Veli Veikko Hursti totesi aikoinaan, että ihmisen olisi hyvä kuulua johonkin kristilliseen yhteisöön - vaikka kävisi muidenkin tilaisuuksissa. Veikko surffaili vapaasti niin katolisessa kirkossa kuin Pelastusarmeijassakin, ja varmaan monessa muussakin…
Olen hyvin paljon käynyt keskusteluja Väisäsen kasteteologiasta hänen itsensä kanssa joskus ehkä 15 vuotta sitten, sekä LHPK:n kanssa. En voi yhtyä Väisäsen näkemykseen jonka mukaan kaste tehtynä tekona pelastaa. Hänhän opetti ettei ilman kastetta voi lainkaan pelastua ja ettei siis sana, eikä Pyhä Henki erillään kasteesta saa aikaan uudestisyntymistä, siis hyvin korkeakirkollisesti ja korkeakirkollisuutta tukien. Pyysi uskovia jopa hakemaan kastetodistuksensa kirkkoherranvirastoista! Tässä tämä pähkinänkuoressa enkä juuri halua tätä asiaa enää kovin paljon enempää kommentoida.
Samaa mieltä kanssasi, kun tukeudun muistiini kastekirjansa lukemiseen liittyen ja nyt selaan kirjaa uudestaan.
Seuraava kohta kirjastaan on nähdäkseni sisäisesti ristiriitainen.
"Augsburgin tunnustuksessa Luterilaisissa tunnustuskirjoissa sanotaan pelastavan uskon saamisesta mm. seuraavasti: “Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki,joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (CA, V,1-2). Tässä korostetaan Jumalan yksinvaikuttavuutta uskon saamisessa, ihmisen mahdollisuutta torjua se ja armonvälineiden mysteeriluonnetta.
Kyseistä Tunnustuskirjojen kohtaa kuulee silloin tällöin käytettävän perusteluna sille, että emme voi tietää, miten ja milloin usko ja Pyhä Henki saadaan. Kyseistä kohtaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu käytettäväksi niitä Raamatun jakeita vastaan, joihin edellä Pyhän Hengen ja uskon saamisesta puhuessamme olemme viitanneet ja joissa Jumala on ilmoittanut, miten ihminen pääsee uskosta ja Pyhästä Hengestä osalliseksi.
Ilmaisulla “Missä ja milloin Jumala hyväksi näkee” tarkoitetaan sitä, että sana ja sakramentit eivät ole mitään automaatteja; Jumala vaikuttaa uskon, Pyhän Hengen saamisen ja uudestisyntymisen, ne eivät ole ihmisen otettavissa. Vain Jumala tuntee ihmissydämet ja pystyy erehtymättömästi näkemään missä ja milloin Pyhä Henki on saanut evankeliumin kautta vaikuttaa oikean pelastuksen halun, niin että Jumala voi sinetöidä sen Pyhän Hengen lahjalla antaa hänessä uskon. Tällaista erehtymätöntä näkemisen kykyä ei ole kastajalla enempää kuin kastettavalla itselläänkään (Simon noidan tapaus)."
Matti Väisänen. Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 144-145
Jos kasteen sakramentti aina vaikuttaa uskon vauvassa, se on ihmisen näkökulmasta aina kuin pelastuksen automaatti, jolloin usko, Pyhän Hengen saaminen ja uudestisyntyminen on ihmisen annettavissa (vrt. “eivät ole ihmisen otettavissa”). Väisänen ei anna missään käsittääkseni ymmärtää, ettei kaste vaikuta aina uskoa vauvassa, kun se oikein toimitetaan.
Ajatus, jonka mukaan kaste aina vaikuttaa uskon vauvassa, on mielestäni ristiriidassa Väisäsen siteeraamaan Tunnustuskirjojen kohdan kanssa. Siinähän sanotaan selvästi, että Pyhä Henki vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Ilmaisumuoto ei todellakaan anna ymmärtää, että Pyhä Henki vaikuttaa uskon aina, kun sakramentteja käytetään.
Jatkan hieman. Väisänen siis korostaa uskon ja kasteen yhteenkuuluvuutta, mutta minun näkökulmastani pelastus vauvakasteessa tulee kuin tehdystä teosta, jos kasteen sakramentti absoluuttisesti aina vaikuttaa lapsessa pelastavan uskon.
