvat, Kristityt yhdessä, Yhteinen usko, Kunnoitus ja Luottamus.
Luottamus rakentuu Jeesuksen uudesta käskystä, sekä siitä, että olisimme yhtä, Joh. 13: 34,35.
Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut-että tekin niin rakastatte toisianne.
Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.
Kohteliaisuus, ystävällisyys, sävyisyys - ne ovat tärkeäitä rajat ylittävässä rakentavassa dialogissa. Mutta minusta olisi huikeaa löytää opillinen konsensus siitä, että eri uskonyhteisöjen kristityt aidosti hyväksyvät toisensa oikeiksi kristityiksi ilman ehtoja. Rakkaus on paljon vaadittu, mutta minusta sekin on tässä yhteydessä tavoiteltavaa, sillä jos pystymme toistemme uskon tunnustamaan ja hyväksymään, rakkaus on pian ilmiliekeissä ja oppiriidat kaukana takana.
Niin, mikäli luit nuo kymmenen kohtaa tuosta linkistä, joka muuten löytyy ,Säännöt - Usko ja rukous niin eikö tuo kunnoitus tarkoita juuri tuota konsensusta ?
Kunnioitus
Kunnioitamme kirkkojen erilaisia rukous- ja jumalanpalvelusperinteitä sekä uskonelämän eri muotoja. Ekumenia ei edellytä, että pitäisimme kaikkea toistemme perinteissä oikeana oppina.
Kaipaisin selkeää ilmaisua ja julistusta siitä yhteisestä tekijästä, jonka perusteella hyväksymme toisemme Jumalan lapsiksi ja pelastuksesta osallisiksi. Pelkkä ilmaisu toisten kirkkojen hyväksymisestä ei mielestäni siihen riitä.
Minusta ilmaisuun tarvittaisiin pelastusopillinen aspekti eli yli kirkkokuntarajojen käyvä tunnustus siitä, että “jokainen, joka uskoo Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, on pelastuksesta osallinen, ja hänellä on ikuinen elämä.”
Voimme siis tunnustaa ja sanoa kaikenlaista positiivista toisistamme, mutta minusta tarvitaan vielä selkeämpi julistus siitä, että uskovat ihmiset kaikissa kirkkokunnissa ja uskonyhteisöissä mielletään oikeasti ja aidosti sisariksi ja veljiksi Kristuksessa. Toteutuuko se esimerkiksi tällä foorumilla?
Voisin ottaa esimerkiksi itseni, kaikesta sälästä riisuttuna:
-Minulla ei ole jäsenyyttä missään seurakunnassa (paitsi virtuaalisessa nettikirkossa).
-Ilosanoman synnyttämällä uskolla minä uskon Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen.
-Minä en yritä luoda mielikuvaa Jumalasta, enkä halua määritellä Luojamme olemusta.
-Pidän kastetta ja ehtoollista symbolisina pyhinä toimituksina.
Hyväksytäänkö minut veljeksi Kristuksessa tämän foorumin jäsenten puolesta kaikissa uskonyhteisöissä ilman erityisehtoja? Vastaava kysymys ristiin rastiin kaikille muillekin.
Kuten aloituksessa mainittiin, ehtoollinen on melkoisen järeä väline Kristuksen osallisuuden käytännön tunnustamiseen, ja sen tähden mielestäni tavoitteena tulisi olla uskovien vapaa pääsy ehtoolliselle missä tahansa uskonyhteisössä. Jos näin ei ole, katson sen käytännössä merkitsevän yhteisen uskon kieltämistä. Onko meillä yhteinen usko?
Ortodoksisen Kirkon ehtoolliselle pääsevät vain ortodoksisen kirkon jäsenet.
Pelastuskäsitys on erilainen ortodokseilla (ja katolisilla) kuin luterilaisilla.
Käsitys Kirkosta on hyvin erilainen. Tässä aloitteessasi perustetaan yhteyden hakeminen ilmeisesti sellaiselle reformaation jälkeiselle “näkymättömän kirkon” ajatukselle, missä katsotaan eri kirkkokuntien tosiuskovien muodostavan Kristuksen kirkon tms. Monet katsovat, että siihen tullaan osallisiksi pelkällä uskonratkaisulla.
