Isä meidän rukouksessa, jonka Jeesus on käskenyt meidän rukoilla me todella pyydämme, että Herra antaisi anteeksi meidän syntimme. Näin me teemme, koska meissä on vielä liha, joka tekee syntiä päivittäin.
Room 7:15-20: “Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.”
Mielestäni olisi ristiriitaista opettaa kristityn pyhityksen olevan todellisuutta, jos kaikki hyvät teotkin ovat syntiä tai vähintään synnin tahraamia. Jos näin kuitenkin olisi, niin silloin kristityn ainoa pyhitys olisi Kristus itse ja Hänen hyvät tekonsa kristityssä tai kristityn välityksellä, jotka olisivat kuitenkin kristityn itsensä puolelta synnin tahraamat ja siksi tarvitsisivat myös anteeksiantoa selvästi pahojen tekojen lisäksi.
Se on siis selvää kaikille kristityille, että kristitty pyytää anteeksi hyviin tekoihin kuulumattomia syntejään (esim. lähimmäisen halveksimista); mutta se ei ole selvää kaikille kristityille, että kaikki kristityn hyvät teotkin ovat synnin tahraamat.
@9x, mainitsit toisessa ketjussa kalvinistien ankarasta pyhitysopista. Jos haluat, niin voit selittää ja kritisoida sitä näkökulmastasi.
Kalvinismiin kuuluu determinismi. Kukaan deterministi ei voi elää ja sisimmässään kokea niin kuin determinismi pitäisi paikkansa. Determinismin voi päätellä vain järjellään ja siitä voi vakuuttua vain ajattelun tasolla.
Kun yhdistän kalvinistisen determinismin, predestinaation ja ankaran pyhitysopin, niin voisin kysyä, miten kalvinistien pyhityselämä mahdollisesti poikkeaisi sisäisen kokemuksen tasolla sellaisen vapaaseen tahtoon uskovan synergistin kilvoittelusta, joka uskoo ja kokee, että pelastus on todella osittain omissa käsissä ja että pyhitys osaltaan vaikuttaa siihen? Jos joku kalvinisti on ahkera pyhityksessään ja kokee, että pyhitys on kuin hänestä itsestään riippuvainen, niin en pitäisi sitä sinänsä determinisminsä kanssa ristiriidassa olevana, koska deterministikään ei voi kokea olevansa epävapaa tai kokea elävänsä niin kuin ei itse tekisi päätöksensä ja olisi niistä vastuussa, joten minun näkökulmastani se, että kalvinisti deterministisestä predestinaatiouskostaan huolimatta ahkerasti kilvoittelee niin kuin se olisi ainakin osittain hänen omien valintojensa ja voimiensa varassa, ei ole täysin käsittämätöntä tai ristiriitaista.
Olisi todella kiva, jos löytyisi Lutherin omasanaiset selitykset siihen, miksi hän ajattelee kristityn tekevän syntiä hyvissä teoissaankin. Lutherin esipuheesta Roomalaiskirjeeseen ei löydy opetusta sellaisesta hyvän tekemisestä, jossa kristitty kokee olevansa kyvytön tekemään hyvää sopusointuisesti siteeraamasi Roomalaiskirjeen seitsemännen luvun kanssa.
“Usko on Jumalan teko meissä. Se muuttaa meidät ja synnyttää uudestaan, Jumalan lapsiksi. Se surmaa vanhan Aadamin. Se tekee meistä aivan toisia ihmisiä, joilla on uusi sydän, luonne ja mieli ja aivan uudet kyvyt. Sen myötä saamme Pyhän Hengen. Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä - sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. Mutta jos joku ei sellaisia tekoja tee, hän on epäuskoinen ihminen, joka hapuillen etsiskelee uskoa ja hyviä tekoja ollenkaan tietämättä mitä ne ovat, kunhan vain puhua pulputtaa uskosta ja hyvistä teoista.” (Lutherus)
Accordingly, Christians need forgiveness of sins for their good works, since these works are contaminated by the unwillingness of their rebellious flesh. It is only the stupidity of the Papistic theology which condemns such statements - of Luther as this: “A pious man sins in all his good works” (St. L. XV: 1551 ff; WA. 7, 433).
