“Luterilaiset” käännökset, kuten oikeastaan kaikki muutkin käännökset tehdään nykyään Nestle-editioista, ei Westcott-Hort -editiosta jostain 1800-luvulta.
Tämä on asia, jonka sanovat kaikki pietistit, kaikki kongregationalistit ja kaikki reformoidut. En usko, että siinä varsinaisesti on kyse ymmärryksestä, jossa erikseen määritellään jokin teko johonkin tai toiseen kategoriaan. Ennemmin siinä on kyse siitä, että jos tätä eroa ei tehtäisi, seuraisi siitä nopea kyynistyminen ja katkeroituminen niiden kesken, jotka tuntevat heikkoutta jonkin paheen edessä tai ovat taipuvaisia lankeamaan jollain tietyllä tavalla.
Eli ei se viina, porno, uhkapeli tai rock’n’roll sinänsä. Kunhan vaan ei halua sitä. Minulla oli loistava tilaisuus seurata joskus kauan sitten erään reformoidusti ajatelleen poikaporukan kamppailua itsetyydytyksen kanssa. Kylmät suihkut oli kovassa käytössä ja koko jumalasuhteen kuumin ja keskeisin asia oli siinä, kun aina vain tuli seuraava sortuminen. Siinä ei ketään yhtään lohduttanut tuollainen keinotekoinen jako. Kun kyse on kuitenkin hyvin voimakkaasta halusta, niin tuntuu hieman vinksahtaneelta sanoa, että tekee sitä, mutta ei oikeasti halua.
Eli siinä, missä se päällisin puolin on lohduttavaa ja ymmärtäväistä, sanoa että “puutteet” ja “erehdykset” ovat sallittuja mutta “synnissä eläminen” tai “tietäen ja tahtoen lankeaminen” on kiellettyä, se on samaan aikaan seurakunnan tapa irtisanoutua koko kamppailusta. “Hoida itte oma syntisyytes.” Niin kauan kuin se oli vain “puutteita” ja “erehdyksiä” niin ei tarvitse kenenkään liikauttaa evääkään ymmärtääkseen ketään. Ja sitten, kun yllättäen käykin ilmi, että kyse on ollut “synnissä elämisestä”, voi saarnaaja ja seurakunta hurjistua, miten uskova on “saastaisuudellaan pettänyt” pyhien yhteisön luottamuksen.
Lasarus-veljien Eero Heikkilä “suositteli” aina, että jäsenet eivät käyttäisi Internetiä. Ja sähköpostia vain jos työn puolesta on pakko. Eräässä tapauksessa joku meni tunnustamaan, synninpäästöä hakien, sortuneensa chattimaan parin tutun uskovan kanssa. Tästä herra Heikkilä veti kierrokset, että “jos sinä tieten tahtoen rikot minun ohjeitani, niin voisit sinä olla edes kertomatta siitä minulle”. Olin kuulemassa. No he eivät ole helluntailaisia. Mutta sama asetelma toimii missä tahansa, missä tuo jako tehdään jonkin paheluettelon kanssa. Lasarus-veljillä paheluettelo oli vain hieman pidempi kuin muilla. Toisaalta evankelista Timo Valtonen kommentoi kerran eräässä nuortenillassa 80-luvun menoa siten, että seurakunnasta saattoi lentää pihalle siksi jos oli nähty kävelemässä elokuvateatterin edessä.
Mitä tulee paraptomaan ja hamartiaan niin näyttää hyvin pitkälle siltä, että Raamattu käyttää niitä synonyymeinä. Eli on kohta, jossa aloitetaan asian käsittely yhdellä. Sitten hetken kuluttua siihen viitataan toisella. Vähän sama kuin että en ole kertaakaan nähnyt fileon ja agapen erosta sellaista selitystä, mikä huomioisi kaikki ne kohdat, joissa kyseisiä sanoja käytetään. Populaari evankelisuus tuntuu rakentelevan kaikenlaisia “avaimia”, jotka lopulta eivät avaa mitään.
Olet mielestäni sanakiistojen kipeä. Kun ja jos tosiasiat toisin todistaa, olen valmis perumaan tämän kantani sinusta.
Kommentoin vaan ottaamaani lainaukseen.
Jeesus opetti opetuslapsiaan vähän ennen Golgataa:
Joh. 13:
7 Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: “Mitä minä teen, sitä et nyt käsitä, mutta vastedes sinä sen ymmärrät”.
10 Jeesus sanoi hänelle: “Joka on kylpenyt, ei tarvitse muuta, kuin että jalat pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas; ja te olette puhtaat, ette kuitenkaan kaikki”.
Mielestäni tässä tiivistyy ne asiat, jotka liittyy “vain” jalkojen pesuun.
Mielestäni Jumalan uskovaan vuodattama rakkaus (agape) ainoastaan saa aikaan Jumalan tekoja. Ei ihminen voi vihamiestään rakastaa, muuta kuin Jumalan häneen laittamalla rakkaudella ja sallia tai antaa tilaa agapen toimia.
1.Tess.4:9,
“Veljellisestä rakkaudesta ei ole tarvis teille kirjoittaa; sillä itse te olette Jumalalta oppineet rakastamaan toisianne;”
Veljien keskeinen rakkaus tulee tässä hyvin esille filadelfiana, mutta senkin voi oppia Jumalan avulla. Sama koskee aviopuolisojen välistä eros-rakkautta, jossa tunteet ja taipumukset ovat Jumalan lahja.
Sinua kohtaan tarvin agape-rakkautta lisää. Niin kauan kun joudun odottamaan sen asettuvan minuun, pyydän Jumalaa rakastamaan sinua minunkin “nimissä”. Päädyin tähän, koska syydät päälleni helluntalaisvihaa. Kirjoittele sinä minulle niin paljon kuin foorumin säännöt sallivat. Itse pidättäydyn näistä “vyörytyksiesi” perkaamisista.