Eräs amerikkalainen ortodoksipappi, Josiah Trenham, joka on entinen protestantti, toteaa suoraan, että jos kirkko on näkymätön, se on myös olematon. Ortodoksien näkemyksen mukaan Kirkolla on alusta asti ollut apostolinen sukkessio, kokoukset, päätökset, kehittyvä liturgia, pyhät jne. jne. (Pahoittelen huolimattomia käsitteitä)
Itselleni on tullut mieleen esimerkiksi se, että jo Kirkon alkuaikoina annettiin Kirkon jäsenille erilaisia sanktioita, epitimioita, rikkeistä, kuten varkaudet, aviorikokset jne. Saatettiin erottaa pitkäksikin määräajaksi ehtoollisyhteydestä. Tällainen pitäisi lukemani perusteella käsittää oikeastaan “lääkinnälliseksi” toimenpiteeksi, jonka avulla langennutta kristittyä autetaan ymmärtämään rikkomuksen vakavuus ja taistelemaan parannuksen teossa.
Jos kristitty ei tunnustaudu Kirkon jäseneksi, vaan kelluu oman ratkaisunsa pohjalta “näkymättömässä kirkossaan”, niin hän on Jeesuksen Kristuksen perustaman Kirkon auktoriteetin ja hoivan ulkopuolella. Ortodoksisessa Kirkossa kaikkien Kirkon jäsenten, pappien, piispojen, munkkien ja erakkojen tulee olla jonkun auktoriteetin alaisuudessa. Kuuliaisuus on yksi tärkeimmistä hyveistä kristityillä.
Viittaat myös “kirjoituksiin” perustellessasi kahta sakramenttia. Tämä ei kelpaa ortodokseille (eikä katolisille). Ortodoksinen kirkko katsoo, että se on itse kokouksissaan Raamatun kanonista päättänyt ja Pyhän Hengen johdatuksessa siunannut. Raamattu on osa Kirkon traditiota. Protestanttien tapa tulla opettamaan vanhoja kirkkoja esimerkiksi ikoneista, pyhiltä esirukousten pyytämisestä, Jumalan synnyttäjän asemasta jne. selittämällä, että “näitä ei ole Raamatussa” on siksi täysi syntax error vanhojen kirkkojen näkökulmasta. Lainaan itseäni Luterilaisten ja ortodoksien vuoropuhelu- ketjusta:
Eräs australialainen pappismunkki kertoi esimerkin youtube-videossaan: Yksi, ilmeisesti hiljattain kääntynyt ortodoksimaallikko kävi dialogia jonkin kristillisen tai puolikristillisen yhteisön kanssa, kenties oli kyse Jehovan todistajista, ja sanoi, että “heidän kanssa on hyvä keskustella kun itse tuntee hyvin Raamatun ja hekin tuntevat”. Väittelyn aiheena oli ollut mm. juuri Pyhien asema Kirkon elämässä. Lopulta tämä ortodoksi päätyi vähättelemään Pyhien asemaa, kun “eihän sitä oikeastaan ole Raamatussa”. Pappismunkki totesi tämän olleen karkea virhe ja se aiheutui juuri siitä, että tämä ortodoksi kävi dialogia protestanttisen Sola Scripturan pohjalta.
Sama pappismunkki sanoi toisessa puheessaan, että jos joku tulee kysymään, että mitä se ja se jae tai kohta Raamatussa tarkoittaa, niin hän joutuu usein sanomaan, että hänen täytyy tarkistaa mitä Kirkko opettaa asiasta. Ei Raamatusta löydy mitään ilmeistä teologiaa, jonka kuka tahansa voi tarkistaa. Reformaation jälkeläisten luulisi tämän itsekin ymmärtävän, kun laskutavasta riippuen erilaisia protestanttisia lohkoja ja lahkoja on jopa kymmeniä tuhansia.
