No ei kait…Kirjoitin vain ehtoollisesta, en kristillisestä opista…
Olen tuosta NIIN tasan samaa mieltä, kuten aloituksessanikin asian ilmaisin. Sen tähden peräänkuulutan koko kristikunnalle yhteisen pelastusopillisen ytimen tunnustamista, jonka perusteella ehtoollisyhteys voisi toteutua ilman kirkkojen erityispiirteiden muuttumista. Sellainen antaisi vankan teologisen pohjan ja perustelun toistemme hyväksymiselle Jumalan lapsiksi. Itse näen, että se ydin on usko Jumalaan ja Jeesukseen eli todettaisiin uskonyhteys, vaikka ei olisikaan opillista yhteneväisyyttä.
Jos kiellän joltakulta ehtoollisen, kiellän hänen osallisuutensa Kristukseen, eli käytännön tasolla kiellän hänen olevan veljeni tai sisareni. Tämä on sydänten sekä hengen tasolla oleva asia, ja ainakin minusta sellainen sisäinen mielenliikahdus ja avartuminen olisi täysin mahdollinen.
Entäpä jos joku kieltää Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen uskovalta ehtoollisen, Jumala kieltää hänet? Teoillahan voidaan uskokin kieltää.
“Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa.” (1.Joh 3:14)
Pidämmekö siis veljinämme vain oman kirkkomme jäseniä?
Minua dogmaatikkoa oppi toki hyvinkin paljon kiinnostaa, ja erityisesti pelastusoppi, mutta näkisin että usko on tärkeämpi kuin oppi. Mutta on jotakin uskoakin suurempaa:
“Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor 13:13)
Nähdäkseni Paavalille oikea oppi evankeliumista oli elämän ja kuoleman kysymys. Jos evankeliumi vääristetään tai turmellaan, silloin henkilön statuksella ei ole merkitystä sen suhteen, mitä siitä seuraa.
“Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8)
Onko mielestäsi wanhoilla ja uudemmilla kirkoilla sama näkemys evankeliumista? Mielestäni ei, vaikka kaikki korostavat armoa.
1 tykkäys
Galatalaisten ongelma taisi olla jonkinlaisessa ansiovanhurskaudessa, ja lahja- ja uskonvanhurskautta painottava Paavali käytti kovia sanoja sellaista vastaan.
Paavali käytti jopa yllättävän kovia sanoja: "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta." (Gal 5:4)
Jos armoa korostetaan, en usko eroja olevan evankeliumin ymmärtämisessä. Tuntuisi oudolta, jos joku nykyään korostaisi lain tekoja. Tekoja kylläkin, en usko että Paavalikaan olisi siinä eri mieltä.
Ei sitä ehtoollisyhteyttä ihan näin helposti saada aikaan – vaikka kyllä kai meistä jokainen soisi kristikunnan jakautumisen jo loppuvan. Kysymyksessä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja vereen (1.Kor.10:16), ja kuten Paavali korostaa, pyhä ja vakava asia, jonka väärinkäyttäminen koituu tuomioksi (11:27-30) ja jota korinttilaiset todella olivat väärinkäyttäneet. P. mm. siteeraa asetussanat kokonaan (11:23-25), epäilemattä painottaakseen, etteivät korinttilaiset saa viettää ehtoollista oman mielensä mukaan vaan juuri sillä tavalla, jonka Kristus on säätänyt. Erikseen P. korostaa, että ehtoollisvieraan tulee “erottaa Herran ruumis muusta” (11:29). Ehtoollisyhteyden keskeinen este on se, että 1500-luvulta lähtien Zwinglin, Calvinin ja monien muiden seuraajat ovat tiukasti väittäneet, että ehtoollisessa ei jaeta eikä nautita Kristuksen todellista ruumista. Zwinglin seuraajat saavat kaikin mokomin nauttia keskenään leipää ja viiniä pelkän Kristuksen muistelemisen vuoksi. Mutta emme esim. me luterilaiset voi hyvällä omallatunnolla sallia, että sellainen sekoitetaan asetussanojen mukaiseen Herran ateriaan. Enkä oikein ymmärrä, miksi kukaan zwingliläinen edes haluaisi tulla mukaan luterilaisen sakramentin viettoon; Zwinglin seuraajat ovat perinteisesti kritisoineet luterilaista sakramenttia perin jyrkin sanoin.