Tässä Väisäsen uskon korostusta: “Kasteesta puhuessaan, niin myös Kl 2:12, Paavali säännöllisesti toistaa sanontaa “uskon kautta”. Toisin sanoen kasteessa saatu sakramentillinen ja ruumiillinen yhteys Vapahtajaan on välttämättä myös uskossa otettava vastaan.” (Väisänen: Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 149)
Ymmärrän kyllä, että tässä on sinulle melkoinen älyllinen haaste. Tunnustuskirjat nyt ei tuolla siteeraamallasi kohdalla tarkoita mitään muuta kuin, että Jumala vaikuttaa uskon esim. eri aikoina ja tavoin ihmisten elämässä kuten esim. ristin ryövärin ja monen muun Raamatun henkilön kohdalla joko ilman kastetta tai ennen kastetta.
Mutta eihän tämä tee tyhjäksi sitä että Jumala vaikuttaa uskon kasteessa lasta kastettaessa, sillä uskohan on kaikkea sitä vastaan mitä ihminen luonnostaan on, ollen liha. Näin ollen on vaikea ajatella, ettei se vaikuttaisi sitä myös lapsessa, jonka Aadamilta perittyä luontoa vastaan usko on, koska lapsessa ei ole mitään edellytyksiä uskomiselle, joka on hänelle täysin vieras asia. Mikä tekisi hänestä hänen ikääntyessään hänet sen paremmin uskolle soveliaaksi kuin mitä hän on lapsena?
Tämä tulee selväksi kun ajattelemme, että pelastus on Kolminaisuuden sisäinen tapahtuma johon ihminen ei ota, eikä voi ottaa osaa kuten Luther sanoo. Milloin ihmisessä tapahtuisi jotan sellaista jolloin hän olisi soveliaampi uskolle kuin lapsena? Luther kirjoittaa Gal. kirjeen selityksesään Gal. 3: 13 kohtaan nojautuen kuinka pelastus tapahtuu yksinomaan Kristuksessa.
Määre “omassa itsessään” (kr. en hautoi) tekee tästä taistelusta vielä merkillisemmän ja loistavamman. Se osoittaa näet, että niin valtavien asioiden täytyy tapahtua yhdessä ainoassa persoonassa, Kristuksessa: kirous, synti ja kuolema tuhotaan, mutta siunaus, vanhurskaus ja elämä pannaan niiden tilalle. Koko luomakunta muutetaan yhdessä henkilössä muuksi! Jos luot katseesi tähän henkilöön, näet, että synti, kuolema, Jumalan viha, helvetti, Perkele ja kaikki paha on voitettu ja surmattu. Mikäli siis Kristus armollaan hallitsee uskovien sydämessä, siellä ei ole yhtään syntiä, kuolemaa eikä kirousta. Mutta missä Kristusta ei tunneta, siellä nuo viholliset pysyvät vallassa. Kaikki, jotka eivät usko, ovat myös vailla tätä siunausta ja voittoa. Meidän voittommehan on usko, niin kuin Johannes sanoo (1. Joh. 5:4).
Meidän on siis tultava uskon kautta Kristukseen jossa pelastus on. Itsessämme emme voi omata mitään mahdollisuuksia.
En väittänyt, että Tunnustuskirjojen näkökulmasta kasteeseen liittyvä vauvan usko voitaisiin tehdä tyhjäksi. Kritisoin ristiriitaa, joka on siinä, jos väitetään Väisäsen tavoin, että “sana ja sakramentit eivät ole mitään automaatteja”, mutta kuitenkin ollaan ehdottoman varmoja, että absoluuttisesti jokainen vauva kasteessa uudestisyntyy. Jos absoluuttisesti kaikki vauvat uudestisyntyvät kasteessa, silloin minun näkökulmasta kaste on pelastuksen automaatti ja kaste pelastaa vauvan kuin vauvan ikään kuin tehtynä tekona.
Jos taas ajattelee monien vauvojen saavan kasteessa uskon, se ei tarkoita samaa kuin jos ajattelee absoluuttisesti kaikkien vauvojen saavan uskon kasteessa. Jos ihminen ei voi päättää, milloin usko syntyy, sakramenttien käytöllä ei voi ihmisenä, joka toimittaa ja jakaa sakramentteja, “määrätä”, milloin ja missä usko ihmisissä syntyy. Sakramentit ovat tästä näkökulmasta tarpeellisia uskon syntymiseksi, mutta ihminen ei voi määrätä, kenessä ja milloin ne synnyttävät uskon.