Tuon nyt esiin näitä ristiriitoja, sillä ekumeeninen vuoropuhelu ei ole mielekästä silloin, jos ei edes ymmärretä, mistä ollaan eri mieltä. Luultavasti ymmärrätkin, mutta avauksessasi ja sitä täydentävissä viesteissäsi on mielestäni kirjattu oletettavasti kaikkien hyväksymiksi oppilauselmien perusperiaatteiksi asioita, jotka eivät sitä ole: Raamatun asema, kirkkokäsitys, sakramentit jne.
Kuten lopussa kirjoitin, toin esiin sellaisia asioita, joita avauksessa ja jatkopuheenvuoroissa pidettiin yhteyden perusteina, mutta jotka eivät sitä ainakaan ortodoksisen Kirkon näkökulmasta ole. Tähän viittasi jo @JohannesK , eli tehtävän vaikeuteen ja kenties mahdottomuuteen. Kirjoitin nyt vähän auki noita -en tosin vielä pelastusnäkemyksen eroja, joissa luultavasti varsinkin tunnustusluterlaiset nostavat suuremman äläkän, jos yhteiseen muotoiluun tulisi vanhojen kirkkojen synergististä näkemystä mukaan.
Ensimmäisten kahdeksan sadan vuoden aikana pidetyt kirkolliskokoukset muotoilivat kristinuskon oppia lukuisten harhaoppien ja vainojen paineessa. Ilmeisesti nuokin kristityt ovat olleet vain tällaisia tympeitä tyyppejä, jotka sanovat: “Väärin uskottu, väärin pelastettu, väärät käytännöt”.
Mielestäni on aivan korrektia ja keskusteluun kuuluvaa tuoda näitä realiteetteja ja oppieroja esille. Muutenhan voidaan vaan tosiaan sanoa: Usko Jeesukseen riittää. piste. Ja lopettaa koko foorumi saman tien.
Nyt ei ole kyse siitä, etteikö harhaoppeja tulisi torjua, torjuihan reformaatiossa Lutherkin niitä. Kyse tässä ketjussa taisi olla vain halu löytää joitakin yhteisiä tekijöitä, yhteinen nimittäjä, joka kristittyjä yhdistää. Vai aiotko seuraavaksi sanoa, etteivät protestantit ole edes kunnon kristittyjä?
Ja kolmannen kerran: Toin esille sen, että monet eksplisiittisesti tai implisiittisesti yhdistävinä tekijöinä esiin tuodut näkemykset eivät sellaisia oikein millään ole. Ja tällaisen keskustelun kautta sitten voi tarkentua kenties joitain asioita mitkä niitä yhdistäviä tekijöitä voisi olla jossain määrin ja mitkä eivät.
Tämä on erikoinen keskustelutyyli.
Sen verran kuitenkin, että tämän foorumin ollen Klassisen kristinuskon foorumi, jolla mm. vanhojen kirkkojen käytännöt nauttivat suojelua, niin oma kommenttini on sen kanssa ihan hyvin linjassa mielestäni. Avaus kelluvine kirkkokäsityksineen ei selvästikään edusta klassista kristinuskoa, joskaan ei hyökkää mitään tiettyjä suojeltuja asioita vastaan.
Mielestäni se oli asiallinen toteamus aloittamaasi tyyliin. Pidät omaa näkemystäsi oikeana ja se on ok. Se että pidät sitä ainoana oikeana ei sitä ole. Tämä on myös ekumeenisia näkemyksiä kunnioittava foorumi ja mielestäni oma hyökkäävä tyylisi ei sitä oikein edusta. Poistit tosin tuon pahimman ja viimeisen itse.
Mielestäni sinä et kunnioita ekumeenista keskustelua leimatessasi minun asiallisen informaationi oppieroista -mikä tietysti aina on kuulunut ekumeeniseen keskusteluun kaikilla tasoilla- hyökkääväksi ja epäekumeeniseksi. Viimeinen ei ollut mikään paha, vaan poistin sen kun en viitsi laittaa kahta viestiä peräkkäin.