Westcott,Hort,Tischendorf ja Weymouth, olivat ryhmä, joiden näkemykset kelpasivat ensin Eberhart Nestlelle. Kaksi ensinmainittua synnyttivät määritelmän “tekstikritiikki”, jolla oli tarkoitus siivota virheet Kirjoituksista. Itse tekstikritiikin kehittäjät eivät pitäneet Raamattua uskottavana eivätkä juuri “korviaan lopsauttaneet” Raamatun perustotuuksille. Jälki on sitten ollut sellaista, että siitä on lähes kaikki kelvannut Roomalaiskatoliselle kirkolle, Evlut kirkolle ja merkittävä osa Jehovan todistajien laitokseen.
WH:n korjailut Raamatun alkuperäiseen sanomaan säilyivät Nestlen systeemissä, eikä edes 28. laitos ole koskenut todella tärkeisiin harhoihin.
Koska tämä ei ole Raamatun käännösketju, en mene pidemmälle. Nestle sellaisenaan tukee montaa Totuudenvastaista yritystä.
Totta. Kaikki tuo mitä kirjoitat.
Tietenkin pitää paikkansa, että Raamattu erottelee toisaalta ajoittaisen lankeamisen ja toisaalta synnissä elämisen. Ongelma on se, millä perusteella jako näiden kahden välillä tehdään. Asia on reformoidun pyhityskäsityksen omaavissa liikkeissä vaikea siksi, koska mitään toimivaa kriteeriä ei oikeastaan ole. Joten kriteeriksi tulee käytännössä jako syntiin, joka häiritsee seurakuntaa ja syntiin, joka ei häiritse seurakuntaa.
Näissä liikkeissä Pyhä Henki käsitetään yleensä tai lähes aina määrällisesti eikä laadullisesti. Eli kun ihmisellä on “Pyhää Henkeä” (aivan kuin Pyhä Henki olisi jotain ainetta), niin hänellä on vain enemmän jotain, mitä hänellä muutenkin olisi. Eli ihminen kamppailee pelkällä tahdonvoimalla addiktioitaan ja paheitaan vastaan. Mutta kun hän saa “Pyhää Henkeä”, niin silloin hänellä uskotaan olevan jonkinlainen “ylivoimainen rautaisannos” tahdonvoimaa.
Tämä on sinänsä ja tietenkin loogista. David Bentley Hart ihmettelee The Beauty of the Infinitessä, miksi Heidegger valitsee ihmisenä olemisen perustunteeksi juuri ahdistuksen. Sille on kuitenkin hyvät syyt lankeemuksessa. Eli universumin perustunne voi olla vaikka eroottinen rakkaus kaikkea olevaista kohtaan, mutta langennut ihminen on määritelmällisesti toisenlainen, vajaampi ja vähemmän kuin miksi hänet on luotu. Ja ahdistus on, määritelmällisesti, kokemus vääränlaisuudesta. Tai “uhkaavasta olemattomuudesta”, jos ollaan tarkkoja. Mutta monessa mielessä nämä ovat synonyymejä.
Erilaiset hengellisenä pidetyt villiintymiset poistavat ahdistusta. Yllättäen myös addiktiot ja paheet toimivat siten, että ne poistavat ahdistusta. Molemmat toimivat vain sen aikaa kun pahe tai villiintyminen “nautitaan”. Tässä ajattelussa sekä synti että hengellisyys ovat todellisuuspaon keinoja.
Pyhän Hengen työn käsittäminen laadullisesti tarkoittaa sitä, että ihminen saa uuden ja erilaisen suhtautumisen itseään vaivaaviin asioihin. Ei kertaluontoisesti, vaan aina vähän kerrallaan enemmän.
Mielenmuutos on syvin asia, minkä ihminen voi elämässään tehdä. Siksi pelkkä “halu elää pyhästi” tai “halu olla tekojen puolesta Jumalan mielen mukainen” jää vain pintakerroksiin. Josta seuraa se reformoidun pyhityskäsityksen ongelma, että ainoa kriteeri sille, onko mielenmuutos tapahtunut, on se, jatkuuko “halu elää pyhästi” tai onko siitä riittävän painavat todisteet.
Ihminen siis ei “muuta mieltään” siitä, että pitääkö jättää viina, tupakka ja porno. Vaan kun ihminen lankesi, niin sen keskeinen sisältö oli uskoa, että on mahdollista selvitä ilman Jumalaa. Että on mahdollista rakentaa oma moraali ja olla itsenäisellä tavalla oman olemassaolon perusta. Tämä tarkoitti sitä, että koska Jumala väittää olevansa ihmisen ainoa todellinen ja mahdollinen olemassaolon perusta, pitää langenneen ihmisen julistaa Jumalan olevan erehtynyt tai valehtelija, joka haluaa itselleen kuulumattoman kunnian ja aseman.
Tästä seuraa, että Jumalasta pois kääntynyt ihmiskunta yrittää pystyttää “omaa vanhurskautta” kaikilla teoillaan ja kaikilla instituutioillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen työskentelee myös kiistääkseen lankeemuksen seuraukset, joista kuolema on merkittävin. Ristillä Jumala tuli kohtaamaan ihmisen tämän projektin keskelle. Eli ristille katsominen Joh. 3:14 mukaisesti on tilinteon hetki, jossa ihminen näkee oman kuolemansa. Tämän hetken seurauksena ihminen “tekee parannuksen” eli kääntyy Jumalan puoleen. Tämän vuoksi ristillä laki saa täyttymyksensä, koska ristin kautta ihminen katsoo omaa kuolemaansa.
Eli parannus tarkoittaa sitä, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen siinä alkuperäisessä merkityksessä, että Jumala on ihmisen olemassaolon perusta ja sitä kautta kaiken hyvän suunnitellut, antanut ja tarkoittanut. Kun ihminen tavoittelee viinaa, huumeita, pornoa, väkivaltaa, mässäilyä tai laiskuutta, hän ei sinänsä ja tietoisesti tavoittele pahaa, vaan rajallista, epäonnistunutta ja vääristynyttä hyvää. Turvallisuus ja ahdistuksen helpottaminen, voiman, levon ja huolettomuuden tunne, minkä monet paheet hetkittäin tuottavat, on sinänsä hyvä asia.
