Erittäin hyviä pointteja! Nämä on todella ilo ottaa mukaan yhteisten tekijöiden hahmotteluun. Nyt tuntuu että verkkoäly rupeaa pelittämään.
Ketjuun ei ole vähään aikaan tullut vastauksia. Itselleni eri pilttuissa ja karsinoissa elävien kristittyjen yhteys (ei pelkkä ystävyys ja pintapuolinen hyväksyntä) on sydämen asia. Se on minulle sydämen asia myös opillisesti, erityisesti pelastusopillisesti. Jos joku uskonyhteisö väittää yksin edustavansa Kristuksen ruumista eli globaalia kristillistä seurakuntaa ja Jeesukseen Kristukseen uskovia Jumalan lapsia, sellaisella yhteisöllä on mielestäni aivan liian kapea katsantokanta.
Merkittäviä yhteisiä tekijöitä on tähän saakka:
-Usko Jumalaan
-Usko ilosanomaan, Jumalan Sanaan, Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen
-Raamattu
-koko kristikunta rukoilee
-koko kristikunta on Jumalasta riippuvainen
Olen taannoin esimerkinomaisesti rakentanut virtuaalikirkon, johon kukaan ei voi varsinaisesti liittyä jäseneksi, ja joka ei kehota ketään jättämään omaa uskonyhteisöään, mutta joka pyrkii nostamaan esille kaikille kristityille yhteisiä tekijöitä:
Minusta tähän aloittamaani ketjuun sopii luontevasti myös Bittikirkon ideaa ja sisältöä koskeva keskustelu, koska BKK ajaa ja käsittelee tasan samaa asiaa – siis jos joku haluaa aihetta sen pohjalta kommentoida. Bittikirkolla on luonnollisesti omat erityispiirteensä, mutta tärkeintä on se, mikä on pelastusopillisesti yhteistä kaikille uskonyhteisöille.
1 tykkäys
Kristillisen vanhurskauttamisopin historiaa tutkinut Alister McGrath pitää reformaation ja aikaisemman opetuksen eroa siinä mielessä suurena, että käyttää ilmaisua teologinen uutuus (“theological novum”).
McGrathin kirjasta Iustitia Dei:
“The essential distinguishing feature of the Reformation doctrines of justification is that a deliberate and systematic distinction is made between justification and regeneration. Although it must be emphasised that this distinction is purely notional, in that it is impossible to separate the two within the context of the ordo salutis, the essential point is that a notional distinction is made where none had been acknowledged before in the history of Christian doctrine. A fundamental discontinuity was introduced into the western theological tradition where none had ever existed, or ever been contemplated, before. The Reformation understanding of the nature of justification — as opposed to its mode — must therefore be regarded as a genuine theological novum.”
Alister E. McGrath: Iustitia Dei. 2007, 217.
Vanhurskauttaminen ja pyhitys tai uudistus ihmisessä siis erotetaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen siten, ettei vanhurskauttaminen jää seurauksetta.
Kehoittaisin myös tutustumaan uudempaan, spesifisti Lutheriin erikoistuneiden tutkijoiden puheenvuoroihin asiasta. Esim. Lutherilla tätä distinktiota ei oikeastaan löydy. Sen sijaan Raamatussa puhutaan uudesta luomuksesta Kristuksessa.
Se mikä oil aidosti uutta reformaatiossa (ja erit. reformoidussa kirkossa) oli uskonvarmuuden hakeminen omasta kokemuksesta ja tähän on osaltaan saattanut vaikuttaa tuo regeneraation käsitteellinen erottaminen vanhurskauttamisesta. Tämä on ihan luvallista, kunhan siitä ei tehdä ainoaa oikeaa kristityn mallia.
Monesti teologisen novumin taustalta löytyy aikaisempaa kehittelyä, joka eksplikoidaan uusiksi uudessa ajassa. Eli ajatus on se, että tällainen ja tällainen traditio on aina olut olemassa, nyt se vain sanotaan julki.