Se liittyi tähän sinun kommenttiisi:
Tässähän sinä selvästi allekirjoitat Lutherin määritelmät harhaopeista → tuomitset harhaoppisiksi katolisia/ortodoksisia oppeja. Lutherin omat opit on toki monet tuomittu harhaoppisiksi vanhojen kirkkojen toimesta. Tämä on täysin asiallinen kommentti, puhdasta infoa asian tilasta, eikä mikään “kaikkein pahin”.
Tässä hiukan Tunnustuksellisen luterilaisuuden puheenvuoroa aiheeseen.
Jokaisen tulisi pitäytyä Raamatun ilmoituksen mukaiseen oppiin vanhurskauttamisesta, siitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mikäli jokin kirkko opettaa tähän nähden ristiriitaisesti antaen ymmärtää, että myös langenneella ihmisellä on jokin rooli pelastuksessa, poikkeaa tämä kirkko Raamatun ilmoituksesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös näissä kirkoissa olisi uskovia, jotka huolimatta kirkkonsa virheellisestä kristinuskon tulkinnasta pelastuvat, eikä myöskään sitä, että täysin oikeaoppisen kirkon jäsenyys sinällään pelastaisi.
Jos ihminen jopa varttuu oikeaoppisessa kirkossa ja pysyy siinä kuolemaansa saakka, jos hän tuntee kaikki Jumalan sanan opetukset ja tunnustaa ne sanallisesti, mutta hänen sydämensä ei ole kiinnittynyt Kristukseen Pelastajanaan, ei hän ole ymmärtänyt Pyhän Hengen kautta olevansa kurja syntinen eikä siten tullut uskoon Kristukseen Pelastajanaan. Hän ei kuulu kirkkoon, eikä hänellä ole pelastusta, hän ei ole saavuttanut päämäärää, jonka monet harhaoppisten kirkkojen jäsenet ovat saavuttaneet.
Francis Pieper, The Church and her treasure, s. 112.
Mikään kirkko tai sen jäsenyys ei siis sinällään pelasta, sillä oikeaoppinen kirkko on aina kätkeytyneenä ulkonaisiin kirkkoihin. Kirkon näkymättömyydellä tunnustuksellinen luterilaisuus tarkoittaa sitä, ettei kukaan tietenkään voi luonnollisilla silmillään nähdä kirkkoa, sillä se on nähtävissä ainoastaan Pyhän Hengen valaisemin silmin. Sen ulkonaisena tuntomerkkinä ovat sana oikein saarnattuna ja sakramentit oikein Jumalan sanan mukaisesti toimitettuina, mutta eihän tätäkään kukaan tietenkään näe muutoin kuin Hengen opastaessa sanan kautta Kristukseen juurtunutta uudestisyntyneen ihmisen sydäntä.
Tämä on minun sydämeeni juurtunut käsitys kirkosta ja sen mukaan pyrin toiminaan myös suhteessani ekumeniaan toisiin kirkkoihin nähden.
@Fratres No, tässä nyt on täysimittainen hyökkäys ortodoksisen ja katolisen kirkon opetuksia vastaan. Eikö tämä ole epäekumeenista? Tuletko ojentamaan @9x “hyökkäävästä tyylistä”?
Edit: kysymys siis vain @fratresille, minun mielestäni toki @9x :n tuleekin kertoa edustamansa suuntauksen oppi.
En näe mitään hyökkäystä enkä muutenkaan ojenna ketään. Moderoinnin tehtävä on ojentaa, jos on tarpeen. Ei minua kiinnosta aihe muutenkaan niin paljon. Kuten olen edelläkin aiemmin kertonut, olen aika ekumeeninen joka suuntaan.
-Joidenkin mielestä uskon voi tosiaan itse ratkaista tai valita, mutta itse olen satavarma, että niin ei voi kukaan tehdä. Usko syntyy jos on syntyäkseen.
-Mielestäni painotin vain uskoa ehdottomana pelastuksen välineenä, vaikka itse pidänkin kastetta ja ehtoollista luovuttamattomina toimituksina - en kuitenkaan pelastusopillisesti vaan muista syistä.
