Yksi helppo selitys sille, miksi joku ilosanoman uskoo, voisi olla tämä:
“Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on.” (Luuk 19:10)
Ja Hän löytää. Kontekstiimme sovitettuna kadonneen tunnistaa siitä, että hän uskoo.
Mutta se ei tietenkään ole ainoa tulkintamahdollisuus. Niissä, jotka uskovat, saattaa olla jokin otollinen ominaisuus, jonka tähden he uskovat hullutuksen, sanoman rististä. Ehkä heihin vetoaa rakkaus.
“Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen.” (Room 2:4)
Ehkä asia ei ole laisinkaan älyllinen. Ehkä toiset eivät vain koe vetoa hyvyyteen. Ehkä sieluista käydään henkien taistelua.
Joka tapauksessa jonkinlainen mysteeri on siinä, että toinen uskoo, mutta toinen ei usko. Ja onhan se äärimmäisen huimaa, koska panoksena on ikuisuuskohtalo.
Juuri näin! Mutta ennen kuin ihminen uskoo hänen on tultava lain murjomaksi, itsessään kadonneeksi, ei-miksikään. Silloin on järkeilyn aika loppunut ja ihmisen Poika on löytänyt kadonneen.
En löydä Kirjoituksista tuollaisia ehtoja. Löydän vain yksinkertaisen ilosanoman: “Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” ja “jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.”
Monille käynee niin, että ensin tullaan uskoon, tehdään parannusta ja hyviä tekoja, omat valinnat ja ratkaisut koetaan hyvin tärkeiksi, ja vasta myöhemmin tulevat riisumisen ajat. Opitaan tuntemaan oma syntisyys kunnolla, tajutaan lain ja evankeliumin ero ja päästään siihen, että pelastuminen onkin vain Jumalan armosta eikä kristityn tarmosta.
Toki uskoon tullut on jo pelastettu, mutta ei ole vielä ihan ymmärtänyt sitä, että saa sen pelastuksen yksin armosta. Monella on ensin se vaihe, että hän huutaa avukseen Herran nimeä ja auttelee itsekin itseään.
No tässä lyhykäisesti mainitsemiesi kirjoitusten selitystä Martti Lutherilta apostoli Paavaliin nojautuen. Paavalihan antaa kirkkaan selvityksen siihen mitä varten laki on annettu!
Paavali on siis vastaamassa kysymykseen: “Jos laki ei vanhurskauta, mihin siitä sitten on?” Näin hän selittää asiaa: Vaikkei laki tee ketään vanhurskaaksi, se on silti perin hyödyllinen, aivan välttämätön. Tässä maailmassa se pitää kurissa turmeltuneita ja raakoja ihmisiä. Toiseksi se opettaa ihmistä tuntemaan itsensä: hän on syntinen, joka on ansainnut kuoleman ja iankaikkisen vihan. Mutta mitä hyötyä on nöyryytyksestä, moukarilla murskaamisesta ja musertamisesta? On siitä hyötyä, sillä armo ei muutoin pääsisi meidän lähellemmekään. Laki palvelee valmistamalla meitä armon vastaanottamiseen. Jumala on alaspainettujen, kurjien, ahdistettujen, masentuneiden ja epätoivoisten Jumala, niiden, joista on tullut mitättömiä olioita. Jumalan luontona on alhaisten korottaminen, nälkäisten ravitseminen, valon antaminen sokeille, lohdun suominen kurjille ja ahdistetuille, syntisten vanhurskauttaminen, kuolleiden herättäminen ja epätoivoisten kadotettujen pelastaminen. Hän on Luoja, Kaikkivaltias, hän tekee kaiken tyhjästä. Mutta hänen luontonsa mukaista, varsinaista työtä tekemästä häntä estää maailman turmiollisin tauti, luulovanhurskaus. Turmeltunut ihmisluonto ei suostu olemaan syntinen, saastainen, kurja eikä kadotuksen oma, vaan kuvittelee olevansa vanhurskas ja pyhä. Siksi Jumalan on pakko käyttää moukarinaan lakia, joka murtaa, murskaa, musertaa ja palauttaa olemattomuuteen tuon elukan tyhjänpäiväisine luottamuksineen, viisauksineen, vanhurskauksineen ja mahteineen, jotta se vihdoin oppisi olevansa perikatoon tuomittu, kun sen käy niin surkeasti. Sitten kun laki on näin pelästyttänyt omantunnon, siitä löytyy tilaa armon evankeliumin opille, joka sitä rohkaisee ja lohduttaa. Evankeliumi vakuuttaa, että Kristus ei ole tullut maailmaan musertamaan murtunutta ruokoa eikä sammuttamaan hiipuvaa lampun liekkiä vaan julistamaan köyhille evankeliumia, parantamaan särkyneitä sydämiä ja saarnaamaan vangeille vapautusta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s.250-251, korostukset minun!