Eli langennut ihminen muuntaa yhden pahan toiseksi pahaksi ja saa sillä tavalla itsellään ensin olleen pahan tilalle jotain väliaikaista hyvää. Kuitenkin Jumalan yhteydessä ja Jumalan puoleen kääntyneenä ihmisellä on lupaus siitä, että kaikki se, mitä hän oikeasti ja pohjimmiltaan tavoittelee synnillisten tekojen kautta, on luvattu lahjaksi.
Pietistinen, reformoitu ja helluntailainen käsitys pyhyydestä ei toimi. Johtuu siitä, että ne sisältävät, tai niiden asetelma sisältää pohjimmiltaan ajatuksen, että viinan, huumeiden, uhkapelin ja pornon (tai kaiken seksuaalisen synnin) kautta on saatavissa varkain jotain sellaista hyvää, mitä seurakunnalla tai Jumalalla ei ole antaa eikä luvata. Josta on suoraan tuloksena kalsea, ankara, syyllisyyden täyttämä ja ulkokultainen seurakuntaelämä.
Eräällä tavalla koko viktoriaaninen pyhyyskäsitys ja sen mukainen elämä on vain yksi synnin muoto. Eli ihmisen pyrkimys pystyttää Jumalan nimessä omaa tekoaan oleva erilainen tai toinen olemisen perusta. Sen pohjalla on humanismin ja valistuksen ajatus utilitaristisen järjen nostamisesta ihmistä määritteleväksi tekijäksi. Siksi sen käsitys Jumalasta ei ole ihmisen syvimpien ja suurimpien kaipuiden täyttäjä ja merkityksen antaja, vaan se vaatii kevytmielisesti ja surutta tukahduttamaan kaiken itsensä ulkopuolelle jäävän.
Erityisesti sen ajatus on, että ihanteelliseen ihmisyyteen kuuluu kykeneminen täydelliseen itsekontrolliin. Mutta jos kaikki on alussa ollut hyvää ja ihmisellä on ollut kaikkeen luonteva ja luottavainen suhde, niin mitään erillistä itsekontrollia ei ole silloin tarvittu. Tästä näkee, että reformoitu tai karismaattinen pyhityskäsitys oikeastaan nostaa langenneen tai vaillinaisen ihmisyyden täydellisen paikalle.
Ja relevantti kohta on tämä:
1Tim. 6:3 Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, 4 niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja, 5 alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen.
Luulin, että sanakiistat täällä lähtivät ihan toisen henkilön vendettasta katolista kirkkoa vastaan.
Älä peru mitään. Näin on ihan hyvä.
Tekstikritiikki on yleinen tieteellinen metodi, jonka avulla tarkastellaan meille säilynyttä tekstiä. Eivät sitä keksineet Westcott ja Hort.
Lukutapojen oikeellisuudesta voidaan hyvin käydä keskustelua. Mutta tuo yllä kirjoittamasi on pääasiassa melkoista hölynpölyä.
Löysin Lutherilta tähän asiaan liittyen yhden hyvän kohdan joka tukee käsitystämme:
Therefore let no one presume that once faith has been accepted, he can immediately undergo a metamorphosis into a new man.
Martin Luther, Lectures on Galatians, Vol. 22, p. 189.
Suomeksi:
“Älköön kukaan olettako, että kun usko on kerran omaksuttu, hän voi välittömästi läpikäydä muodonmuutoksen uudeksi ihmiseksi.”
“Uusi ihminen” meillä on siis täällä ajassa uskon kautta, kuten esim. syntien anteeksiantamus ja vasta taivaassa se saa täyttymyksensä.
En voinut suomennoksista laittaa suoraan tätä kohtaa, koska se on ainoastaan ensimmäisessä Koskenniemen laitoksessa vuodelta 1932 sanottu kuta kuinkin yhtä hienosti kuin tuossa englanninkielisessä. Uudemmat jotenkin kadottavat virkkeen iskevyyden, vaikka ne asiasisällöllisesti sen säilyttävätkin.
1 tykkäys
Lukutavat on vellova käsite, mutta autuutus ei voi olla “lukutavoista” riippuvainen.
Tuollainen “hölynpöly” töksäys edellyttää enemmän. Itse perustelin vain vähän, tee itse saman verran, niin saat ilmaisullesi katetta.
En usko, että autuus on niistä riippuvainen. Lukutapa ei ole mikään vellova käsite, vaan ihan peruskäsite. Erilaiset lukutavat voi nähdä (ainakin tärkeimmät) sieltä apparaatista. Kriittiseen tekstiin on valittu tietyin tekstitutkimukselle yhteisin periaattein ne variantit, jotka ediittorista ovat tuntuneet perustelluimmilta.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi helluntailaiset ovat niin kovasti kaikenlaisen vuodattamisen perään. Aivan kuin Jumala olisi joku nesteiden tai energioiden varasto, ja helluntailaiset viimeiseen asti innokkaita täyttymään näillä nesteillä tai latautumaan näillä energioilla.
Miksi ei Jumala kärvennä uskovan hiuksia rakkaudellaan tai linnun lailla lentele uskovan pään päällä? Koska olihan yläsalissa tulisia kieliä ja Jeesusta kastettaessa laskeutui kyyhkynen. Jolloin tosi rakastava ja siunattu olisi se uskova, jonka hiukset ovat kuvaannollisesti karrelle palaneet tai jonka päällä kuvaannollisesti lentelisi lintu hirmuista vauhtia. Vaan ei. Rakastava ja siunattu on se, joka on “vuotanut täyteen” jotain nestettä tai energiaa.