Olen muuten jutellut McGrathin kanssa henkilökohtaisesti. Mutta puhuimme Barthista, Brunnerista ja William Abrahamista. Emme Lutherista.
Teologista novumia on kaikissa kirkoissa. Se on ihan ok.
D
2 tykkäystä
Tästä tuli mieleen kysyä @Hullutus elta, että etsiikö hän pelastusta omasta kokemuksestaan tai muuttuneisuudestaan. Jos hän turvaa Jumalansa edessä yksin Jumalan armoon eikä itseensä tai oman elämän muuttuneisuuteen, samankaltaisuus monien uskonpuhdistuksen perillisten kanssa on merkittävä.
Olen ymmärtänyt, että forenssinen vanhurskauttamisoppi puhuttelee ja ravitsee erityisesti sellaisia ihmisiä, jotka eivät kykene löytämään pelastuksensa perustaa omasta muuttuneisuudestaan. Siksi ajatus kokonaan ihmisen kokemusmaailman ulkopuolella tapahtuvasta luettavasta vanhurskaudesta tai imputaatiosta ja usko siihen antaa kestävän perustan, jonka varassa jaksaa elää ja kilvoitella.
2 tykkäystä
Juuri näin! Minulle tämä on ollut hyvin suuri lohtu. Lutherin sanonta Tunnustuskirjoissa “Usko ja teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja-vaikka se ei koskaan olekaan yksin , ei hetken vertaa.”
3 tykkäystä
Tässä erotuksen tekee kuitenkin se, rukoillaanko hengessä ja totuudessa kuten Jeesus kehoittaa vai näön vuoksi. Itse olin lyhyen aikaa lähes 50 vuotta sitten helluntaiseurakunnassa ja siellä kyllä oli rukouksesta tehty teko. Saatettin olla lumpiot lattiassa aamuneljään saakka ja esitettiin ääneen kukin vuorollaan Jumalalle kaikenlaisia asioita mitä siinä mieleen itse kullakin putkahti. Usein ne liittyivät ihan maallisiin tarpeisiin.
1 tykkäys
Miten tulkitset seuraavan kohdan suhteessa rukoilemiseen? Vai ajatteletko, ettei kohta voi viitata lainkaan rukoilemiseen?
“Harjoita [γύμναζε] itseäsi jumalisuuteen.” (1 Tim. 4:7b)
Harjoittaa on kreikaksi gymnadzoo, josta tulee kaikille tuttu sana gymnastiikka eli voimistelu. Rukous on joillekin klassisen uskon ihmisille “voimistelutyötä”? Tulee mieleen Henrik Renqvist, jolle rukoileminen oli keskeistä. Hän kirjoitti esim. ulkonaisesta rukouksesta, sisäisestä rukouksesta ja mystisestä ainarukoilemisesta. Tästä Renqvist-aiheesta ei tosin kannata varmaan jatkaa
Rukous on määritelty hyvin seuraavissa Raamatun jakeissa.
Room 8:26-28: “Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.”
Myös Jeesus antaa siitä hyviä neuvoja.
Matt 6:7-9: “Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennenkuin häneltä anottekaan. Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi…”
Edelleen:
Joh 4:23-24: “Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”"
En näe tämän tähdellisemmäksi selittää sinulle rukousta, koska sinulla on kaikki materia käsissäsi asian käsittämiseksi.
Eri uskonsuunnissa on omat “rukouskulttuurinsa”, ja sen tähden jostakin rukoilemisen tavasta tulee helposti muiden apinoimista. Minua ehkä eniten häiritsee joissakin piireissä sellainen tapa, että joku (vetäjä) yllättäen pyytää jotakuta läsnäolijaa rukoilemaan tai jatkamaan yhteistä rukousta. Minusta sellainen voi joissakin tapauksissa olla jopa henkistä väkivaltaa, joka tapauksessa puoskaroinniksi sellaisen itse miellän. Ja sellaisesta kieltäytyminenkin tuntuu keljulta ja vaatii aika vahvaa luonnetta.
