Turvaatko itse nimenomaan omaan kasteeseesi, joka on juuri sinuun kohdistuva armoteko?
Tunnen luterilaisen uskovan, joka turvautuu Raamatun lupauksiin ahdistuksissaan, ei kasteeseensa. Kuitenkaan hän ei halveksi luterilaisena kastettaan. Kristitty voi turvata ahdistuksissaan tai epäilyksissään myös siis vähemmän henkilökohtaiseen armonvälineeseen, pelkkään Jumalan sanaan. Kaikkiin ihmisiin kohdistuvia Jumalan sanan lupauksia ja armoa vakuuttavia kohtia löytyy Raamatusta aika paljon.
Nehän liittyvät saumattomasti yhteen. Yllä on Katekismuksen opetus juuri tästä. Kun ihminen tietää ja uskoo että kaste kantaa ja pätee, hän luottaa Jumalan sanaan. Juuri sanan lupauksen mukaisesti ihminen kastetaan. Joka ei usko sanaan, näkee vain vettä.
Kaste on henkilökohtainen. Kun Pekka kastetaan, se on Pekkaan kohdistuva armoteko, ei Meeriin tai Vienoon. Olen aina ymmärtänyt, että kaste rauhoittaa ihmisiä juuri sen tähden, että se kohdistuu täysin juuri siihen ihmiseen, joka ahdistuneena miettii omaa pelastustaan ja saa varmuuden sitten omasta kasteestaan. Kasteessa Jumala on äärimmäisen henkilökohtainen näille ihmisille. En muuten asiaa ymmärrä.
Kaikkiin ihmisiin kohdistuvat armonlupaukset ovat tietenkin myös henkilökohtaisia, jos niihin uskoo. Ne eivät ole kuitenkaan ilmeisesti esim. omaa kastetodistustaan seinällä pitävälle ja sitä usein katsovalle sillä tavalla henkilökohtaisia ja armosta vakuuttavia, kuin kasteessa ja sanassa hyvin lähelle ja henkilökohtaiseksi tullut Jumala. Tuntemani luterilainen uskova ei ajattele koskaan kastettaan ahdistuksissaan. Hän etsii turvaa aina pelkistä sanan lupauksista. Ne ovat hänelle henkilökohtaisia. “Kasteuskovalle” kaste ja sanan lupaukset ovat tietoisuudessa lohduttavia.
Juuri näin! Otan tähän pätkän Missouri-Synodin uusimmasta katekismuksesta.
Yes. Only unbelief condemns. Before the institution of Baptism, Old Testament believers were saved through faith in the promise of Christ. Those who believe the Gospel and yet die before Baptism are not condemned, because they “have been born again, not of perishable seed but of imperishable, through the living and abiding word of God” (1 Peter 1:23). However, faith does not despise what the Lord promises and gives in Baptism. The unbaptized should not delay in receiving Baptism.
P.S. En siis kummassakaan viestissä ajatellut, että kaste ja sana eivät kuuluisi kristillisessä uskossa yhteen.
Tahdon kuitenkin kysyä tähän liittyen: miten ajattelet kieltä ymmärtämättömän vauvan kohdalla uskomisen sanaan kastehetkessä ja sen jälkeen? Kaste ei pelasta ilman uskoa. Onko Uudessa testamentissa määritelty vauvan uskominen tai sellainen uskominen kasteessa, johon ei liity minkäänlaista käsitteellistä ymmärtämistä? Ei tietääkseni. Tästä johtuen voidaan nähdäkseni tukeutua vain traditioon, joka määrittelee vauvan uskon. Millä tavalla sinun traditiosi määrittelee vauvan uskomisen? Tiedostamaton käsitteistä tai vauvan käsityskyvystä riippumaton usko?