1 tykkäys
Varmaankin olet tuossa pitkälle oikeassa. Muuttuneisuudestaan tai pyhityselämästään. Tuntuu varmasti helpommalta päästä taivaaseen “Jeesuksen siivellä” eli pelkästään uskossa olemalla kuin pohjaamalla oman elämän onnistumiseen. Arvelen itsekin olevani aika lailla sillä linjalla, kunhan rakkauden käskyä ei sivuuteta.
Eipä siitä tosiaan mitään tulisikaan, jos kaikki pitäisivät toisiaan harhaoppisina. Luulen, että kyseessä eivät ole nykyisiä kirkkokuntia erottavat hienosäädöt vaan pikemminkin tähän tyyliin:
“Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon.” (1.Piet 2:1)
Ja itse asiassa koko luku, muutama poiminta:
2 Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi;
3 ja ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän perikatonsa torku.
9 Näin Herra tietää pelastaa jumaliset kiusauksesta, mutta tuomion päivään säilyttää rangaistuksen alaisina väärät,
10 ja varsinkin ne, jotka lihan jäljessä kulkevat saastaisissa himoissa ja ylenkatsovat herrauden. Nuo uhkarohkeat, itserakkaat eivät kammo herjata henkivaltoja,
13 … he pitävät nautintonaan elää päivänsä hekumassa; he ovat tahra-ja häpeäpilkkuja; he herkuttelevat petoksissaan, kemuillessaan teidän kanssanne;
14 heidän silmänsä ovat täynnä haureutta eivätkä saa kylläänsä synnistä; he viekoittelevat horjuvia sieluja, heillä on ahneuteen harjaantunut sydän; he ovat kirouksen lapsia.
15 He ovat hyljänneet suoran tien, ovat eksyneet ja seuranneet Bileamin, Beorin pojan, tietä, hänen, joka rakasti vääryyden palkkaa,
18 Sillä he puhuvat pöyhkeitä turhuuden sanoja ja viekoittelevat lihan himoissa irstauksilla niitä, jotka tuskin ovat päässeet eksyksissä vaeltavia pakoon,
19 ja lupaavat heille vapautta, vaikka itse ovat turmeluksen orjia; sillä kenen voittama joku on, sen orja hän on.
1 tykkäys
Ei ole helppoa, mutta ehkä parempi silti pyrkiä entistä tehokkaammin suuntaamaan ajatukset suotuisiksi eri kirkoissa eläviä kristittyjä kohtaan.
Minusta on hyvä muistaa, että leipää murrettiin kodeissa vaikka uskovat olivat joka päivä pyhäkössäkin (Apt 2:46), ja että malja otettiin “aterian jälkeen” (1.Kor. 11:25). Nykyinen ehtoolliskäytäntö ei mielestäni ihan vastaa ohjeistusta, mutta itse haluan toki nähdä asioita avarasti - eli kukin tyylillään, kunhan uskon kohde on sama:
“Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.” (Apt 10:43)
Tarkastelen asiaa menneestä ja luterilaisesti painottuneesta taustastani käsin. Siinä oikeaan evankeliumin (Gal. 1:8) kuului keskeisesti tietenkin vanhurskauttamisoppi, jonka varassa monien luterilaisten mukaan kirkko seisoo ja kaatuu. Justificatio est articulus stantis et cadentis ecclesiae.
Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta:
Ihmiset vanhurskautetaan uskon kautta, kun uskovat itsellään olevan lepytetyn Jumalan, ei omien tekojemme tähden, vaan lahjaksi, Kristuksen tähden. On varmaa, että tämä on evankeliumin oppi, sillä Paavali sanoo selvästi Efesolaiskirjeessä: »Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ettekä ihmisten kautta.»