Sellainen kalvinisti, joka on vakuuttunut teologisesta determinismistä, ei voi nähdäkseni kiittää järkensä valossa millään perusteella itseään siitä, että on epäuskoista jalompi tai hurskaampi itsensä tähden. Jos hän taas ei uskoisi teologiseen determinismiin, niin hän voisi nähdäkseni ajatella, että jos hän olisi ollut jonkun epäuskoisen tai pahana pidetyn ihmisen saappaissa (olisi elänyt läpi samat olosuhteet ja saanut tismalleen samanlaiset geenit), hän olisi ollut toisenlainen, jalompi tavalla tai toisella ja luultavasti uskovainen. Hän voisi uskovana vapaan tahdon teologiastaan käsin ajatella olevansa parempi ihminen.
Jos uskovainen on aidosti deterministi, niin en voi löytää syytä, jonka perusteella hän voisi löytää ihmisiä, joihin nähden hän voisi perustellusti korottaa itseään tai madaltaa itseään. Kaikki ihmiset ovat silloin tismalleen samalla tasolla. Toisaalta silloin ei järjen tasolla ole syntisiä eikä hurskaita, paitsi korkeintaan sellaisiksi determinoituja ja sellaisina ulkopuolisen silmissä pidettyjä ilman näiden omaa syytä tai ansiota. Determinismi tekee mahdottomaksi kaiken ilon siitä, että saa korottaa itsensä perustellusti jonkun toisen yläpuolelle.
Jos katsoo Paavalin kirjeitä, niin ei hän ollut tarpeeksi riisuuntunut omasta vanhurskaudestaan Jumalan edessä uskovaisen elämänsä alusta alkaen, eikä hän tyhjentynyt riittävästi omasta hurskaudestaan ilman kovaa kuritusta.
“Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: “Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (2 Kor. 12:7-10)
“Me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää.” (2 Kor. 1:8-9)
Jos Paavali ei ollut teologinen deterministi, vaan uskoi siihen, että kuka tahansa ihminen geeneistään ja olosuhteista riippumatta voi tulla uskovaiseksi, tai voi muokata vapaiden valintojensa vaikutuksesta itsensä sellaiseksi, että Jumala hänet uskovaiseksi valitsee, tai voi vähintään vaikuttaa geeneistään ja olosuhteistaan ja mistään edeltä käyvästä ja vaikuttavasta syystä riippumatta siihen, että ei tee jollain radikaalilla tavalla syntiä, niin silloin en näe, kuinka hän ei olisi voinut siitä ajatusmallistaan käsin korottaa itseään mielessään joidenkin epäuskoisten ihmisten yläpuolelle. En siis näe, kuinka itsensä korottaminen sinänsä ja aina kristillisestä vapaan tahdon teologiasta käsin olisi syntistä itsensä korottamista. Antaahan Paavali lisäksi ymmärtää, että ne, jotka eivät usko, ovat tietoisesti uskomatta ja siksi ansaitusti ja ymmärrettävästä syystä omasta ansiostaan pahoja, jotka saavat ansaitusti osakseen Jumalan vihan (Room. 1:18-32). Hän ei laske itseään edellä näkyvän listan ihmisten joukkoon. Hän nähdäkseni vähintään epäsuorasti antaa ymmärtää, ettei hän heidän saappaissaan olisi ollut heidän kaltaisensa.