Jos sinä kritisoit Väisästä siitä, että hänen mukaan “kaste tehtynä tekona pelastaa”, niin miten sovitat yhteen sen kanssa tämän ajatuksensa:
“Kasteesta puhuessaan, niin myös Kl 2:12, Paavali säännöllisesti toistaa sanontaa “uskon kautta”. Toisin sanoen kasteessa saatu sakramentillinen ja ruumiillinen yhteys Vapahtajaan on välttämättä myös uskossa otettava vastaan.” (Väisänen: Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 149)
Väisäsen käsitys “kaste tehtynä tekona pelastaa” sijoittaa kasteen vaikutuksen vain kastehetkeen jolloin unohdetaan päivittäinen uskolla kastaminen. Tämä oli se asia, jota Luther kritikoi skolastikkojenkin kastekäsityksessä.
Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: “Heidän [= uudestikastajien] keskuudessaan on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) ja teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht).” (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskauttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa. Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien efektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
“Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta.” (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 92-93.
Luulin, että halusit sanoillasi “tehdystä teosta” viitata ex opere operato -oppiin, jonka mukaan kaste uudestisynnyttää ilman uskoa. (Teinosen Teologian sanakirja myös kääntää sanat ex opere operato = tehdystä teosta.) Jos kaste pelastaa tai uudestisynnyttää vauvan ilman uskoa, kaste pelastaa ex opere operato eli tehdystä teosta. Väisänen ei ajattele, että kaste pelastaa ex opere operato tai tehdystä teosta tässä mielessä. Väisänen ei millään muotoa kiistä vauvan uskoa tai väitä, ettei lapsikasteeseen kuulu kastehetkellä usko. Olen aika varma, että sanot aamenesi seuraavaan kohtaan Väisäsen kastekirjasta:
“…kasteessa syntynyt niin ruumiillinen kuin hengellinenkin yhteys Herraan ei ole olemassa ilman uskoa, joka ottaa hengellisellä tavalla vastaan ja omistaa sanan perusteella kasteessa annetun Jumalaihmisen Jeesuksen Kristuksen. Siksi kaste ja usko välttämättä kuuluvat yhteen, jotta yhteys Kristukseen voisi olla todellinen ja tuottaa meille pelastuksen. Perusteena tästä ovat Herramme sanat (Mk 16:16).”
Matti Väisänen: Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 153
Tämä onkin ihan oikein, mutta Väisäsen kirjat joita hän kirjoitti kaikkiastaan yhdeksän kappaletta ovat sellaista sillisalaattia, ettei niistä ota lopulta kukaan selvää ja hänen myöhempi tuotanto paljastaa mihin lainaamasi sitaatti perustuu. Se miten Väisänen sitoo uudestisyntymisen kasteen momentaaniseen toimittamiseen tulee hyvin esille seuravassa hänen myöhemmästä tuotannostaan poimitussa sitaatissa, josta ei voi tulla mihinkään muuhun kuin hänen käsitykseensä kasteen pelastavuudesta nimenomaan momentaanisena hetkellisenä toimituksena.
Uskon kaksi eri vaihetta
Raamattu puhuu uskon kahdesta eri vaiheesta: se puhuu pelastavasta uskosta ja pelastetun uskosta.
Pelastavalla uskolla tarkoitetaan sitä uskoa, jonka Pyhä Henki luo ihmisen sisimpään Jumalan sanaa välineenään käyttäen, mutta ei itse vielä asu ihmisen sisimmässä. Tämä on se usko, jolla kristillinen kaste ja siinä saatava Jumalan vanhurskaus eli syntien anteeksiantamus ja Kristuksen lahjapyhyys otetaan vastaan. Tämä usko ilmenee Jumalan “vanhurskauden nälkänä ja janona”:
Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan (Mt 5:6). Sillä jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu (Rm 10:13; Apt 2:21; Jl 2:32, KR-38) (KR-92: Jl 3:5).