Lutheruksen näkemys voisi olla sopusoinnussa Galatalaiskirjeen kanssa. Eli Hengessä voidaan vaeltaa niin, ettei lihan himoa täytetä, mutta liha kuitenkin saastuttaa hyvät teot, koska se sotii Henkeä vastaan eikä (peri)syntinen luonto katoa ennen fyysistä kuolemaa.
“Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.” (Gal. 5:16)
Kohta jatkuu:
“Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.” (Gal. 5:17)
Esitän tälläisen kysymyksen, joka liittyy nimen omaan täällä käytävään keskusteluun hyvistä teoista. Kristitty tekee syntiä hyvissä teoissakin. Tähän esitän kysymyksen, koska emme rakasta Jumalaa kaikesta sydämestä ja lähimmäistä niin kuin itseämme, niin hyvät teotkin ovat vajaita.
Kun ihminen on determinoitu kalvinistiseen pelastukseen, niin pyhitys seuraa vääjäämättä, niin kuin uskoon tulokin on tapahtunut vääjäämättä yksin Jumalan tahdosta. Koska kalvinistit luterilaisten tavoin pitävät kristittyjä vajavaisina, niin pääasia lienee, että hyviä tekoja tehdään, ei se, että ne ovat täydellisiä, koska kukaan ei ole täydellinen eikä voi täydellisellä varmuudella tietää, tekeekö syntiä kenties silloinkin, kun ei itse havaitse tekevänsä syntiä hyvää tehdessään.
Voisin ajatella, että teologiseen determinismiin uskoessani ottaisin lunkisti, kun hyvät tekoni olisivat determinoituja enkä voisi vanhan aatamin vaikutusta elämästäni poistaa. Luterilainen tuskin ajattelee, että hyvät tekonsa ovat determinoituja? Jos taas ei ajattele niiden olevan determinoituja, niin silloin luulisi luterilaisella olevan jännitystä ja ahdistustakin pyhityselämässä, kun se olisi osittain omassa hyvässä tai pahassa kontrollissa? Jos jännitystä ja ahdistusta on luterilaisella siitäkin huolimatta, että uskotaan, että teot ovat ennalta valmistettuja tai determinoituja, niin mistä se ahdistus tulee? Kalvinistilla varmaan siitä, että jos hedelmiä ei näy, niin silloin voi olla, että ei kuulu valittuihin.
Määriteltäessä Raamatun oppia pitäisi käyttää itsensä Raamatun terminologiaa ja sen sisältöä, eikä tuoda tähän vieraita termejä kuten determinismiä joka on hyvin moniselitteinen. Raamattu käyttää termiä ennaltamäärääminen, joka ei tarkoita yksilöitä, ketään ei ole yksilöllisesti ennaltamäärätty jossain pre-historiassa pelastumaan tai joutumaan kadotukseen. Raamatussa termillä ennaltamäärääminen tarkoitetaan Jumalan pelastussuunitelmaa sitä tapaa jota noudattaen hän on päättänyt pelastaa kaikki ihmiset. Näin siis asian esittää Miikka Ruokanen tuossa sinulle suosittelemassani kirjassa noin vapaasti muistellen. Siksi toivoisin, että käytettäisiin tätä Raamatun omaa termiä siinä merkityksessä kuin mikä sillä on Raamatussa.
Mutta nyt alkaa taas väsy pukkaamaan päälle, eikä se tarkoita ainoastaan, että on hypättävä sänkyyn, vaan myös sitä, että alkaa olla aika hypätä tästä keskustelusta “sänkyyn.” Hyvää yötä!