Eino Sormunen sanoo jossain kirjassaan suurin piirtein niin, että hän on iloinen siitä, että on nöyrä, mutta siitä johtuen kuitenkin surullinen siitä, että on iloinen nöyryydestään. Kuitenkin hän on pohjimmiltaan iloinen siitä, että on surullinen siitä, että on iloinen nöyryydestään. Ajatuksensa tulkintani mukaan on se, että on synti olla iloinen tai ylpeä nöyryydestään, siitä, että on jollain tavalla jalo ihminen. Luterilainenkaan ei kuitenkaan nähdäkseni kykene siihen, että ei nauttisi siitä, minkä tietää järkensä valossa harhaksi tai illuusioksi. On kuin tunne sanoisi teologiselle järjelle Lutheria mukaillen: järki, olet h####.
Jos ihminen ei olisi luterilaisen teologian mukaan perin pohjin saastainen (saastainen siis myös nöyryydessään?), niin ei olisi nähdäkseni syytä pitää jumalattomana sinänsä sitä, kun pitää itseään nöyränä tai havaitsee itsensä sellaiseksi ja iloitsee siitä. Antaahan Jumala Raamatun mukaan nöyrille armon, jolloin ihmisen nöyryys ei voi olla sinänsä paha asia. Ehkä Sormunen on ymmärtänyt väärin luterilaista teologiaa tai olen väärin tulkinnut Sormusta. Tai sitten ajatuksensa siinä kohtaa oli, että hyväänkin (eli myös nöyryyteen) sekoittuu pahaa.
Kun kirjoitit, että “ennen kuin ihminen uskoo hänen on tultava lain murjomaksi, itsessään kadonneeksi, ei-miksikään”, niin sisältääkö se “ei-mikyys” sen, ettei enää iloitse omasta nöyryydestäkään (koska siinä on mukana iloa omasta vanhurskaudesta), vaikka Raamatussa sanotaan, että “Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak. 4:6)?
Jos kristillisesti aito nöyryys on uuden luomuksen nöyryyttä, niin ihminen ei voi vaikuttaa armon saamiseensa (nöyryydelläkään) millään tavalla ennen uudestisyntymistään eli siis ennen armon saamistaan. Armo tässä saadaan siis ilman ihmisessä ajallisesti ennen uudestisyntymistä ilmenevää nöyryyttä. Tämä vaikuttaa olevan ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että Jumala antaa nöyrille armon, jos se tulkitaan niin, että nöyryys edeltää ajallisesti armon antamista ja saamista (uudestisyntymistä).
Jos Jumaluus olisi asettanut kaiken determinismin valtaan, niin silloin hän voisi nähdäkseni antaa armon ilman mitään sitä edeltävää nöyryyden ilmausta, ellei hän sitten vain nauttisi siitä ja siksi olisi valinnut sen, että ihminen osoittaa nöyryyttä hänen edessään kunnioittaen häntä hänen aiheuttamistaan aineettomista ja materialistisista syistä, jotka vaikuttavat yhdessä nöyryyden ilmenemisen ihmisessä.
Kysymys ei tosiaankaan ole mistään ihmisen aikaansaamasta nöyryydestä so. nöyristelystä, jollaisesta Kristitty ei voikaan iloita, vaan kysymys on siitä, että Jumala nöyryyttää ihmisen lain vasaraa avuksi käyttäen ei-miksikään, kadotetuksi, niin kuin aiemmin sanoin. Tässä on ihmisen luulotellussa viisaudesaan yrittäessään ymmärtää Jumalaa saatava kuolinisku ja hänen ymmärryksensä on tultava uskon vaikutuksen alaiseksi viisaudeksi, kuten mm. 1. Kor. 1 luku asiaa valaisee.
Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: “Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi.” Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.
Ja tässä lopuksi hyvä kuvaus siitä kuinka Jumala tekee meistä itsestämme nollia.