En ole @tortoise mutta vastaan tähän silti, koska tämä asia on pohdituttanut myös minua eräänkin tovin. Olen ollut hyvin lujasti kiinni siinä käsityksessä, että usko on nimenomaan aktiivista tietoisuutta, mutta oman uskonelämäni syvenemisen myötä tullut kokemuksieni kautta havaitsemaan, ettei se näin ole, vaikka usko tekeekin itsensä tietoiseksi. Lainaan tähän Franz Pieperin Dogmatiikasta mielestäni hyvän selvityksen asiasta.
Pelastava usko on »fides directa»
Vanhurskauttava usko, joka tarttuu armonlupaukseen, voi olla ihmisessä hänen olemattaan tietoinen siitä, että uskoo. Kristitty uskoo, ja hänessä on fides actualis (todella toimiva turvaaminen), olipa hän valveilla tahi nukkui, olipa hän aikuinen tahi lapsi (vrt. Luther, St. L. XI, 495; W.A, 172 , 86). Usko on silloinkin olemassa, kun katuvaiset in statu tentationis (koettelemuksen tilassa) sydämensä ahdistuksessa luulevat, etteivät usko. Siksi on harhaa kuvata uskoa Jumalan armon tietoiseksi vastaanottamiseksi. Milloin tätä sanontaa tositarkoituksessa käytetään, se enimmäkseen perustuu synergismiin. Luterilaiset teologit ovat oikeassa tehdessään eron suoranaisen ja arvelevan eli harkitsevan uskon välillä (fides directa, fides reflexa). Fides directalla he tarkoittavat uskoa, joka kohdistuu suoraan evankeliumin lupauksessa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen ja tarttuu siihen. Fides reflexalla he tarkoittavat uskoa sikäli kuin se tekee itsestänsä tarkastelun kohteen ja havaitsee olemassaolonsa vaikutuksistaan ja hedelmistään. Usko ei ole Jumalan armon omistamisen väline kuitenkaan fides reflexana, vaan ainoastaan fides directana, toisin sanoen todellisena tarttumisena evankeliumissa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen. Tähän on Raamatun nojalla pitäydyttävä vastoin kaikkea kiihkohenkisyyttä.
Kristitty voi kuitenkin tietää olevansa uskossa ja hänen tuleekin tietää. Sitä Raamattu edellyttää normaalitilana (vrt. Ap. t. 16:34; Ef. 1:19; 2. Tim. 1:12). Todellisuudessa vallitsee kristityissä kuitenkin usein epävarmuutta uskon tilassa olemisesta, mutta tätä epävarmuutta ei pidä elätellä, vaan se on poistettava. Tällaisissa tapauksissa ei kaikkia epäilyksissä olevia tule käsitellä samalla tavalla. Jos epävarmuus johtuu laiminlyömisestä armonvälineiden käyttämisessä tai siitä, ettei vaelluksesta yleensäkään ole otettu vaaria, on aloitettava paljastamalla tämä haitta, toisin sanoen panemalla käytäntöön Jumalan laki (2. Kor. 13:5). Mutta jos epävarmuus perustuu synnin syyllisyyden ahdistaman omantunnon arkuuteen, on tällaista tapausta käsiteltävä pelkällä evankeliumilla, toisin sanoen viittaamalla objektiiviseen sovitukseen (2. Kor. 5:19; Room. 4:25) ja korostamalla sitä tosiseikkaa, että Jumalan armo on kaikkia syntejä suurempi (Room. 5:20 - 21). Myös on viitattava siihen, että jo se seikka, että kauhistunut, katuva syntinen kaipaa Jumalan armoa Kristuksessa eli pelastusta hänessä, on juuri uskoa, sillä luonnollinen ihminen ei voi haluta Jumalan armoa Kristuksessa, vaan ainoastaan pitää sitä hullutuksena (1. Kor. 2:14,1:23). Jos joissakin tapauksissa epäilyksissä olevat itsepintaisesti vaativat todistusta uskonsa olemassaolosta, on heitä kehotettava jättämään sikseen kysymys aikaisemmasta uskosta ja nyt uskossa tarttumaan kaikille syntisille luvattuun armoon. Sanalla sanoen kaikki Jumalan armoon kohdistuvat epäilykset on raivattava pois Jumalan sanalla, lailla ja evankeliumilla.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 341-342.