Kalvinistit käyttävät sitä termiä, joten sen käyttäminen ei ole väärin tässä ketjussa, joka käsittelee kalvinismia. Minun näkökulmasta luterilainen pyhityselämä on yhtä lailla determinististä, koska en voi pitää lutherilaista Sidotun ratkaisuvallan kompatibilistista vapaata tahtoa ei-deterministisenä.
Luterilainen ei etsi merkkiä valittuna olostaan pyhityselämästään vaan sanasta ja sakramenteista, siksi luterilaisella on varmuus niin kauan kuin hän vain luottaa sanaan ja sakramentteihin, tuntui miltä tuntui, näytti oma elämä minkälaiselta tahansa. Kalvinistit painottavat pyhityselämän hedelmiä merkkeinä valittuna olosta. Siinä mielessä olet oikeassa, kun sanoit toisessa viestiketjussa, että kalvinistien sakramentti on pyhitys.
Luterilaisuuden mukaan Jumalan iankaikkinen valinta on ihmisen pelastumisen syy. Jumala ei siis ennalta näe, että Kalle valitsee synergistisesti pelastuksen ja siksi tai siitä syystä valitsee “ennalta” (ajattomuudesta käsin) nähden Kallen pelastukseen. Kun Jumala valitsee ihmisen, niin Jumala itse aktiivisesti vaikuttaa monergistisen kääntymyksen.
Jos koko maailma on valittu pelastukseen, niin silloin kaikki tulisivat uskoon monergistisessa kääntymyksessä, joten selitä halutessasi tarkemmin, mitä tarkoittaa Sidotun ratkaisuvallan (tai Ruokasen tulkintalinjan) ennalta määrääminen ja miten se eroaa Tunnustuskirjojen opetuksesta? Mielestäni Tunnustuskirjat eivät opeta, että ketään ei olisi yksilöllisesti valittu (katso perusteluna lainaus alla). Jos kaikki (ei siis vain tietty joukko yksilöitä) olisivat Jumalan pelastukseen predestinoimia (niin kuin vaikuttaa lainaamani tekstisi mukaan) , niin silloin kaikki pelastuisivat, kun alla näkyvässä lainauksessa selvästi sanotaan, että valinta on pelastumisen syy tai aiheuttaja.
"Jumalan iankaikkinen valinta (praedestinatio) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä (Ef. 1:4 s.): Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja “määrännyt lapseuteen”…
.…Jumalan iankaikkinen valinta sitä vastoin ei tarkoita vain sitä, että Jumala ennalta näkee ja tietää valittujen pelastuksen, vaan valinta on pelastumisemme syy. Jumalan armollinen tahto ja suosio Kristuksessa Jeesuksessa luo ja vaikuttaa kaiken, auttaa ja edistää kaikkea, mikä kuuluu meidän pelastumiseemme. Valinta on siis autuutemme perustus, jolle helvetin portit eivät mahda mitään. On kirjoitettu: “Minun lampaitani ei kukaan ryöstä minun kädestäni.” “Kaikki ne uskoivat, jotka oli säädetty iankaikkiseen elämään” (Matt. 16:18; Joh. 10:28; Ap.t. 13:48)."
Se ei eroa mitenkään Tunnustuskirjojen opetuksesta. Jumalan ennalta määrääminen tarkoittaa Jumalan päätöstä pelastaa ihmiset evankeliumin välityksellä, joka on sanoma Kristuksen sovitutyöstä. Jumala päätti siis omaksua ihmisyyden ja tässä omaksumassaan ihmisyydessä, Kristuksessa, sovittaa maailman itsensä kanssa, antamalla ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa. Kun siis joku kysyy onko hänet valittu, ennaltamäärätty pelastukseen on siihen vastattava miten on hänen laitansa suhteessa evankeliumiin, jossa Jumala on Pyhässä Hengessä saarnauttamansa sanan välityksellä kutsunut hänet? Näin siis evankeliumi on valinnan väline.