Ongelma tässä ajattelussa on, että siinä sekoitetaan konkreettinen ja abstrakti. Tai symboli ja todellisuus. Tai vertauskuva ja itse asia. Jos juoksen tästä salamana vessaan, niin se ei tarkoita, että muutun sähköstä koostuvaksi valoilmiöksi ja sitten materialisoidun pytylle. Mutta jos Pyhä Henki “vuodatetaan”, niin ajatus tuntuu olevan, että uskova kirjaimellisesti “valuu” täyteen jotain nestettä jossain rinnakkaisessa todellisuudessa. Sitä ei erikseen sanota, mutta asiaa ei avata sen pidemmälle. Joten mitä “karismaattisempaa” meno on, niin sen enemmän uskotaan, että Pyhä Henki kirjaimellisesti hulahtelee, tulvii, roiskuu, virtaa ja valuu, ja ihmisiä voi “kastella” Pyhässä Hengessä tai “upottaa Pyhään Henkeen”.
Tietenkin koko ilmiön tai kielikuvan taustalla on ajatus voitelusta. 1Joh. 2:27 Mutta te-teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä. Mutta jostain kumman syystä jotkut poimivat tästä ideaksi tuon ulkoisen muodon, eivätkä itse tapahtuman merkitystä.
Toisaalta, koska helluntailainen käsitys vanhurskaudesta ja pyhyydestä keskittyy itsekontrolliin suorituksena, eikä pelastusta ajatella lahjoitettuna asemana, ymmärretään voitelu myös tästä suorittavan itsekontrollin näkökulmasta. Eikä, kuten se on aina ja kaikkialla Raamatussa, asettamisena asemaan. Jolloin voitelu ei ole viittaus kerran annettuun lapseuteen, vaan jonkinlaista “uskovana olemisen polttoainetta”.
Tämä sitten heijastuu siihenkin, että rakkautta ei ajatella asemasta lähtevänä ja suhteessa toteutuvana, vaan rakkaudestakin on tullut jonkinlainen “polttoaine” tai “energia”.
Siitä, että rakkaus nähdään energiana, ja ihminen jonkinlaisena säiliönä, paristona tai kanavana sille, tulee tämä ajatus, että pitää kirjaimellisesti “antaa sen tulla lävitseen” tai passiivisena antaa sen pursuta tai säteillä itsestä ulos. Ei mitään puhetta siitä, miten rakkaus käytännössä tässä aikuisen oikeassa todellisuudessa toimii, eli jonkin latauksen määrän sijaan ihminen muuttuu laadullisesti. Eli alkaa nähdä vihamiehen uudella tavalla ja uudessa valossa.
Kun ihminen muuttuu, kasvaa, pyhittyy, niin hän tulee Kristuksen kaltaiseksi sillä tavalla, että alkaa nähdä asiat uudella ja erilaisella tavalla. Kun oikeasti vihamiehet sopivat, heidän käsityksensä itsestään, toisistaan ja keskinäisestä suhteestaan tulee laadullisesti erilaiseksi kuin ennen. Kun oikeasti puolisot oppivat ymmärtämään toisiaan paremmin, heidän käsityksensä asioista on laadullisesti muuttunut. Mutta jos kuuntelisi karismaatikkoja, niin kaikessa olisi kyse jonkin voiman, energian, kiisselin tai kastikkeen määrästä.
Tuossa ajattelussa, että “en voi mitään ennen kuin Jumala tankkaa minuun lisää löpöä”, on toisaalta loistava mahdollisuus katkeroitua. Jos vaikka ongelmana olisi väärä ajattelu tai asenne, niin sen korjaamista tulee tällä tavalla odotettua ikuisesti. Kun taas toisaalta siinä on loistava tapa paeta vastuuta. Tilanne ei muutu, koska Jumala viivyttelee latauksen ja tankkauksen kanssa. Uskova ei voi mitään, eikä hänen tarvitsekaan voida mitään. Kaikki on Jumalan vika.
Toisaalta siinä on loistava tapa “hengellisesti” solvata jotakuta. “Sinä olet niin harhassa, vastenmielinen, kiero ja paha ihminen, että vain Jumalan voimalla saattaisin sietää sinua. Ja vielä ei Jumala ole sellaista voimaa minulle antanut.” Ja solvauksen seuraava kerros on, että ehkäpä Jumala ei sitä voimaa anna, koska niin ei ole edes tarkoitus tapahtua.
Mieti toisaalta. Jos ihmisen asenteessa olisi jotain vikaa, niin mitä siitä tulisi, jos Jumala antaisi hänelle “hengellisen voiman” olla sitä samaa, mutta viisinkertaisella teholla? Ehkä silloin on hyvä, että voimat katoavat? Ehkä ihmistä on hyvä hiertää sen, jos hän ei kykene johonkin, mihin Raamatussa aivan suoraan neuvotaan?
1 tykkäys
Thinkcat, käyt keskustelua itsesi kanssa. En halua olla niissä mukana enkä niihin liitetty.
Arvostan itse asiaan menemistäsi ja yritän tiivistää kommenttini minäkin.
Tekstikritiikki voidaan sanoa syntyneen WH:n laittaessa kriteerit kirjoitettuun muotoon. Määritelmä “tekstikritiikki” on harhauttava, koska se perustuu pelkästään WH:n oletuksiin, mitä elementtejä (alkuperäisdokumentteja) tulisi tähän “kampaavaan koneeseen” asentaa.
WH uskottavuus on heikko, mutta RKK:n tukema, koska WH perustuu enenkaikkea Codex Vaticanukseen ja Codex Sinaiticukseen. Ensinmainittua ei juuri kukaan pääse tutkimaan. Kuitenkin sen nähneet ja siihen tutustuneet pitävät sitä ehkä surkeimpana “alkuperäislähteenä” jo pelkästään tekstin tuhruisuuden, yliviivausten ja korjailujen tähden. Kannet on kuulema aivan upeat.