Tätä ei voi soveltaa vauvoihin. Vauvat eivät luule, etteivät usko. Vauvat eivät ole katuvaisia eivätkä koettelemuksen tilassa.
Jos kristillinen kaste ei pelasta ilman uskoa ja jos pelastava usko on sanaan luottamista, vauvalla ei voi olla uskoa sanaan tai sanoihin, joita vauva ei ymmärrä, ei ymmärrä edes tiedostamattomasti. Jos vauvalla on pelastavaa uskoa, se ei voi olla luottamista sanoihin.
Hehän ovat myös Aadamin syntymästä osallisia ja siten perisyntisiä. Millä tavoin se ilmenee heissä tai heille se ylittää minun dogmaattiset kykyni. He ovat myös kasteensa kautta uskon ja siten Kristuksen perillisiä. Millä tavoin se ilmenee heissä tai heille ylittää niin ikään minun dogmaattiset kykyni. Sen vain tiedän, että kasteessa saamansa uskon kautta Jumala on solminut heidän kanssansa liiton joka varmasti kestää ja heillä on syntiensä anteeksiantamus. Sitä näet joka uskoo ei synti voi siten vahingoittaa. Lue Eero Huovisen kirja Fides Infantium Lutherin kastekäsityksestä, jossa Eero selvittää tätäkin asiaa hienosti. Minulle riittää hyvin, että ymmärrän lapsen uskon olevan Fides directa.
Saat tuon Huovisen noin 200 sivuisen kirjan joka oli hänen respiittityönsä varmimmin Luther-Divarista ja on sitä käsittääkseni myös antikvariaateissa myytävänä.
Minä päätän nyt toistaiseksi tähän tämän kaste-usko keskustelun omalta osaltani koska minun tankkini alkaa olla tyhjä.
Ajatus siitä, että vauva uskoo Jeesukseen tai sanan lupauksiin, on puhtaasti uskon asia, ei järjen ja havainnon asia.
Usko on olemisen, ei tietämisen tapa. Pyhä Henki vaikuttaa lapsessa uskon sanan ja sakramentin kautta ja lapsi on Jumalan tahdon mukaan itsensä uskoen silloin kun Jumala tahtoo.
D
Olen tuntenut aikoinaan luterilaisen uskovaisen, joka kävi paljon myös helluntaiseurakuntien tilaisuuksissa. Hän sanoi minulle, että jos Jumala ei koko ajan pitäisi kiinni hänestä, hän välittömästi lähtisi omille teilleen. Se on hieman samankaltainen ajatus kuin tuo ajatus, jonka mukaan ihmisen osa on vastaan hangoittelu.
Joskus sillä ilmaisulla voi olla pohjimmiltaan tarkoitus ilmaista nöyryyttä tai olla tuomatta omaa uskovaisuutta esille. Toisaalta nöyryyttä tai itsensä esille tuomattomuutta arvostetaan, joten paradoksaalisesti sen sanominen, että on vain vastaanpotkija, saattaa olla oman nöyryyden viestittämistä muille eli siis tavallaan oman erinomaisuuden esille tuomista. Riippuu varmaan ihmisestä.
Paavalin kääntymiskokemus oli nähdäkseni “vastaan hangoittelijan” kääntymys.