-Olen samaa mieltä siitä, että Raamattu on osa kirkon traditiota. Olihan evankeliumi jo voimassa, vaikka ei ainoatakaan UT:n tekstiä ollut vielä syntynyt. Uhka jäädä täysin Sola Scripturan vangiksi on todellinen.
-Olen kanssasi tasan samaa mieltä myös siitä, ettei Raamatusta “löydy mitään ilmeistä teologiaa, jonka kuka tahansa voi tarkistaa.” Se on erittäin hyvin sanottu, ja sen toivoisin kaikkien ymmärtävän.
Lähestyn asiaa dogmaatikkona, koska asia oikeasti minua suuresti kiinnostaa. Nähdäkseni kristityiltä täytyy löytyä jokin pelastusopillinen elementti, joka on kaikille varmasti yhteinen. Jos ei muuta niin Jeesus-nimi. Haluaisin löytää konsensuksen, jossa kaikki voimme julistaa yhteen ääneen: “Me uskomme ilosanoman, me uskomme Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen!” Kuten urheilukilpailuissa kaikki suomalaiset laidasta laitaan huutavat “Hyvä Suomi!” Olisi hienoa, jos kaikki voisimme kokea olevamme samassa pelastusveneessä vaikkakin eri tavoin ryhmittyneinä - ja kuulla sen myös muidenkin tahoilta.
Olen satavarma siitä, että ortodoksien, katolisten, reformoitujen, vapaan kristillisyyden ja muidenkin on mahdollista löytää se timantti, joka meidät yhdistää. No, me tiedämme sen: se on tietenkin Kristus, mutta pidän tärkeänä, että sydämemme avartuisi aidosti hyväksymään toisella tavalla ajattelevat Kristukseen uskovat ja saada asian sinetiksi myös kirkas muotoilu.
Kykenemmekö fokusoimaan Kristukseen ja pelastusopin ytimeen ja samaistamaan toisemme Jumalan lapsiksi niin, että voimme tunnustaa uskomme yhteiseksi? Mielestäni tämä ei ole mahdoton tehtävä.
Aivan samalla tavalla kuin @9x kertoi luterilaisen kirkon näkemyksen, kerroin minä ortodoksisen kirkon näkemyksen, niin hyvin kuin sen nyt ymmärrän. Sinä tulit kuitenkin minua ojentamaan:
Tämä on loogisesti erikoinen väitepari. Tietenkin useimmat oppia koskevat väitteet ovat joko-tai väitteitä: Sola scriptura joko on tai ei ole oikea periaate jne.
Kuka/ketkä täällä sitten pystyvät jonkinlaiseen logiikan rajat ylittävään kahden totuuden samanaikaiseen ylläpitoon?
@Semajah oikeastaan haki etupäässä kristittyjen rakkaudellista kohtaamista ja oppiristiriitojen unohtamista keskinäisessä kanssakäymisessä. Olen siihen itsekin kohdatessani muita kristittyjä pyrkinyt, mutta valitettavasti kokemukseni on melkeinpä systemaattisesti se, että varsinkin vähänkin vapaasuuntaisemmat kristityt suhtautuvat ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon suunnilleen saatanallisina instituutioina, joissa suoritetaan “kuolleita muotomenoja”, “palvotaan Mariaa ja pyhiä ja ikoneita”, “ei ole oikeaa armoa, vaan tekojen oppi”.
Sitten kun itse päättää puolustaa Kirkon oppia ja sanoo, että itse asiassa ortodoksinen Kirkko ja oppi ovat hyvin perustein alkuperäistä kristinuskoa, niin hämmästellään ulossulkevaa kirkko-oppia -vaikka siis juuri sitä ennen on itse oltu melkoisen varmoja, että vanhoihin kirkkoihin kuuluminen on vakava uhka pelastukselle.