Toisaalta en pidä erinomaisen hyvänä sitäkään käytäntöä, että tutut rukoukset luetaan monotonisesti yhteen ääneen - voisin kuvitella, että hiljainen yhtyminen sopisi paremmin. Rukous on herkkä asia.
Ehkäpä voimme suhtautua armollisesti erilaisiin käytäntöihin, mutta minusta varsin kapea on sellainen ajatus, että vain spontaani rukous ja nimenomaan ääneen olisi jotenkin erityisen oikea tapa - semmoinen ajautuu helposti teeskentelyn puolelle.
En näe toistavan rukouksen (esim. hesykastinen Jeesuksen rukous) tai esim. säännöllisten polvirukousten sinänsä olevan ristiriidassa “hengessä ja totuudessa rukoilemisen” kanssa. Se mitä kirjoitit tiettyjen hellareiden rukoilemisesta, voi hyvin olla jotain muuta sen perusteella, mitä rukoilemisestansa valaisit.
Messun aikana on varmaan monilla paljon sellaista sanottavaa Jumalalle tai rukoilemista, joka ei tule spontaanisti tai ilman “käskemistä” sydämestä.
Ehtoollisen yhteydessä en pystynyt koskaan kokemaan riemua, kun yhdyin mies- ja naispastoreiden sanoihin: “Me riemuitsemme kaikesta siitä, mitä Poikasi on puolestamme tehnyt.” Onko sinänsä tai aina muotomenoa, jos yhtyy vain mekaanisesti ja tavallaan muodon vuoksi verbiin riemuita? Tuskin. Minulle varsinaista riemuitsemista kuvaa esim. seuraava raamatunkohta: “Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.” (Mal. 4:2)
En voisi sanoa kenellekään ihmiselle tunteettomasti tai kuin robottimaisesti ilman emootiota, että riemuitsen siitä, kun näen nyt sinua; mutta Jumalan edessä voi sanoa riemuitsevansa, vaikka ei itse eivätkä vierellä seisovat riemuitsisi siinä hetkessä.
Voisiko ehtoollisessa tulla kristittyjä yhdistävä tekijä sen sijaan että se on -kuten nykyisin- erottava tekijä?!? Kaikkein kipein todiste kristittyjen jakaantumisesta on yhteisen ehtoollispöydän puuttuminen. No, reformoiduilla ehtoolliselle taidetaan kelpuuttaa kaikki halukkaat…Ja muinaisessa Espoon ekumeenisessa keskuksessa bysanttilaisen riituksen katolinen pappi isä Robert (ikuinen muisto!) jakoi Pyhässä Liturgiassa ehtoollisen kaikille kastetuille kristityille. Ja hänen annettiin se tehdä…
2 tykkäystä
On varmaan erotettava kirkko opetuksessaan/julistuksessaan ja yksittäisen kirkon jäsenen usko, joka voi olla kirkon mukaan oikeaa uskoa, vaikka uskova ei ymmärtäisi kolminaisuutta.