Samoin Sinaiticus, jonka Tischendorf poltettavien papereiden korista luostarista löysi, edusti jo kyseisen luostarinkin mielestä alkuperäisestä muuteltua, vaikka olikin vanha. Heillä oli nimittäin luotettavampia alkuperäistekstejä käytössään.
En puutu Trenton Vulgata-farssiin, joka tuotti tähän asti huonoimman Raamatun ja jota kolme paavia korjaili ja jokainen määräsi tuotteensa ex-catedra-päätöksellä ikuiseksi.
Kun mainitsin autuutuksen vaarantamisesta, viittaan laitoksiin, joissa Pyhän Hengen kaste, puettavana Voimana sotketaan väärin kytköksin uudestisyntymään ja kysymyksessä ei ole luku- tai tutkimustapa, vaan preposition väärennys, epi (päälle, ylle) muutetaan in (sisään). Tämä harha alkaa ensin Apt. 1:8 ja jatkuu siitä eteenpäin.
Myös vapaaehtoinen uskoontulo turhennetaan jättämällä “asmenos” sana pois Apt. 2:41.
Erittäin merkittävä autuutuksen este on saada se ilman parannusta ja tämän elementin kirjoituksista on WH jättänyt ja vielä Jeesuksen sanoja poistamalla vt. Mark. 2:17, puuttuu viimeinen sana “parannukseen / metanoia”.
Näitä virheitä ei esiinny ennen WH alottamaa korjailua. Juuri näiden kohtien WH-peräinen harha on poimittu Nestle-Alandinkin “syntetisaattoriin”.
Merkittävää on myös seikka, että autuutuksen turhentajat itse eivät olleet Pyhästä Hengestä uudestisyntyneet, autuutettu. Sen myönsivät niin Westcott kuin Hortkin. Siksi Sana ei voinut heitä eikä heidän kauttaan hyödyntää, koska se ei uskossa heihin sulautunut.
Lisäys: Esille ottamani esimerkit, koskien prepositiota ja poisjätettyjä, autuutuksen keskeisiä sanoja, ovat olleet ensin Vulgatassa.
En usko, että tästä kukaan sai oikein selvää, että mitä “ne asiat” olivat. Tai miten ne liittyivät jalkojen pesuun. Tai “vain jalkojen pesuun”. Ellet sitten vain tarkoita solvata minua pelastumattomaksi. No. Tästä saa myös jännää pohdittavaa.
Retoriikka tarkoittaa, sanana ja kirjaimellisesti, vain puhetaitoa. Ja klassisesti puhetaidon merkitys on ollut 1) vakuuttaa joku omasta näkemyksestä, 2) saada toinen omalle puolelle tai 3) saada toinen toimimaan tietyllä tavalla. Nykyaikana ajatellaan, että koska mitään suurta totuutta ei ole olemassa, on kaikki puhe lähtöisin näkökulmista. Jokaiseen yksilöön kuuluu hänen jakamaton ja rikkomaton oma näkökulmansa. Se tarkoittaa, että retorinen puhe yrittää saada yksilön hylkäämään oman näkökulmansa ja alistumaan jonkun toisen näkökulmalle.
Tästä johtuen retoriikka tarkoittaa nykyihmiselle samaa kuin alistaminen. Eli retoriikka on pohjimmiltaan väkivaltaa, jota yhden henkilön uskomukset tekevät toisen henkilön uskomuksille ja sitä kautta toiselle henkilölle.
Moderni ihminen, jonka aika oli lopuillaan ehkä sata vuotta sitten, uskoi asioiden hallitsemisen kautta järjen ja tieteen tuottamaan hyötyyn. Tässä ovat keskeisiä erilaiset metodit, mekanismit ja voimat. Kuulostaa karismaattiselta hengellisyydeltä. Mutta enpä mene asioiden edelle. Tämä tarkoittaa sitä, että modernin ihmisen retoriikka tarjoaa ja lupaa kohteelleen erilaisia tapoja saada asioita haltuun tai hallintaan.
Tässä on sellainen jekku, että jos ihmiselle tarjotaan tapaa tai voimaa, jonka avulla kontrolloida itseään, niin siinä samalla tulevat mukana ne tavoitteet, mihin sitä kontrollia pitäisi käyttää. Jos lahjoitan sinulle vasaran, etkä ole poikkeuksellisen luova yksilö, niin löydän sinut pian takomasta nauloja. Eli modernin ihmisen evankeliumi on, että “me kontrolloimme sinua jotta voit kontrolloida itseäsi”. Nyt minun pitää löytää tästä varauloskäynti ennen kuin saan syytteet antinomismista eli laittomuuden suosimisesta. Totean kuitenkin, että jos evankeliumin sisältö ja Jumalan suurin rakkaus ihmistä kohtaan on tulla Jumalan kontrolloimaksi tai saada Jumalalta kontrolli, jota käyttää itseensä tai antaa Jumalan kontrollin virrata lävitseen, niin kontrolli on yhtä kuin evankeliumi eli yhtä kuin rakkaus.
Eli reformoidussa ja karismaattisessa pyhityksessä retoriikka on kontrollia. Jos kontrolli on totuus ja evankeliumin ydin, niin se on sallittua eli luvallista vallankäyttöä. Mutta jos näin ei ole, niin se on vain verhoiltua alistamista eli väkivaltaa. Toisaalta ihminen, joka on kiinni huumeissa tai viinassa, on nimenomaan vailla kontrollia. Josta syystä tilanne voi hyvinkin näyttää siltä, että kontrolli on yhtä kuin evankeliumi on yhtä kuin rakkaus.
Joh. 13:7 Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: “Mitä minä teen, sitä et nyt käsitä, mutta vastedes sinä sen ymmärrät”.
Joillekin evankeliumi näyttäytyy sarjana ihmeellisiä suorituksia. Jeesus elää “täydellisen elämän”, joka on Jumalalle kelpaava osoitus täydellisestä itsekontrollista. Evankeliumit ovat siis lakia. Koska me emme kykene samaan, me tarvitsemme ristin kautta saatavaa armoa. Tämä on se, minkä modernit ihmiset ajattelevat, että opetuslapset vastedes ymmärsivät. Eli kidutuksen ja kärsimyksen salaisuuden. Jonka jälkeen meille lahjoitetaan oma kontrolli joko pelkän Raamatun sanojen auktoriteetin tai korkeudesta puettavan voiman muodossa.