Room. 7:13: “Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki!” Lain sana kertoo, että on olemassa elämä, ja kehottaa pyrkimään siihen. Ei sitä ole siis annettu yksinomaan kuolemaksi. Mutta lain pääasiallinen hyöty ja päätarkoitus on kumminkin siinä, että se paljastaa kuoleman, jotta ihmisille kävisi ilmi, millaista synti on ja mitä siitä seuraa. Ei laki huvikseen paljasta syntiä eikä se varta vasten pyri meitä tappamaan. Sitä varten se paljastaa synnin, että ihmiset säikähtäisivät, nöyrtyisivät ja pelkäisivät Jumalaa. Tämän osoittaa selvästi 2. Moos. 20:20: “Älkää pelätkö. Jumala on tullut tänne pannakseen teidät koetukselle ja herättääkseen teissä pelon ja kunnioituksen häntä kohtaan, ettette enää tekisi syntiä.” Lain tehtävä on siis tappaa, mutta sitä varten, että Jumala voisi tehdä eläväksi. Ei lakia ole oikeastaan annettu tuottamaan kuolemaa, mutta koska ihminen ylvästelee ja kuvittelee olevansa viisas, vanhurskas ja pyhä, lain täytyy tehdä hänestä nöyrä. Niin on tapettava tuo elukka, luulovanhurskaus, koska ihminen ei voi jäädä eloon, ellei sitä elukkaa tapeta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s.273.
Eli kaikissa muissa uskonnoissa ihmiset “nöyristelevät”? Ihminen voi havaintoni mukaan olla toisen ihmisen edessä nöyrä hyvin aidolta vaikuttavasti, ei nöyristelevästi. Ei tarvitse vastata tähän kysymykseen, koska ei kuulu aiheeseen.
Miten selittäisit teologisen determinismin ja lutherilaisen sidotun ratkaisuvallan välisen eron? Lutherilainen ei nähdäkseni voi ajatella, että minkäänlaista vapaata tahtoa Jumalan edessä ihmisellä ei lapsuudesta kuolemaansa saakka ole, koska sen olemattomuus (eli täydellisesti sidottu ratkaisuvalta) tekisi tyhjäksi synnin olemassaolon, vastuun synnistä ja Jumalan negatiivisen tuomion uskottavuuden.
En sekoita, koska se, miten minä määrittelen teologinen determinismin: kaikki ihmiselämässä (myös siis suhteessa Jumaluuteen) tapahtuu kausaliteetin alaisuudessa. Ihmisellä ei ole kausaliteetista vapaata tahtoa. Jos näin, niin silloin ihminen ei ole vastuussa teoistaan, eli hän ei olisi missään kohtaa elämässään voinut valita toisin kuin valitsi, ellei kaiken alkuunpanija olisi luonut ihmistä fyysisesti ja henkisesti ja olosuhteita toisenlaisiksi. Miten siis lutherilainen sidottu ratkaisuvalta eroaa tällaisesta determinismistä? Edellä mainitun determinismin valossa syntiä ei ole, ei myöskään perimmäistä inhimillistä vastuuta siitä, mitä ihminen tekee.
P.S. Tässä mallissa predestinaatio on tietenkin sopusoinnussa determinismin kanssa. Onko mallia, jossa kaikki olisi determinoitu, mutta se ei pitäisi sisällään predestinaatiota? Tuskinpa.
P.S.2. Lutherilainen ei voine ajatella, ettei uskomista ja pelastusta ole determinoitu, vaikka ihminen on predestinoitu? Koska silloinhan, siis jos uskomista ja pelastusta ei olisi determinoitu, ihmisen pelastus olisi osittain vapaan ratkaisuvallan ansiota.
Lue Miikka Ruokasen hiljattain painosta ilmestynyt tutkimus “Miten uskoa kun ei voi uskoa” Lutherin Sidotusta Ratkaisuvallasta. Siinä on vastattu nasevasti esittämiisi kysymyksiin ja torjutaan väärä käsitys Lutherin teologiasta, jonka mukaan ihmiset olisivat muka determinoidut jossain pre-historiassa joko taivaaseen tai kadotukseen.
