En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi helluntailaiset ovat niin kovasti kaikenlaisen vuodattamisen perään. Aivan kuin Jumala olisi joku nesteiden tai energioiden varasto, ja helluntailaiset viimeiseen asti innokkaita täyttymään näillä nesteillä tai latautumaan näillä energioilla.
Miksi ei Jumala kärvennä uskovan hiuksia rakkaudellaan tai linnun lailla lentele uskovan pään päällä? Koska olihan yläsalissa tulisia kieliä ja Jeesusta kastettaessa laskeutui kyyhkynen. Jolloin tosi rakastava ja siunattu olisi se uskova, jonka hiukset ovat kuvaannollisesti karrelle palaneet tai jonka päällä kuvaannollisesti lentelisi lintu hirmuista vauhtia. Vaan ei. Rakastava ja siunattu on se, joka on “vuotanut täyteen” jotain nestettä tai energiaa.
Ongelma tässä ajattelussa on, että siinä sekoitetaan konkreettinen ja abstrakti. Tai symboli ja todellisuus. Tai vertauskuva ja itse asia. Jos juoksen tästä salamana vessaan, niin se ei tarkoita, että muutun sähköstä koostuvaksi valoilmiöksi ja sitten materialisoidun pytylle. Mutta jos Pyhä Henki “vuodatetaan”, niin ajatus tuntuu olevan, että uskova kirjaimellisesti “valuu” täyteen jotain nestettä jossain rinnakkaisessa todellisuudessa. Sitä ei erikseen sanota, mutta asiaa ei avata sen pidemmälle. Joten mitä “karismaattisempaa” meno on, niin sen enemmän uskotaan, että Pyhä Henki kirjaimellisesti hulahtelee, tulvii, roiskuu, virtaa ja valuu, ja ihmisiä voi “kastella” Pyhässä Hengessä tai “upottaa Pyhään Henkeen”.
Tietenkin koko ilmiön tai kielikuvan taustalla on ajatus voitelusta. 1Joh. 2:27 Mutta te-teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä. Mutta jostain kumman syystä jotkut poimivat tästä ideaksi tuon ulkoisen muodon, eivätkä itse tapahtuman merkitystä.
Toisaalta, koska helluntailainen käsitys vanhurskaudesta ja pyhyydestä keskittyy itsekontrolliin suorituksena, eikä pelastusta ajatella lahjoitettuna asemana, ymmärretään voitelu myös tästä suorittavan itsekontrollin näkökulmasta. Eikä, kuten se on aina ja kaikkialla Raamatussa, asettamisena asemaan. Jolloin voitelu ei ole viittaus kerran annettuun lapseuteen, vaan jonkinlaista “uskovana olemisen polttoainetta”.
Tämä sitten heijastuu siihenkin, että rakkautta ei ajatella asemasta lähtevänä ja suhteessa toteutuvana, vaan rakkaudestakin on tullut jonkinlainen “polttoaine” tai “energia”.
Siitä, että rakkaus nähdään energiana, ja ihminen jonkinlaisena säiliönä, paristona tai kanavana sille, tulee tämä ajatus, että pitää kirjaimellisesti “antaa sen tulla lävitseen” tai passiivisena antaa sen pursuta tai säteillä itsestä ulos. Ei mitään puhetta siitä, miten rakkaus käytännössä tässä aikuisen oikeassa todellisuudessa toimii, eli jonkin latauksen määrän sijaan ihminen muuttuu laadullisesti. Eli alkaa nähdä vihamiehen uudella tavalla ja uudessa valossa.
Kun ihminen muuttuu, kasvaa, pyhittyy, niin hän tulee Kristuksen kaltaiseksi sillä tavalla, että alkaa nähdä asiat uudella ja erilaisella tavalla. Kun oikeasti vihamiehet sopivat, heidän käsityksensä itsestään, toisistaan ja keskinäisestä suhteestaan tulee laadullisesti erilaiseksi kuin ennen. Kun oikeasti puolisot oppivat ymmärtämään toisiaan paremmin, heidän käsityksensä asioista on laadullisesti muuttunut. Mutta jos kuuntelisi karismaatikkoja, niin kaikessa olisi kyse jonkin voiman, energian, kiisselin tai kastikkeen määrästä.
Tuossa ajattelussa, että “en voi mitään ennen kuin Jumala tankkaa minuun lisää löpöä”, on toisaalta loistava mahdollisuus katkeroitua. Jos vaikka ongelmana olisi väärä ajattelu tai asenne, niin sen korjaamista tulee tällä tavalla odotettua ikuisesti. Kun taas toisaalta siinä on loistava tapa paeta vastuuta. Tilanne ei muutu, koska Jumala viivyttelee latauksen ja tankkauksen kanssa. Uskova ei voi mitään, eikä hänen tarvitsekaan voida mitään. Kaikki on Jumalan vika.
Toisaalta siinä on loistava tapa “hengellisesti” solvata jotakuta. “Sinä olet niin harhassa, vastenmielinen, kiero ja paha ihminen, että vain Jumalan voimalla saattaisin sietää sinua. Ja vielä ei Jumala ole sellaista voimaa minulle antanut.” Ja solvauksen seuraava kerros on, että ehkäpä Jumala ei sitä voimaa anna, koska niin ei ole edes tarkoitus tapahtua.
Mieti toisaalta. Jos ihmisen asenteessa olisi jotain vikaa, niin mitä siitä tulisi, jos Jumala antaisi hänelle “hengellisen voiman” olla sitä samaa, mutta viisinkertaisella teholla? Ehkä silloin on hyvä, että voimat katoavat? Ehkä ihmistä on hyvä hiertää sen, jos hän ei kykene johonkin, mihin Raamatussa aivan suoraan neuvotaan?