Pelastetun uskolla tarkoitetaan sitä uskoa, jonka Pyhä Henki ja koko pyhä Kolminaisuus tuo mukanaan vanhurskautetun sydämeen uudestisynnyttäessään hänet Jumalan lapseksi. Tämä tapahtuu pyhässä kasteessa, kuten seuraavat Raamatun kohdat osoittavat:
Matti Väisänen, Joka uskoo ja kastetaan pelastuu, s. 25.
Tämä ei ole Raamatun eikä luterilaisen tunnustuksen mukainen käsitys, usko ei jakaannu kahteen eri vaiheeseen. Tämä käsitys hänellä oli myös taustana kun hän väitti, ettei pelkkä sana uudestisynnytä, eikä sanalla siten ole uudestisynnyttävää voimaa ja niinpä hänellä on myös tuossa sinun edellä lainaamassasi sitaatissa tarkoituksena puhua nimenomaan siitä uskosta, jonka ainoastaan kastetoimitus tehtynä tekona on saanut aikaan.
Mutta oletan taas, että tästä meidän keskustelustamme tulee loputon niin kuin lähes aina ennenkin? Minä haluan laittaa pisteen tähän.
Kiitos selvennyksistä. En aikoinaan vakuuttunut tuosta siteeraamastani paksusta kastekirjastaan. Minua ärsytti vähän myöhemmin jopa sleyläiset messut, joissa puhuttiin kasteen armoon palaamisesta. En saanut kasteeseen keskittyvistä saarnoista itselleni mitään hengellistä ravintoa. Ymmärrän, kun muut saivat ja saavat.
1 tykkäys
Totta! Nuo kaste, kaste, kaste saarnat ärsyttivät minuakin. Ja annapa olla kun täällä Pohjanmaalla oli vielä voimissaan Todistajaseura, joka oli omaksunut Väisäsen kastekäsityksen jo ennen kuin Väisänen oli edes syntynyt. Todistajaseura näki Väisäsessä suorastaan profeetan ja häntä kutsuttiin sen tilaisuuksiin puhumaan.
Kastetta ei käsitetty ollenkaan armonvälineenä, joka nimensä mukaisesti välittää pelastuksen, joka on jo valmiina Kristuksen sovitustyössä, eikä saa sitä tehtynä tekona aikaan, eikä luo sitä minkä Kristus on jo saanut aikaan. Kaste välittää pelastuksen uskon kautta omaksuttavaksi.
SLEYssäkin on valitettavasti ollut tuollaista vääränlaista painotusta kasteen suhteen, mutta se on ollut paljon vähäisempää kuin mitä tuossa mainitsemassani organisaatiossa ja LHPK:ssa. LHPK suorastaan väärensi Missouri-Synodin katekismuksen ja Edward Koehlerin katekismusselityksen tukemaan Väisäsen käsitystä. No nyt, jos olen oikein ymmärtänyt on LHPK jossain määrin kuitenkin ottanut etäisyyttä entisen piispansa opetukseen kasteesta.
Kansanlähetykselle tuo Väisäsen opetus oli suorastaan shokki! Täällä oli vielä jokin aika sitten KL:n kirjakauppa josta siivottiin pois myynnistä Väisäsen kastekirjoja!
1 tykkäys
En tiedä, onko minua koskaan ärsyttänyt hirveästi, mutta toki evankelisuuden yksi tuntomerkki on ollut aina että kasteen armosta puhutaan. Välillä se on ehkä mennyt päälleliimatuksi “tunnustautumiseksi” tai ehkä jopa hyväksynnän, joukkoon kuulumisen anomiseksi. Erityisesti tämä näkyi aikoinaan kun seurakunnan pappi, kirkkoherra tai muu, oli vierailemassa Sleyn tilaisuudessa. Tuli tunne, että nyt se kaste oli yhtäkkiä kovin tärkeä kun puhuja arveli sitä puhetta odotettavan.
En tiedä, onko tässä hiukan samaa kuin rauhanyhdistyläisessä “kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä…”-tuntomerkissä. Että pitää käyttää se sama fraasi täsmälleen, eikä asiaa uskalla tai osaa tuoda esiin muulla tavoin. Ero on ehkä siinä, että lestadiolaisuudessa pitkälti tuon saarnan sisään sijoitetun synninpäästön ajatellaan olevan keskeinen asia, jonka uskovan on saatava joka kerta, kun taas evankelinen kastejulistus on usein opillisemmin muotoiltua ja ikään kuin opetusta muutenkin. Yhteistä on kuitenkin ajatus, että ilman armon evankeliumia ei kuulijaa saa jättää. -Joissakin muissa liikkeissä “tuntomerkkinä” saattaa toimia omasta ratkaisusta eli kääntymyksestä kertominen, vaikka kuulijakunta olisi kutakuinkin sisäpiiiriä. Todistetaan samaa asiaa vuodesta toiseen.