Mt. 11:28 Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.
Alkoholistia saattaa auttaa seurakunnan tai AA:n kautta saatu “jumalallinen” tai “korkeamman voiman” antama itsekontrolli. Mutta jos hän jää siihen, on hän “tullut uskoon” vain tätä aikaa varten. Kontrollin retoriikka oli kristinuskon historiassa ohikiitävä ilmiö, jolla kesti yli tuhat vuotta ilmestyä - ja sittenkin vain tiettyjen maallisten ideoiden seurauksena - ja jonka aika on samalla tavalla nyt ohi, jopa samasta syystä.
Tämä selittää paljon seurakunnan nykytilaa, jossa usko kontrollin tavoitteisiin on kadonnut, mutta usko siihen välineenä asioiden saavuttamiseksi on jäänyt jäljelle. Tästä saadaan se, mitä kutsutaan menestysteologiaksi. Erilaiset seurakuntakasvun ja verkostoitumisen ideologiat ovat samasta juuresta. Lopulta kontrolli ilman tavoitteita on vain valtaa vailla suuntaa. Tämä vallan ja kyvyn ihailu asiana itsessään on tuonut meille “kristilliset” johtajuusopit, uuden ajan apostolit ja toinen toistaan groteskimpia karismaattisuuden aaltoja.
Koska evankeliumilla pyritään vaikuttamaan ihmiseen - siis onhan se kehotus kääntyä johonkin - niin evankeliumi on retoriikkaa eli suostuttelua. Nyt voi pitää mielessään Matt. 11:28, 29 ja kerrata autuaaksijulistamisen, puheet taivaan linnuista ja kedon kukista ja että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Ei vaikuta miltään itsekurin ylistykseltä. Sen sijaan, että evankeliumit asettaisivat mahdottoman tason ja vaatisivat pyrkimään siihen, ne ovat päinvastoin täynnä lupauksia.
Luuk. 12:34 Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.
Siipien alle tuleminen ei ole suoritus eikä vaatimus. Evankeliumit käsittää oikein jos ne näkee täysin rauhanomaisena retoriikkana. Niiden tarkoitus on vedota, houkutella ja luvata. Ilosanomasta puuttuu kokonaan ajatus vallasta ja kontrollista. Se on siis armoa vailla vaatimuksia. Joka kuitenkin sellaisenaan jäisi vain lupaukseksi, koska on mahdotonta ihmisen saada sen lupaamia asioita toteen tässä elämässä. Tähän on vastauksena risti. Ja ristin hyväksyminen ainoaksi vastaukseksi - eli että Kristuksen seuraaminen valtakuntaan ja uuteen elämään tapahtuu lopulta kuoleman kautta - on koko laki.
“It is safe to tell the pure in heart that they shall see God, for only the pure in heart want to.” – C. S. Lewis
Puhdas sydän ei ole suoritus, vaan jotain, mikä on luvattu lahjaksi näissä samoissa evankeliumeissa. Joku voi olla tekopyhä (eli “pyhäksi tekeytyvä”) väittämällä vaikka, että ajattelee himokkaita ajatuksia vain kerran päivässä. Eli siten, että onnistuu kontrolloimaan itseään tietyn tasoisesti. Tässä pyhyys on tätä kontrollia. Mutta jos puhdas sydän tulee siitä, että janoaa näitä lupauksia, ja tunnustaa ne itseltään puuttuviksi, niin ei ole koko ongelmaa siitä kilpailemisen ja sen kontrolloinnin kanssa, että janoaako varmasti tarpeeksi, tai kuka janoaa riittävästi. Tässä pyhyys on juuri tuo vanhurskauden jano.
Tämä ei ole niin yksinkertaista kuin miltä saan sen tuossa kuulostamaan. Mutta asian monimutkaistaminen pitää tehdä jollain toisella kerralla. Ja on joka tapauksessa tarkkaa puuhaa. Keskeistä on kuitenkin, että jos joku torjuu tämän retorisen pyynnön, mikä evankeliumit ovat, niin se tapahtuu valitsemalla jokin tässä elämässä toteutuva hyöty evankeliumin edelle tai tilalle. Tai luulemalla, että jokin tämän elämän hyötyihin, voimiin ja mahdollisuuksiin keskittyvä ajattelu on oikeastaan yhtä kuin evankeliumi.
Puhdas evankeliumi on olemukseltaan tarjous, joka tehdään kaikille. Ikuisesta näkökulmasta katsoen on tarjouksen torjumisessa itsessään riittävästi rangaistusta. Jotain kidutusta saattaa sen lisäksi olla luvassa, mutta se ei ole tässä keskeistä. Siihen asti, kunnes kohtalo on lopullinen, on Jumalan nimessä mahdollista ja aiheellista vain vedota ihmiseen evankeliumin kautta. Langenneen maailman maalliset yhteisöt ja organisaatiot sen sijaan saavat, voivat ja niiden pitää rajoittaa ja rangaista. Niiden elinehto on, että ne kontrolloivat ja sulkevat ulkopuolelle. Siksi kristitty voi olla nationalisti ja tukea konservatiivisia lakeja. Maallisen yhteisön selviäminen on aina eri asia kuin sen jäsenten iankaikkinen kohtalo.