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. 1948, 172
Selvää on, että kaikki kristityt voivat sanoa aamenensa esim. edellä mainituille raamatunkohdille Gal. 1:8 ja Ef. 2:8-9, kuin myös armon keskeisyydelle, mutta silti on edelleen merkittäviä tulkintaeroja, mikä tulee näkyviin myös siinä, etteivät wanhat kirkot hyväksy luterilaista vanhurskauttamisoppia.
1 tykkäys
Ei kai se ole välttämätöntäkään, koska myös vanhojen kirkkojen kristityt uskovat. Eli luterilaisten kannalta voisi helposti ajatella, että muillakin kristityillä tosiasiallisesti on uskonvanhurskaus, vaikka eivät sitä ymmärtäisi tai korostaisi. Tästä on kyse oikeastaan koko tässä ketjussa: usko Jeesukseen takuuvarmasti yhtenä kristittyjen yhteisenä tekijänä.
Hiukan sama homma kuin sovitusteorioiden suhteen, eli asioista voi olla eri näkemyksiä tai painotuksia, eikä kristitty ole heti kadotettu, jos hänellä ei ole kaikesta ehdotonta Jumalan totuutta. Kasteen ja ehtoollisenkin tarkimman merkityksen tietänee vain yksin Jumala.
Kritisoin (edelleen ja aina vain ;)) sellaista ekumeniaa, jossa usko on määritelmällisesti irrotettu opista. Oppia ja uskoa ei pidä erottaa ekumenian edistämiseksi, koska se johtaa Jumalan sanan totuuden suhteellistamiseen.
Ekumenian puolesta on kaikista hankaluuksista huolimatta syytä taistella.
Uskosta Kristukseen seuraa kaikkien kristittyjen yhteinen todellisuuskäsitys - tai ainakin pitäisi seurata. Se tarkoittaa pitäytymistä Jumalan Sanassa, Kristuksessa, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol 2:3). Kristuksessa me laitamme pois kaikki väärät opit, tämän maailman alkeisvoimat sekä vanhan ihmisen himoineen. Kun ajan henki (“current thing”) sanoo, että jokainen voi rakentaa omannäköisensä uskonnon, moraalin ja identiteetin sukupuolineen, niin kristitty ymmärtää, että kyse on valheesta ja järjettömyydestä. Maailma on erilainen kristityn silmin 
Näinä aikoina yrittäisin löytää ekumenian mahdollisuuksia Jumalan todellisuudesta, joka avautuu meille kaikille uskoville Kristuksessa. Kristinuko on radikaali vastavoima kaiken pirstaloivalle postmodernille hölynpölylle, latistavalle dekadenssille, perkeleen juhlakulkueille ja oman sydämen pimeydelle. Muoti ja virtaukset tulevat ja menevät, mutta Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
2 tykkäystä
Tehdäänkö pieni ajatuskoe? Ajatellaanpa, että korinttilaiset olisivat saaneet ja lukeneet Paavalin kirjeen; siis myös luvussa 1.Kor.11 olevat ankarat nuhteet Herran aterian väärästä viettämisestä. Kuvitellaan sitten, että korinttilaiset olisivat vastanneet Paavalille seuraavasti: “Eihän nykyinen ehtoolliskäytäntö muutenkaan vastaa Kristuksen alkuperäistä ohjeistusta. Ja mitä tässä millään tyylikysymyksillä on muutenkaan väliä, kunhan uskon kohde on sama.” Mitähän Paavali olisi tähän sanonut?
1 tykkäys
Ihminen voi yhtyä älyssään tai suullaan yhdenlaiseen uskonoppiin, mutta sydämessään uskoa toisenlaiseen, jos luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin uskomattomassa yhteisössä on pohjimmiltaan samankaltaiseen vanhurskauttamiseen uskovia? Eikö tämä ole sama asia kuin “onnellinen epäjohdonmukaisuus”?
Allekirjoitin aikoinaan seuraavat Franz Pieperin sanat, jotka korostavat henkilökohtaista uskoa:
“Kristillisen kirkon jäseneksi ihminen tulee vain siten, että hän omantunnon kauhujen alaisena (terrores conscientiae) lakkaa luottamasta mihinkään omaan hyvyyteensä ja Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo, että hänen syntinsä annetaan anteeksi Kristuksen tähden, toisin sanoen siten, että hän omakohtaisesti uskoo vanhurskautuksen uskonkohdan.”