Kun itse pohdin omaa valintaani minun ei tarvitse hakea Kristusta ylhäältä taivaasta, eikä alhaalta syvyydestä (Room. 10), vaan hän on evankeliumin sanassa jonka kuulemalla voin tietää varmasti olevani valittu. Kuulemisella tässä yhteydessä tarkoitan Jumalan Pyhällä Hengellä esittämän evankeliumin sanan kuulemista, joka tulee luokseni sanassa ja sakramenteissa. Kuuleminen onkin tässä yhteydessä uskoa Sanaan.
Matt 13:9: “Jolla on korvat, se kuulkoon.”"
Ehtoollisessakin Jumala esitää minulle kutsun sanoen “tulkaa sillä kaikki on jo valmiina.” Tulemalla tälle armonaterialle saan olla varma siitä, että Jumala on minut valinnut, saanhan siinä osallisuuden Kristukseen ja tulen yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan, kuten Korinttilaiskirje asian esittää.
Mitään tämän kummempaa ei ennaltamääräämisestä ja valinnasta tarvitse ajatella, koska kysymyksessä ei ole ollenkaan kovin syheröinen asia.
Niillä kalvinisteilla, jotka ovat etsineet pyhityksestään todistusta siitä, että ovat valittuja, ei ole voinut olla luterilaista uskoa siihen, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.
Jos pienoisevankeliumin (Joh. 3:16) tulkitsee niin, ettei yksikään, joka ainoastaan uskoo, joudu kadotukseen, niin silloin ei tarvitse etsiä varmuutta muualta kuin uskon kohteesta (Jeesuksesta), ei siis lainkaan mistään omasta uskosta seuraavasta pyhityselämästä.
Uskoon voi UT:n kohtien valossa helposti sisällyttää teot. Siitä tulee nähdäkseni vaikeus olla etsimättä vakuutusta siitä, että on valittu, muualta kuin pelkästä uskon kohteesta eli Jeesuksesta. Oikeastaan silloin pelastavan uskon kohteita on kaksi: Jeesus ja oma pyhityselämä.
Miten suhtaudut luterilaisena hengenmiehenä ajatukseen pyhien kestävyydestä? Eräs tuntemani luterilainen hengenmies sanoi minulle suurin piirtein niin, että hän on epävarma itsestään mutta varma Jumalasta. Lutherin Mannaa-kirjasta muistan yhden hartauden, jossa Luther korostaa sitä, että uskova epäilee itseään. (Olisiko ollut elokuun 18. tai 25. päivän hartaus?) “Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9) Ehkä se selittää sen, miksi jotkut luterilaiset vuodesta toiseen kertaavat uskon perusasioita itselleen? Vaikka ne ovat tavallaan jo moneen kertaan älyllisesti käsitettyjä, niihin uskominen ei ole itsestään selvää? Ihmisestä käydään sotaa ja ihminen on itselleenkin vihollinen.
Valinnan väline evankeliumi. Hän valitsi sen, joka ei mitään ole. Perustuuko tämä lause, joka mitään ole, näihin sanoihin? Jumala Riisuu pois kaikki sellaisen mahdollisuuden, että meissä olisi jotain hyvää itsessämme Jumalan edessä. Tätä ajattelin sanoilla, joka ei mitään ole.
Minä luulen, että silloin, kun kristitty unohtaa muut ihmiset ja on yksin Jumalansa edessä, enemmistö tai suurin osa kristityistä kokee olevansa samanlainen kuin ristin ryöväri tai luterilainen, joka näkee itsessään vain synnin.
Kerskaus tavalla tai toisella tai oman hyveellisyyden (nöyryyden, uhrautuvaisuuden, rakkauden…) signaloiminen kuuluu todellisuuteen ihmisten edessä, mutta yksin Jumalan edessä ihminen ei ole mitään.