Mutta jos nämä sekoitetaan, niin silloin tulee aiheelliseksi ja tarpeelliseksi Jumalan nimessä ja Jumalan mandaatilla rangaista ja kontrolloida. Raamatun mukaan ihminen suljetaan ulos lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä (1Kor. 5:1-5). Mutta jos evankeliumista on tullut yhtä kontrollin kanssa, niin silloin ulkopuolelle sulkeminen vastaa kadotuksen julistamista. Tämä lienee ajatuksesi kun sanot, että 1) opetan muuta oppia ja olen 2) paisunut, 3) enkä ymmärrä mitään, vaan 4) haen riitakysymyksiä ja 5) tavoittelen kateutta, herjauksia, pahoja epäluuloja ja olen 6) mieleltäni turmeltunut, 7) totuuden menettänyt ja 8) pidän jumalisuutta keinona voiton saamiseen (viittauksesi kohtaan 1Tim. 6:3-5), 9) enkä ymmärrä mistä puhun (Joh. 13:7) ja 10) olen kaiken lisäksi epäpuhdas (Joh. 13:10). Tällainen “hengellinen viisaus” jos jokin on vihaa. Kun taas sinä kutsut vihaksi pelkkää asiasta puhumista.
Itsensä kanssa on monesti kiva jutella. Sinä tulet mukaan sitten kun tahdot tai ehdit tai koet sopivaksi. Mikään pakko ei ole. Omalla osallistumisellasi olet kuitenkin keskusteluun liitetty jo.
Koska on pieni pelko, että tapoin tämän keskustelun, niin yritän herättää sitä henkiin tällaisella täydennyksellä.
Olin juuri eräässä tilaisuudessa. Siellä oli paneeli ja siinä eräs puhuja. Tästä innostuneena kuuntelin radio-ohjelman, jossa häntä oli haastateltu pari kuukautta aikaisemmin. Koska ohjelman seuraavassa episodissa oli eräs toinen tietämäni henkilö haastateltavana, päätin kuunnella myös sen.
Tämä jälkimmäinen haastateltava totesi pelänneensä teemaa nimeltä Pyhän Hengen pilkka. No. Karismaatikoilla on oma versionsa, jossa väitetään, että heidän erikoiset ilmiönsä ovat Pyhän Hengen työtä. Joten niiden kritisointi on “Pyhän Hengen pilkkaamista”. Ja koska se on, Jeesuksen sanojen mukaan, “synti, jota ei saa anteeksi”, niin se on vakava asia.
Evankelinen viisaus sanoo, että jos pelkää syyllistyneensä Pyhän Hengen pilkkaamiseen, niin silloin todellisuudessa ei ole tehnyt sitä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos on huolestunut siitä, että ei vain ole loukannut Jumalan kolmatta persoonaa, niin ei ole huolta.
Mutta tuo esimerkki karismaatikoista osoittaa, miten koko selitys riippuu siitä, että miten Pyhän Hengen toiminta ja missio käsitetään. Muistan aina Rahnerin maksiimin, että ekonominen kolminaisuus on sama kuin immanentti kolminaisuus. Eli Pyhä Henki ei toimi yksin.
Pyhän Hengen mission esittää Jeesus Joh. 16:ssa (jakeet 8-16). Pyhän Hengen pilkkaaminen ei siis ole sitä, että loukkaa omaa mielikuvaansa tai jonkun toisen mielikuvaa Pyhästä Hengestä. Vaan sitä, että torjuu tuon mainitun mission. Eli jos ihminen kiistää sen, mitä Henki opettaa synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, niin sitä ei saa anteeksi.
Eli ihmisen pitää ensin vakuuttua siitä, että maailma ja ihmiskunta elää tosiaan välirikossa suhteessa Jumalaan. Ja toisena vakuuttua siitä, että kun ihminen hyväksyy välirikon todellisuuden, hän tunnustaa Jumalan olevan oikeamielinen. Ja tämä tunnustus kelpaa Jumalalle, eli Jumalan oikeamielisyys tulee ihmisen osaksi tämän yksimielisyyden kautta. Tämä affirmaatio ei voi kohdistua pelkkään tietoon, vaan ristiinnaulittuun Kristukseen. Eli Joh. 3:14 mukaisesti ihminen tunnustaa todeksi sen, mitä Jumala näyttää ristiinnaulitun Kristuksen hahmon kautta. Kolmantena pitää vakuuttua siitä, että kaikki tämä ympärillä näkyvä, mikä ei tunnusta kahta edellistä, on menossa romuksi ja kaatopaikalle.
Tästä kääntäen seuraa, että valhetta on väittää, että Jumalan ja ihmisen välillä ei ole välirikkoa ja että ihmiset eivät ole pohjimmiltaan kapinallisia ja vanhurskautta vailla. Toinen valhe on se, että kiistää ristiinnaulitun Kristuksen olevan se, missä kohtaavat Jumalan ja ihmisen näkemykset ihmisen oikeasta kohtalosta, jos ihminen jatkaa nykyisellä tiellään. Tässä ei kyse ole siitä, että Jumala erikseen kostaisi ihmiselle tai rankaisisi ihmistä. Vaan siitä, että ihmisestä on tullut kunniaton, alaston, häpäisijä, häpäisty ja lopulta kuoleman oma kun hän on sanoutunut irti Jumalasta. Ihminen katsoo ristille. Ja sanoo, että “siinä olen minä” tai “siinä on se, mitä minusta tulee ilman Jumalaa”, ja Jumala vastaa, että sitten ei ole enää erimielisyyttä.
Kolmas ja viimeinen valhe on se, että maailma ei olisi tuomittu. Että ihmiset kykenisivät itse luomiensa arvojen ja oman kohtalonsa haltuunoton tai tieteensä tai mielihalujensa, rakentamiensa yhteisöjen, ottamiensa vapauksien tai poliittisen prosessinsa avulla oikaisemaan tiensä ja korjaamaan kohtalonsa. Että tarpeeksi tutkimalla ja tarpeeksi taitavaksi tulemalla ihminen voisi välttyä edellisen kohdan osoittaman asian hyväksymiseltä.