Pieper: Kristillinen dogmatiikka. 1995, 366
Tässä oppi liittyy keskeisellä tavalla elämään. Oppi vanhurskautuksesta ja henkilökohtainen usko siihen ei voi olla epäolennainen asia kristillisyydessä. Paavalinkin mukaan vain sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi (Room. 10:10).
2 tykkäystä
Kuten siitä, että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa?
Eikö riittäisi, että uskotaan persoonaan, Jeesukseen Kristukseen, ilman betonoituja opillisia hienosäätöjä? Varmaankin aika harva sellaisilla kuitenkaan rasittaa mieltään, ja minusta aivan hyvin riittää tunnustautuminen oman kirkkonsa oppiin eli opillisiin näkemyksiin. Pelastaja ja uskon kohde on kuitenkin Kristus, joka uskolla vastaanotetaan. Tässä kohden tuskin ihan helposti tehdään mitään fataalia virhettä.
Paavali ilmaisee hienosti, että Kristus asuu uskon kautta kristittyjen sydämessä. (Ef 3:14-17) Olen satavarma, että niin on asia jokaisessa kirkkokunnassa.
Toden totta, yhteisiä tekijöitä voidaan löytää myös etiikasta ja tahdon suunnasta sekä käytännön elämästä ja sen valinnoista tässä pahassa maailmanajassa, jossa kristityt loistavat “kuin tähdet maailmassa”. (Fil 2:15)
1 tykkäys
Moni uskonpuhdistuksen perillinen on kokenut elämässään olennaisiksi, toistamisen ja syventymisen arvoisiksi esim. seuraavat Jeesus-keskeiset raamatunkohdat. Voisin sanoa havaintojeni perusteella, että uskonpuhdistuksen kristillisyys on Jeesus-keskeistä.
“Minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.” (1 Kor. 2:2)
“Minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” (Gal. 2:19-20)
“Juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hepr. 12:1b-2)
“Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana-että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella.” (Fil. 3:8-9)
En ole tutkinut asiaa, mutta olisi kiva tietää, kuinka paljon vastaavankaltaista Jeesus-keskeisyyttä on wanhojen kirkkojen tavisten elämässä. Jeesuksen rukous on tietenkin Jeesus-keskeinen idän kristillisyydessä.
Ajattelisin niin, että ehkä olisi syytä antaa painoarvo kaikille kohdille. Siellä on myös “vaikeita” jakeita, joita olen aiemmin nostanut esille. Ongelmia niiden suhteen ei kuitenkaan synny, jos pysymme uskossa ja rakkaudessa.
Joo, ei ole vaikea löytää itse kullekin vaikeita kohtia.
Jos kristitty ajattelisi, että toisessa kirkossa elävän kristityn oppi eroaa oikeasta opista myös joissain olennaisissa kohdin, siihen ei ensin mainitun tarvitsisi suhtautua rakkaudellisesti seuraavassa merkityksessä. “Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä “rakkaus peittää syntien paljouden”.” (1 Piet. 4:8) Jos taas toisessa kirkossa elävän ihmisen opillista erehdystä pitää merkkinä synnistä, niin 1 Piet. 4:8b sopisi tilanteeseen.
Olen aika varma, että useimmat uskovaiset uskovat vilpittömästi olevansa oikeassa. Ihminen voi tietenkin Raamatun näkökulmasta olla uskonnollisessa vilpittömyydessään synnin ohjauksessa
Raamattusitaatit
“Tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle.”(Joh. 16:2) “Kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.” (Matt. 6:7)
Ajattelen, ettei oman kirkon erehtymättömyyteen tai oikeaoppisuuteen uskovan ole rakentavaa pitää muihin kirkkoihin kuuluvia synnin (eksytystään tiedostamattomina) sätkynukkeina tai demonisoida niitä, jotka kuuluvat toisiin kirkkoihin tai yhteisöihin.
MUOKKAUKSENA vain raamattusitaattien siirto spoilerin taakse.
1 tykkäys