“Kun näissä asioissa matkustin Damaskoon ylipappien valtuudella ja suostumuksella, näin minä, oi kuningas, tiellä keskellä päivää taivaasta valon, auringon paistetta kirkkaamman, leimahtavan minun ja matkatoverieni ympärillä, ja me kaaduimme kaikki maahan, ja minä kuulin äänen sanovan minulle hebreankielellä: ‘Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.’ Niin minä sanoin: ‘Kuka olet, herra?’ Ja Herra sanoi: 'Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Mutta nouse ja seiso jaloillasi; sillä sitä varten minä olen sinulle ilmestynyt, että asettaisin sinut palvelijakseni ja sen todistajaksi, mitä varten sinä olet minut nähnyt, niin myös sen, mitä varten minä sinulle vastedes ilmestyn. Ja minä pelastan sinut sekä oman kansasi että pakanain käsistä, joitten tykö minä sinut lähetän avaamaan heidän silmänsä, että he kääntyisivät pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa.'” (Ap. t. 26:12-18)
Missä seurakuntayhteydessä on sinun hengellinen kotisi? Jos sinua ei häiritse tähän vastata, niin jatkaisin puoleltani sen jälkeen. (Olen kyllä kysynyt tätä aikaisemminkin sinulta)
Siirtyykö sinun mielestäsi vauva kastehetkellä Saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan?
Jos vauva vo olla asioista mitään tietämättömänä luopunut ja jumalaton, niin varmaan vauva voi olla uskovainenkin. Uskon ulkopuolinen ihminen ei kuitenkaan sitä jumalattomuutta vauvassa voi järjellään ymmärtää ja havaita, ei myöskään vauvan uskon sfääriin siirtymistä.
“Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta.” (Ps. 58:4)
“Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.” (Kol. 1:13)
En kuulu kirkkoon enkä mihinkään kristilliseen enkä uskonnolliseen yhteisöön. Olen aikoinaan käynyt paljon helluntaiseurakunnissa, vielä enemmän luterilaisessa kirkossa ja sen herätysliikkeiden tilaisuuksissa ja ollut mukana vapaaehtoistoiminnassa.
Mutta uskossa jätit yhteisöt, jos ei ole liikaa kysytty.
Vauva siirtyy Jumalan valtakuntaan silloin ja niin usein kun Jumala niin hyväksi näkee. Mahdollisesti jo ennen kastetta, jos on kuullut Jumalan sanaa ennen sitä. Tai kasteessa tai kasteen jälkeen. Ei sen, missä tilassa lapsi on, tietäminen kuulu oikeastaan pohdittaviin asioihin.
D
Se voi löytyä sinullekin vielä uudestaan. Asia on ollut rukouksissani vuosia.
Lapsen kasteessa vedotaan Jeesuksen sanaan siitä että Jumalan valtakuntaan pääsevät vain lapsen kaltaiset. Sen voi ymmärtää tässä merkitsevän sitä että vastaanottavuus ei liity oleellisesti tietoisiin kykyihin eikä ainakaan älyyn ja mihinkään tekemiseen.
Lisäksi kirkkomme uskoo Raamattuun kun siellä luvataan Pyhä Henki sille joka kastetaan. Hän on juuri uskon synnyttäjä. Kysymys on yliluonnollisesta tapahtumasta. Ilman muuta on tärkeää tietää sekin että lapset ja perheet kastettiin jo alkukirkossa, vaikka jotkut kirkkoisät myös suosivat myöhäistä kastetta.