Mutta. En voi jättää sanomatta, että sittenkin juuri kaste on minun, vajavaisesti teologiaa ymmärtävän, ja liian paksut kirjat ohittaneen maallikon mielestä ihan keskeinen perusta, mille muu julistus ja evankeliumin sana rakentuu. Ei tarvitse siis toistella taikasanoja, mutta olen tullut oppimaan että kaste (ja samoin ehtoollinen!) armonvälineenä kuvaa ja myös kantaa kaikkein puhtaimmin seurakunnalle sen mikä Jumalan käsittämätön armo meille on annettu. Kaste ei ole irrallinen vaan oleellinen osa Jumalan sanaa. Jeesuksen nimenkään hokeminen ei tee saarnaajasta todellisesti Jumalan sanan välittäjää. Kun uskomme, että Raamatun sana on totta, kun se todistaa kasteen ja ehtoollisen lahjasta ja merkityksestä, uskomme siihen Jumalan sanaan joka Kristuksen meille antaa, turvaksi elämään ja kuolemaan. Moni muu asia on “kehällinen”, koska niitä tukevat Raamatun kohdat eivät suoranaisesti liity Kristuksen hankkiman sovitustyön juuri meille kohdistumiseen. Sellaiset asiat ovat usein ohjeita pyhään elämään, seurakunnan järjestykseen jne. Pelastukselle on perustus pantu, eli Jeesus Kristus - mutta hänet me saamme nimenomaan armonvälineissä, kasteessa ja ehtoollisessa, ja julistetussa evankeliumin sanassa. Jos tämä pohja on vähäarvoiseksi koettu tai epäselvä, rakennus horjuu. Kun pohja on kunnossa, voidaan opettaa pyhityksestä ja muutenkin suhtautua levollisesti siihen miten kukin (vähän eri tavoinkin) ymmärtää sitä millä tavoin kristityn elämässä Jumala vaikuttaa mitäkin ja kuinka meidän olisi tänä aikana parasta toimia yms.
2 tykkäystä
Ajattelin aikoinaan, että kaste tukee aikuisen uskoa, mutta ei synnytä uskoa automaattisesti. Ajattelin, että voin elää uskossa ajattelematta ollenkaan kastettani. Kasteen sijasta ajattelin persoonaa, Jeesusta Kristusta. En ollut tietoisuudessani henkilökohtaisessa suhteessa kasteeseen, vaan Jeesukseen. Silloin kuin ajattelin kastettani, en kokenut saavani siitä yhtään mitään hengellistä. Kaste ja uskomiseni eivät olleet hengellisessä “reaalimaailmassani” sama asia.
Väisäsen kastekirjassa kaste tulee koko kristillisyyden keskukseksi. Se on todellakin sitä, mistä @9x käyttää ilmaisua “kaste, kaste, kaste”. Kun luin Uuden testamentin teininä ensimmäisen kerran läpi, en todellakaan saanut silloinkaan kristillisyydestä “kaste, kaste, kaste” -käsitystä.
1 tykkäys
“Itse uskon että lapsilla on usko Luojaan mutta ei Isänä Pojan kautta”
Milloin Isä on ollut erossa Pojasta?
En jaksa perehtyä tähän Väisäsen juttuun lainkaan.
Ei kastetta tarvitse ajatella jatkuvasti ollakseen uskova. Tietenkin rukoilemme Isää ja vetoamme Jeesukseen.
Kysymys on siitä mikä on sen evankeliumin sisältö joka meitä ruokkii. Emme omine ajatuksinemme pääse pitkälle kun haasteita alkaa tulla uskonelämässä.
Kirkkomme opettaa kaikista puutteistaan huolimatta kasteen ja ehtoollisen merkityksestä hyvin.