Törmäsin vähän aikaa sitten erittäin mielenkiintoiseen ja hyvää blogikirjoitukseen, jossa joku tunnustusluterilainen kuvailee tuntojaan selvästi kääntymyksen partaalla, pätkä:
Sola Scripturan mukanaan tuoma opin ja elämän epävarmuus on oikeastaan sangen pelottavaa ja ahdistavaa. Jos meillä on oikeus sivuuttaa isien opetus ja traditio, niin periaatteessa voimme rakentaa nykyhetkessä täysin omanlaisen kristinuskon version, joka lähtee yksin Raamatusta, mutta jolla ei ole välttämättä juurikaan yhteyttä tai jatkuvuutta ”isien” apostoliseen kirkkoon. Kysymykseksi nousee kuitenkin: millä ihmeen perusteella kirkko on tuolloin enää ”isien kirkko”? Jos kirkkoisille ja aiemmille opettajille voidaan opetuksineen viitata ulko-ovea, millä perusteella voimme enää väittää, että olemme ”isien kirkko” tai osa ”yhtä, pyhää, yhteistä” apostolista kirkkoa? Jos hylkäämme kirkon tradition tavalla joka mielestäni loppuun asti viedyssä Sola Scriptura -periaatteessa tehdään, menetämme takuulla varmuuden siitä, olemmeko enää se sama Kristuksen kirkko, jonka Kristus perusti, ja jonka perintöä alkukirkko uskollisesti vaali Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä seikka konkretisoituu kaikessa ahdistavuudessaan, kun istuessamme kirkon penkissä tajuamme, että kyseinen kirkko on varttunut opissaan jo niin pitkälle, että emme juuri enää löydä kirkon historiasta opettajia, jotka mahtuisivat opettamaan tuon kirkon saarnastuolista: Ainakaan ”kokonaisia opettajia”, sillä ainahan omaa uutta oppia voidaan koittaa perustella rikkomalla kirkon historia, ja jopa yksittäisten opettajien teologia, osiin ja rakentamalla näistä palasista sellainen oppi kuin halutaan, rusinat pullasta -periaatteella. Jos et usko tätä, niin mieti esimerkiksi, kenen aiemmin eläneen kirkon opettajan kokonaisteologia mahtuu a) luterilaiseen kirkkoon tai b) Lähetyshiippakuntaan? Kuulen ilomielin vastauksesi, jos tällaisia teologeja löydät!
Edellä sanottua voi olla vaikea uskoa, joten havainnollistetaanpa asiaa hieman. Luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat yksiselitteisesti vanhurskauttamisen monergismia eli sitä, että Jumala on ihmisen vanhurskauttamisen ainoa vaikuttava syy, ja että ihmisen tahto ei millään tavalla myötävaikuta pelastumisen suhteen (5). Lisäksi ainakin Fort Waynen systemaattisen teologian professori David P. Scaer esittää, että luterilainen oppi myös pyhityksestä ja hyvistä teoista on syvimmiltään monergistinen eli Jumala tekee hyvät teot ihmisen kautta ilman, että ihmisen tahto myötävaikuttaa tai tekee yhteistyötä pyhityksessä (6). Luterilaisuus opettaa virallisesti yksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että ihminen pelastuu yksinomaan Jumalan ennaltamääräämisen ja armovalinnan takia, eikä ihmisen omalla tahdolla ole tässä mitään osuutta. Tästä seuraa loogisesti kaksinkertainen predestinaatio eli se, että koska Jumala on ihmisen pelastumisen ainoa vaikuttava syy, niin jos joku ei pelastu, se johtuu syvimmiltään siitä, että Jumala ei pelasta häntä. Virallisesti luterilaisuus ei opeta kaksinkertaista predestinaatiota, koska yksinkertaisen predestinaation väistämätöntä johtopäätöstä ei viedä loogiseen loppuunsa asti.