Paavali:
“Minun täytyy kerskata…kerskaan heikkoudestani…VAIKKA EN OLEKAAN MITÄÄN…Onhan apostolin tunnusteot teidän keskuudessanne tehty kaikella kestävyydellä, tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja voimateoilla… Ja minä olen mielelläni uhraava kaikki, uhraava itsenikin, teidän sielujenne hyväksi. Senkötähden, että teitä näin suuresti rakastan, minä saan teiltä vähemmän vastarakkautta?” (2 Kor. 12:1,5,9,11,12,15)
Olen käynyt täällä säännöllisesti ja on mukavimman oloinen seurakunta jonka olen Jyväskylästä löytänyt.
Arvio ei perustu siihen voinko allekirjoittaa jokaisen opinkohdan vaan siihen millainen yhteisö seurakunta on ja miten siellä saarnataan Raamattua.
En ole liittymässä, ainakaan pitkään aikaan, mutta aion käydä säännöllisesti. Oma seurakunta siis tällä hetkellä hyvin toisenlainen kuin Reba. Oma on itsenäinen, varsin karismaattinen helluntaiseurakunta.
Tämän keskustelun antama kuva tämän tyyppisestä seurakunnasta on erikoinen. Tosielämän kokemus toisenlainen. Voihan tietysti olla että ajan kanssa kuva kirkastuu.
Tällainen video tuli vastaan kalvinismista. Esitellään useita eri ihmiskohtaloita, joissa kalvinistisesta uskosta on päädytty “kadotusvarmuuteen” ja uskon menettämiseen. Kaava on ollut kaikissa samankaltainen:
On uskova kalvinisti. Näkee omassa elämässään uskon synnyttämiä hedelmiä, joten ajattelee olevansa predestinoitu.
Väittelee muiden kristittyjen kanssa tai mediatyössään perustelee kalvinismiaan, eli oppia siitä, että Jumala ei haluakaan koko maailman pelastuvan, Jeesus ei kuollut kaikkien puolesta yms. Tätä varten etsii raamatusta kohtia, jotka todistavat Jumalan viihaavan syntisiä, ei vain syntiä, paaduttavan joitain ihmisiä, yms.
Jossain kohdassa elämäänsä kamppailee uskonsa kanssa. Koska usko horjuu, ei enää näe myöskään uskon hedelmiä elämässään.
On vakuuttunut siitä, että jos hänet olisi predestinoitu pelastukseen, Jumala vaikuttaisi hänessä uskoa. Koska uskoa ei ole, Jumala on siis hylännyt hänet, ja siispä häntä ei ole valittu pelastukseen ja uskon tavoitteleminen olisi aivan turhaa Jumalaa vastaan kamppailua, siis siinäkin tilanteessa että Jumala olisikin olemassa. Kalvinismi on ainutta loogista kristinuskoa, siispä vaihtoehdot ovat vain ateismi tai kadotus.
En ole koskaan kuullut että mikään muu kristitty oppirakennelma voisi saada näin uskonelämälle tuhoisaa tilannetta aikaiseksi.
Tuohon huomauttaisin, että kreikkalaisen alkutekstin (1.Tim 4:1) mukaan JOTKUT luopuvat uskosta. Hämmennystä aiheuttaa suomen kielen sana “moniaat”, joka on valittu 33/38-käännökseen. “Moniaat” ei kuitenkaan tarkoita “monet” vaan “jotkut, muutamat”:
Kyseinen kohta on käännetty oikein lähes kaikissa käännöksissä, koska alkukielen sana τινες[tines] on monikkomuoto ja tarkoittaa “jotkut, muutamat”. Jos tarkoitettaisiin “monia”, käytettäisiin tässä yhteydessä varmaankin sanaa πολλές [polles], joka on monikon feminiini nominatiivissa.
“Τὸ δὲ πνεῦμα ῥητῶς λέγει ὅτι ἐν ὑστέροις καιροῖς ἀποστήσονταί τινες τῆς πίστεως, προσέχοντες πνεύμασι πλάνοις καὶ διδασκαλίαις δαιμονίων.”
=>
“Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina JOTKUT luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja.”