Käsittääkseni Lutherin opetuksen mukaan kastettu pieni lapsi uskoo Jumalaan ja jopa tähän maailmaan syntymätön lapsi (Luuk. 1:41) voi uskoa Jumalaan. Kumpikaan ei ymmärrä vasta kehittymässä olevilla aivoillaan höykäsen pöläystä kolminaisuudesta ja niistä sanoista, joita ihmiset ympärillä puhuvat. Pienten lasten kristillinen uskominen olisi mahdotonta tai harhaista nähdäkseni kristillisessä mielessä, jos edellytyksenä olisi kolminaisuusopin älyllinen ymmärtäminen. Älylliseen uskon sisällön ymmärtämiseen autuaaksi tulemisen ehtona viittaa Athanasiuksen uskontunnustus. Siinä esim. sanotaan kristologiaan liittyen: "Vaikka hän onkin sekä Jumala että ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi ainoa. Ei hän ole yksi ainoa siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan sen tähden, että Jumala on omaksunut ihmisyyden. Hän on kauttaaltaan yksi: ei perusolemuksessa tapahtuneen luontojen toisiinsa sekoittumisen, vaan persoonan ykseyden tähden. Sillä samoin kuin järjellinen sielu ynnä ruumis muodostavat yhden ihmisen, samoin Jumala ja ihminen ovat yksi ainoa Kristus…" Luulisin, ettei moni aikuinenkaan kristitty osaisi selittää näitä kolminaisuusoppiin liittyviä asioita kovin tarkasti tai oikeaoppisesti. Athanasiuksen uskontunnustuksen lopussa sanotaan ankarasti: “Tämä on yleinen usko; se, joka ei sitä rehellisesti ja vakaasti usko, ei saata autuaaksi tulla.” Ihan alussa puolestaan sanotaan: “Jokaisella, joka tahtoo autuaaksi tulla, täytyy ennen kaikkea olla yleinen usko; se, joka ei sitä puhtaana ja ehyenä säilytä, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.”
Minusta yllä näkyvistä kohdista rukoileminen on varmin merkki siitä, että toisia kristityn nimellä kulkevia pidetään oikeasti kristittyinä kaikkien läsnä olevien rukoilevien näkökulmasta, jos kyse on yhteisessä tilassa tapahtuvasta yhteisestä rukoilemisesta.
Monilla on varmaan kokemuksia siitä, että yhteinen rukous on estynyt, jos toinen osapuoli ei pidä toista kristittynä.
“Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)
Eri asia on tietenkin, jos paikalle on kokoontunut kristittyinä itseään pitäviä, joista jotkut eivät pidä toisia kristittyinä. Silloin toisia harhaoppisina pitävät rukoilevat, että toiset kääntyisivät. Rukous ei ole silloin yhdistävä tekijä. Pakanakin voi rukoilla kristityn läsnä ollessa kääntymystä.
Viimeinen kohta on myös mielestäni merkittävä. Luulen, että useimmat wanhojen kirkkojen ja uskonpuhdistuksen uskovat kokevat vähintään usein olevansa täysin riippuvaisia Jumalan armosta. En usko, että yksikään esittelee mielessään Jumalalle erinomaisuuttaan tai muuttuneisuuttaan, vedoten siihen siinä mielessä, että saisi omantunnonrauhan pyhien kasvojensa edessä.
Harhaoppinenkin kristitty on toki kristitty! Itse en ole mitenkään oppikeskeinen, joten en olisi harhaoppiseksi ketään toista kristittyä nimeämässä…
On varmaan eroja siinä mielessä, että jotkut pitävät harhaoppisia kristittyinä, toiset taas eivät.
“Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti. Sinähän tiedät, että tuollainen ihminen on kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse itsensä.” (Tiit. 3:10-11)
Ehtoollinen on varsinaista yhteyttä (1Kor 10:17), ja ehtoollisyhteys edellyttää yhteistä oppia, uskoa ja elämäntapaa.
Ekumenia on mielestäni teologian vaikein laji. Itse en pidä arvossa sellaista ekumeniaa, jossa aluksi sovitaan, että jokin (klassisen kristinuskon) oppi, yleensä kaste, laitetaan sivuun vain sen vuoksi, ettei siitä ole yhteistä käsitystä.
Kilvoitellaan yhdessä.
3 tykkäystä
Yhteiseksi opiksi ja uskosi riittää mielestäni se, että uskotaan Kristuksen olevan oikeasti läsnä ehtoollisaineissa eukaristiaa vietettäessä.
Ei siis ole mitään väliä sillä mitä ajattelee kolminaisuudesta, kristologiasta, vanhurskauttamisesta, kasteesta jne.? Ei kait nyt sentään?
2 tykkäystä