Pyhän Hengen pilkka, eli Pyhän Hengen väittäminen valehtelijaksi ja siten Jumalan oikeamielisyyden ja kunnian kiistäminen tapahtuu jos kiistetään joku noista kolmesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Mutta jos evankelisia kuuntelee, niin ihminen voi olla sanonut oikealle Pyhälle Hengelle että “höpsis, älä viitti” ja silti olla täysin hyvää pataa jonkin oman mielikuvansa kanssa, jota kutsuu Pyhäksi Hengeksi.
Vielä pieni aikalaiskommentaari
Jollain tavalla, kun ajattelen kansankirkon riviluterilaisuutta, niin he tuskin teknisen tarkasti ja teologisten selitysten tasolla kiistävät noita kolmea kohtaa suoraan. Mutta käytännön toteutus voi hyvinkin kiistää ne kaikki. Synnin siten, että yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa pidetään jotenkin “neutraalina hyvänä”. Eli voi olla olemassa “kristillinen valtio”, joka ei ole synnin ja katoavaisuuden vallassa, vaan jonkinlainen “yleisen jumalisuuden” alainen kenttä. Eletään ajatuksessa, että kaikki ovat automaattisesti kristittyjä. Paitsi jos erikseen kiistävät sen. Pelastuksesta tulee “opt-out”. Eli siinä on ja sen saa, paitsi jos ilmoittaa että ei halua.
Vanhurskauden siten, että ei ajatella ristin olevan Jumalan ja ihmisen kohtaamispaikka, johon odotetaan ihmisen katsetta näkemään ja ottamaan vastaan sen viesti. Eli usko ristin sanomaan ei ole enää uskoa Jumalan diagnoosiin ihmisestä. Vaan risti on jotain, minkä Jumala teki omia aikojaan valmiiksi. Ja nyt ihmiselle jaetaan se ajatus, että synnin tuomio on mennyttä aikaa. Että se tottelemattomuus ja kapina, mikä vielä on jäljellä, ei enää ansaitsekaan kuolemaa. Ihminen on tulevinaan sovitetuksi tulematta ensin omakohtaisesti syylliseksi. Tämän vuoksi olen alkanut irvistämään sisäisesti kun kuulen “aina uskossa olleista”.
Ja tuomion siten, että ihmiskunta ja sen viritelmät, kuten moderni liberaali demokratia, eivät ole ansaitusti, väistämättä, olemukseltaan ja pohjimmiltaan talletettu tulelle. Vaan että ihmisten kollektiiviset pyrkimykset sittenkin voivat kestää Jumalan edessä. Että kun ihminen muutamaksi vuosikymmeneksi unohtaa raadollisuutensa, niin Jumala tulee sillä jotenkin hämätyksi. Ja kuvitelma vain vahvistuu siinä vaiheessa kun se raadollisuus alkaa muistuttaa itsestään. Yksi taho sanoo, että he kyllä hanskaisivat homman, koska ovat valmiita vaatimaan ja äänestämään kaikkea hyvää kaikille, mutta vika on noissa toisissa, jotka eivät utopistisesti usko ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Ja Jumalan vastaus tietenkin olisi, että 1) hekin ovat ihmisiä ja 2) he eivät selvästi ole teidänkään mielestänne pohjimmiltaan hyviä, joten 3) mistä tulee tämä usko ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen?
Se tulee ihmisen halusta ulkoistaa paha pois itsestä tai omasta viiteryhmästä. Joka taas on yksi lankeemuksen välitön seuraus tai oikeastaan adaptaatio siihen. Puhumattakaan siitä, että mitä se vaatiminen ja äänestäminen auttaa, jos jonkun muun se hyvä on lopulta tehtävä? Ei ihmiskunnasta haluajia ja vaatijoita ole koskaan puuttunut, vaan tekijöitä.
Maailmassa on silti objektiivista pahuutta. Se vähenee (mutta ei katoa) kun siitä tullaan tietoiseksi. Tässä jotkin ryhmät ovat väistämättä onnistuneet paremmin kuin toiset. Ja lisääntyy rajatta kun sille tullaan sokeaksi. Josta tulee viimein koko ihmiskunnan kohtalo.
Pyhän apostolin antama käsky “Tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne” (Fil. 2:12) pätee myös luterilaisiin. Ajattelenkin, että jos toisuskoiset laiminlyövät tämän, niin he pelastuvat vain sen tähden, että oikeauskoiset pyhät ovat rukoilleet heidänkin puolestaan.
2 tykkäystä
Hyvä ja arvokas lisä, mutta ainakin körtti on siitä kelvoton protestantti, että parannuksen asiaa tulisi harrastaa jatkuvasti kilvoitellen… Ero ortodoksiin tässä suheessa lienee lähinnä kausaliteetissa 
"Usko ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes sen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryyttämiseksi pitää murhehuoneessa. " (Kusti Niskasen selostus, Tarvainen, 83).
Eikä edes siinä. Ei kukaan pelastu hyvillä töillä.
2 tykkäystä
Toki, mutta toisella tavoin, ei kehoituksena hankkimaan pelastusta lain teoin.
Finally, why should Christians work out their salvation with fear and trembling? Because, as Scripture tells them, their salvation rests not in their hands, but, in God’s. "Work out your own salvation with fear and trembling, for it is God which worketh in you both to will and to do of His good pleasure (Phil. 2:12-13). The synergists are in the habit of quoting only the admonition in v. 12 and entirely disregarding v.13, where the reason for the admonition is given. As we saw in the quotation above, they quote only “Work out your own salvation with fear and trembling” and then assert: “There is no stronger way of stating that the salvation of man does not depend in every respect only on God,” simply closing their eyes to the statement: "It is God which worketh in you both to will and to do of His good pleasure.’
He who disregards this truth is headed for a fall. There is, in the last analysis, only one thing that causes the loss of faith, and that is self-confidence the synergistic idea that salvation does not depend solely on God’s gracious operation, but also on the “self-determination,” the “correct conduct,” of man.Francis Pieper, Christian Dogmatics, volume II, p. 92-93.
Tämä on suunnilleen yhtä älykäs lausunto kuin puhe kulmikkaasta ympyrästä.
3 tykkäystä