Eikö juuri edelläesittämänikin lainaukset Lutherilta osoita Jumalan tahtovan pelastaa kadotettuja, niitä jotka ovat vielä synneissään? Ja sanoohan Jeesus itsekin Ihmisen Pojan tulleen etsimään kadonneita. Siksi onkin siunattu asia huomata lain vasaran murjomana olevansa kadotettu ja siinä samassa huomata olevansa armotaivaan alla kaiken sen anteeksisaaneena Kristuksessa joka piti minut kadotettuna synnin vankilassa Aadamissa.
Mulla ei ole sitä paksua kirjaa. Jos sinä tai joku toinen voisi vastata,: Jos lopullisesti tai lopulta pelastuva ihminen on predestinoitu luterilaisuudessa, mutta ei determinoitu tai synnytetty uudestaan ja tehty uskovaiseksi ilman uudestisyntymistä edeltänyttä vapaata ratkaisua, eikä uskovaista myöskään ole determinoitu senkään suhteen, että tämä pysyisi uskossa loppuun asti, niin millä perusteella siinä tapauksessa ihmisen vapaa ratkaisuvalta ei olisi osasyy ihmisen lopulliseen pelastukseen? Jos se ei ole osasyy, niin silloin ihmisen uskominen on järjen mukaan päätetty tai determinoitu ihmisen oman vaikutusvallan ulkopuolelta käsin. En näe, kuinka ei voisi käyttää lutherilaisuuden ymmärtämiseksi verbiä determinoida, jos uudestisyntyminen on Jumalan monergistisen vaikutuksen ansiota ja samoin uskossa loppuun asti pysyminen. Jos taas uskoon tulo ja pelastus ei ole determinoitu, niin silloin on kyse jossain määrin vapaan ratkaisuvallan vaikutuksesta aiheutuva uskoon tulo ja pelastus.
Hyvä ajatella, ettei ihminen myötä vaikuta katumusta taikka uskoa, koska sana yksin vaikuttaa. Joka on tullut lain vaikuttamaksi, tietää ettei ihminen, vaan laki saa sellaista epätoivoa tai uskoa, joka vapauttaa, tuo suuren ilon, luottamuksen.
Miten näkemyksesi mahdollisesti eroaa deterministisestä pelastuskäsityksestä eli siitä, että uskoon tulevan ja uskossa pysyvän uskominen ja uskossa pysyminen on kokonaan Jumalan monergistista vaikutusta (myös siis tietenkin kokonaan Jumalan vaikutusta myös siinä mielessä, että kun ihminen haluaa pysyä uskossa, niin sekin on Jumalan vaikuttamaa)?
Nähdäkseni kalvinismin mukaan ihminen on ennalta määrätty joko kadotukseen tai pelastukseen, eikä ennalta määrääminen pelastukseen perustu osittain ihmisen Jumalan yksinvaikuttavuudesta riippumattomaan vapaaseen valintaan. Jotkut kalvinistit nähdäkseni ajattelevat, ettei kadotukseen valinta ole vastoin ihmisen omaa vastuullista vapaata valintaa (tai ristiriidassa oikeudenmukaisuuden kanssa), koska Jumala ei pakota heidän mukaan ihmistä synnin tekemiseen. Ilmeisesti kompatibilistinen käsitys: ihminen ei voi olla tekemättä syntiä, mutta tekee syntiä vapaasti omasta tahdostaan tai ilman vastahakoisuutta. Koska Jumala ei kuitenkaan näitä vapaasti tai ilman vastahakoisuutta tai ilman ulkoista pakkoa syntiä tekeviä kuitenkaan yksinvaikuttavasti valitse uskoon ja pelastukseen, niin he eivät voi pelastua (Jumalan ihmiselle käsittämättömän valintakriteerin perusteella). Minä en näe, kuinka tällainen kalvinistinen ajattelu eroaisi varsinaisessa mielessä Lutherin sidotun ratkaisuvallan teologiasta.
Sana ja henki yhdessä vaikuttaa uskon ja ylläpitää. Syitä uskon syntymiseen tai uskon pysymiseen ei pidä hakea ulkopuolelta, ihmisestä. Saulus, jolla ei ollu mitään aikomusta kääntyä, mutta itse Herra vaikutti kääntymisen eli katumuksen ja uskon.