Juuri näin! Kaste on armonväline, joka välittää Kristuksen sovitustyön uskossa omistettavaksemme. Siihen minäkin turvaudun ja niin ikään ehtoollisen sakramenttiin kun epäilykset uskoni suhteen nousevat sydämeeni. Nehän ovat Jumalan asettamat ja niissä on lupaus joka vakuuttaa minut. En kuitenkaan ajattele niitä armonlähteinä vaan nimenomaan välineinä, näistä kun ensimmäinen voi olla vain Kristuksen sovitustyö. Väisänen opettaa kasteesta ikäänkuin se olisi toimitettuna tekona armonlähde. Usko ja teothan sulkevat toisensa pois!
Juuri noin ajattelin, hyvin ilmaiset asian.
Voisi kysyä, miksi Väisänen ei asettanut ehtoollista yhtä keskeiseen asemaan. Ehtoollisessa syödään ja juodaan Kristus. Ehtoollinen ei ole uskovaiselle leivässä ja viinissä aineeton. Ehtoollinen on myös näkyvää todellisuutta, niin kuin kaste. Kasteesta aineellisena todellisuutena kenelläkään vauvana kastetulla ei ole muistikuvaa. Jos aineellisuus on keskeistä sakramentissa, ehtoollinen on sakramentti, johon on helpompi “tarttua”.
Jos vesikaste olisi absoluuttisesti pelastuksen ja oikean kristillisen uskomisen edellytys, siitä, että on lapsena tullut kastetuksi, pitäisi varmistumalla varmistua. Jos kävisi niin, että jotakuta ei olisikaan kastettu lapsena, vaan hänelle olisi valehdeltu asiasta tai olisi tapahtunut erehdys, mutta hän kuitenkin uskoisi Jeesukseen, olen varma siitä, ettei hänen uskonsa poikkeaisi sen ihmisen uskosta, joka on lapsena kastettu ja aikuisena uskoo.
2 tykkäystä
Ei kasteoppi ole sen takia tärkeä että me varmasti uskosimme oikein tai alkaisimme uskoa Kasteeseen Jumalan sijasta.
Kasteen armo ei ole jokin vaatimus joka pitää täyttää.
Kaste on lahja. Paitsi ainutkertainen tapahtuma se on myös lahja ja apu, koska se muistuttaa ja vakuuttaa että olemme Isän lapsina matkalla taivaaseen.
Toisekseen kaste on kutsu jokapäiväiseen uuteen elämään.
Kasteen armon puolesta on kiivailtu koska vastassa on ollut muita, evankeliumin vastaisia opettajia.
Kaste ei ole lakia ja taakkaa, vaan evankeliumia joka vapauttaa.
Ajattelin aikoinaan, että kaste on vain ja ainoastaan armon väline, ei itse armo. Sillä ei ollut minulle itseisarvoa niin kuin itse Jumalalla ja Jumalan armolla, koska kaste oli minulle vain välikappale, jonka kautta armo “virtaa” niille aikuisille uskoville, jotka kokevat sen sakramentiksi, josta saavat itselleen hengellistä ravintoa aikuisena. Lusikalla voi syödä puuroa, mutta lusikka ei ravitse eikä ole itse “asia”. Kristinuskossa keskeinen on Kristus, eivät välineet, jotka Kristuksen välittävät.
Uskovana minulle kastetta keskeisempi oli ehtoollinen. Se oli minulle ruumiillisempi sakramentti kuin kaste. Ehtoollinen minun oli myös helpompi käsittää Kristus-keskeiseksi ja henkilökohtaisemmaksi sakramentiksi kuin kasteeni. Ehtooollisessa syödään ja juodaan Kristus, kun taas kasteeni vauvana vuosia sitten ei tuonut minulle mitään mielikuvaa Kristuksesta.
"Niin Jeesus sanoi heille: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä.” (Joh. 6:53-56)
1 tykkäys
Kirkko on alusta asti opettanut että kasteessa annetaan Pyhä Henki. Kaste liittää meidät Kristukseen ja lahjoittaa Jumalan lapseuden.
Kyseessä ei siis ole vain aikuisen kokema apu ja hengellinen lohdutus vaikka siitä edellä olikin puhe.
Kasteessa saadaan kaikki koska siinä on jo Pyhä Henki. Kaiken antaja on Jumala. Hän on subjekti kasteessa ja uskon syntymisessä ja uskossa pysymisessä. Ihminen ottaa vastaan.