Lutherin maininta kastevedestä, “miten pelkkä vesi…?” luo minulle kuin kuvan tuosta hetkestä. Vesimaljan ympärillä ovat vanhemmat, kummit, pappi, ehkä muuta sukua. Katsellaan vettä ja vauvaa ja kuunnellaan veden ääntäkin. Ennen kaikkea luetaan ja veisataan Jumalan sanaa. Tämä on Kirkko pienoiskoossa. Ajattelen että koska Jumala lupaa Pyhän Henkensä armonvälineissä niin on hyvä muistaa että muutkin ovat tässä Pyhän Hengen kohteina. Epäuskoa ja Vastustajaa ei voi vähätellä. Kuitenkin parhaassa tapauksessa tuossa kastehetkessä kaikkien päällä on Pyhä Henki. Aikuiset kuulevat sanan lupaukset ja uskovat. Lapset myös, ja vauva vastaanottaa. Kyse on minusta siis siitä miten Jumala on täällä ajassa läsnä. Hän on Kirkossa, ihmisten kokoontuessa ja kun tehdään hänen sanansa mukaan. Jos Jumalaan heikostikin uskoo, on jo ikäänkuin kynnyksen sisäpuolella. Miksei Jumala Pyhän Henkensä kautta voisi tehdä niin “hullun” asian että ottaa vauvankin omakseen ja lahjoittaa hänelle ikuisen elämän? Onhan Jumala kokonaankin ymmärryksellemme salattu, paljaana Jumalana. Vain tässä konkreettisessa näkymässä ja noissa välineissä eli kuullussa sanassa ja vedessä sekä sitten myös leivässä ja viinissä Jumala koskettaa ihmisen aisteja.
Ei pidä unohtaa kaikkia isoja kysymyksiä jotka kasteen jälkeen tulevat. Onko opetusta, onko sana läsnä elämässä, mikä ympäristö meillä kaikilla on, mitä tapahtuu kun ihminen uudestaan tulee uskoon, miksi voimme hänet myös jättää ulos elämästämme jne.
Kuitenkin minusta ainakin Kirkko on kastehetkessä perustallaan. Samoin ehtoollisen vietossa on kaikista järjen väitteistä huolimatta “taivasta jo päällä maan”, virren sanoin. Kumpaankin Jumalan läsnäolon hetkeen voi liittyä suurta rauhaa ja iloa. Tai sitten tunteet ovat poissa. Ratkaisevaa on kuitenkin että aikuisinakin meillä on mahdollisuus nähdä nämä Jumalan kädenojennukset ja tarttua niihin kun elämä ja kuolema ahdistaa. Jumala on uskollinen ja paljon suurempi kuin meidän jaksamisemme. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen omiaan ja siitä on nämä todisteet ja kosketukset vakuutena.
Oikeat teologit osaavat sanoa paremmin.
Mutta vastasin, kun juuri minulta kysyit.
Tätä jaetta on selitetty monin tavoin.
Nykyisen kirkkoraamatun versio samasta jakeesta: “Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus.” (1 Piet. 3:21, KR 1992)
En ihmettele, että Matti Väisänen pitää nykyisen kirkkoraamattumme versiosta. Lainaus Väisäsen kirjasta Pyhä kaste Raamatussa:
“KR-92 lienee oikeassa kääntäessään sanan ἐπερώτημα (eperooteema) “liitoksi” eikä “pyytämiseksi”, kuten KR-38 tekee. Ko. kreikankielen sanalla on kyllä molemmat merkitykset, mutta asiayhteys puhuu tässä ehdottomasti “liitto” -sana puolesta. Myös monet arvostetut muunkieliset käännökset tukevat KR-92:n valintaa. ‘Liitosta’ puhuttaessa useimmin UT:ssa käytetty kreikan sana on kuitenkin διαθήκη (diatheekee) eikä ἐπερώτημα (eperooteema).”
Matti Väisänen: Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 134
Juuso Hedbergin mukaan ἐπερώτημα merkityksessä “hyvän omantunnon liitto” tavataan vasta paljon myöhemmin. (Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja)
The New Linguistic and Exegetical Key to the Greek New Testament -kirjan mukaan ἐπερώτημα = question, inquiry, pledge, declaration of commitment.
@9x, jos haluat, voit tiivistää oman suhteesi Väisäsen kasteteologiaan.
@oka, olin uskovainen erotessani kirkosta.
Näinhän nk. heluntailiike, jonka selvin nimi kuuluisi: Helluntaipäivän kastajaliike, syntyi jo vuonna 30. Ensin olivat kaiken kansan suosiossa ja sitten eri kirkkolaitosten vainottavina. Nk. sekulaari-maailma ei edes alussa vainonnut.