Luther perusteli edellä lyhyesti kuvatun vanhurskauttamisoppinsa yksin Raamatulla. Hänellä ei tainnut olla muuta mahdollisuutta, koska kirkon historiasta on vaikea löytää yhtään teologia, joka olisi opettanut luterilaista vanhurskauttamisoppia, kuten Luther (7). Sen sijaan kirkossa on puhuttu synergismistä, jossa Jumala antaa kyllä välttämättömän armonsa avun ihmiselle, jota ilman ihminen ei voi pelastua, mutta ihmisen tulee vapaan tahtonsa valinnalla tarttua tähän apuun ja tehdä pelastuakseen yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyviä tekoja tehden. Ymmärrän, että tämä särähtää pahasti luterilaisen korvaan, mutta tutustupa alkukirkon opettajien versioon kristinuskosta ja voit hämmästyä. Näin minulle kävi, vaikka olin aina uskonut, että luterilaisuus on nimenomaan alkuperäinen kristinuskon versio. Esimerkiksi Irenaeus (130-202), Polykarpoksen opetuslapsi, joka puolestaan oli apostoli Johananneksen opetuslapsi, opettaa vapaan tahdon ja pelastuksen synergismin puolesta kirjassaan Harhaoppeja vastaan (8). Luterilaisuus taas kumoaa harhaoppina 1500 vuotta myöhemmin sen, mitä Irenaeus opettaa.
Havainnollistaakseni asiaa, kysyn: saisiko Irenaeus tulla opettamaan tunnustukselliseen luterilaiseen kirkkoon siitä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi? Tuskinpa, sillä hänen vanhurskauttamisoppinsa näyttää olevan pahasti ristiriidassa luterilaisen opin kanssa. Tämä esimerkki ei toki ole ainoa laatuaan. Näyttää siltä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on kirkon historiassa uniikki oppi, joka on olemukseltaan ristiriidassa aiemman opin kanssa. Mielestäni esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko (9) edustaa kirkon vuosisatojen tradition oppia vanhurskauttamisesta paljon paremmin ja uskollisemmin kuin luterilaisuus. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä tuskin luterilaisuuden olisi muuten tarvinnut lähteä katolisen kirkon yhteydestä omana protestikirkkonaan juuri vanhurskauttamisopin takia, minkä ”puhdistaminen” (minusta ennemmin reformaatio eli uudelleenmuotoilu) oli uskonpuhdistuksen pääsisältö.
Jos siis luterilaisuus on puhdasoppisen kristinuskon versio vanhurskauttamisopin suhteen, tämä edellyttää massiivista rappioteologiaa, jossa kirkosta katosi puhdas oppi heti alkujaan ja tämä puhdas luterilainen oppi oli poissa noin 1500 vuotta, kunnes Luther löysi sen. Itseasiassa tämän myöntää myös edellä lainattu David P. Scaer: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (10) On tietenkin kysyttävä, millä perusteella luterilaiset eivät opettaneet ”uutta”, jos heidän oppinsa oli ”käyttämättömänä” kirkossa ennen uskonpuhdistusta, ja sen sijaan kirkossa opetettiin vanhurskauttamisen synergismiä? Eikä tämä juuri tarkoita, että luterilainen oppi on uniikki kirkon historiassa?
Tähän väliin sanotaan, että onhan kirkon sisällä tapahtunut muissakin opeissa kehittymistä eli evoluutiota. Jeesuksen kaksiluonto-opin ja kolminaisuusopinkin suhteen oli alussa haparointia, kunnes nämä opit tarkentuivat kriisien kautta kirkossa myöhemmin. Miksi sama ei olisi voinut käydä myös vanhurskauttamisopille. Ero on mm. ajassa, sillä em. opit tarkentuivat kirkossa ensimmäisinä vuosisatoina, kun taas luterilainen vanhurskauttamisoppi tuli kirkkoon 1500 vuotta myöhemmin. Ero on myös siinä, että mielestäni kirkko ei ole puhunut 1500 vuoden aikana ennen Lutheria haparoiden vanhurskauttamisesta, vaan selvin synergismin käsittein. Mietin myös, voisiko edes olla mahdollista, että Jeesuksen kirkolleen jättämä Pyhä Henki olisi sallinut kirkon kulkea 1500 vuoden ajan siinä luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, että teot myötävaikuttavat pelastumisessa. Tuntuu vaikealta uskoa.