Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Uudestisyntyminen/uskoontulo/herätys/valinta on Jumalan lahja. Ei se tahraannu. Kun teen syntiä, astun pois uudestisyntymisestä. Ei sille tapahdu mitään. Se jää “odottamaan” katumistani, anteeksipyyntöäni jne. Isä antaa anteeksi ja uudestisyntyminen tapahtuu jälleen. Jumalan näkökulmasta kyseessä on sama uudestisyntyminen, jossa tulee ilmi Jumalan valinta suhteeni. Omassa elämässäni tämä yksi tapahtuma toistuu useita kertoja. Useita satoja kertoja, Useita tuhansia kertoja. Miljoonia kertoja. Tänäänkin monesti…
Eiköhän tässä olisi nyt syytä kääntää ovi saranoiltaan ja lopettaa tämä keskustelu, sillä jos joku vastauskoontullut sattumoisin on eksynyt lukemaan meidän keskusteluamme ja yrittää oikein vakavissaan saada siitä jotakin niin hän voi kohta tarvita jotain rauhoittavaa lääkitystä.
Viestiketjussa otsikolla Oman syntisyyden kohtaaminen@Nuuska kirjoittaa: "Körteillä ei ole evankelisista poiketen pelastusvarmuutta, ja siksi sanotaankin, että körttien Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia."
Ajatus, jonka mukaan Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia, sopii täysin yhteen sen ajatuksen kanssa, että uudestisyntyminen on päivittäistä. Ei ihme, kun ei ole silloin pelastusvarmuutta. Joka päivä synnytään siis uudestaan Jumalan lapseksi, jos synnytään?
Ei vaan uudestisyntyminen voi tapahtua vaikka 100 kertaa päivässä. Ei sillä ole mitään tekemistä pelastusvarmuuden kanssa. Körttien “moka” on siinä, että he tekevät pelastuksen epävarmuudesta itsessään opinkappaleen, eivätkö oivalla, että epävarmuus pelastuksen äärellä ei implikoi mitään pelastuksen varmuudesta. .
En minä ole puhunut sellaisesta (pelastusvarmuuden puuttumisesta). Voin olla hetkellä t1 varma pelastuksestani ja olla itseni uskoen. Sitten mokaan hetkellä t2, olen itseni ei-uskoen, lipsun uudestisyntymisestäni. Hetkellä t3, kadun tekoani ja olen taas itseni uskoen ja uudestisyntyneenä. Pelastusvarmuuteni ei ole muuttunut hetkeksikään.
Subjektiivinen pelastusvarmuus on ihan ufo käsite. Ei se löydy itsestäni, itseäni tutkimalla. Pelastusvarmuus perustuu Jumalan sanaan ja lahjaan minulle, ei omaan kokemukseeni siitä, miellänkö itseni pelastetuksi. Voin olla vaikka kuinka epävarma pelastumisestani ja siitä huolimatta pitää sitä varmana, koska Jumala on luvannut niin.
Tämä itsestä löytyvä pelastusvarmuus on 1500-luvun keksintöä, revivalismia ja johti sakramenttien arvon alenemiseen ja henkilökohtaisen uskonratkaisun korottamiseen likipitäen sakramenttien ja sanan yläpuolelle.
Viestini, johon vastasit, liittyy körttiläisyyteen ja körttiläisen Nuuskan ajatusmaailmaan, johon haluan selvitystä. En ole pitänyt sinua körttiläisenä. Alun perin otin asian esille viittaamalla körttiläiseen Stenbäckiin, jonka muistelen ajatelleen myös, että Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia.
No en nyt suoraan väittänytkään että pidät minua körttinä, mutta nuo pari sitaattia teksteistäsi antavat ymmärtää, että vihjailit hieman siihen suuntaan että ajatukseni on jotenkin analoginen körttiläisen ajatusmaailman kanssa. Ei ole. Körtit eivät hyväksy ajatuksiani.
Ortodoksisen kirkon Filokaliassa uudestisyntyminen liitetään paitsi kasteeseen (uudestisyntymisen peso, Tiit. 3:5), myös katumukseen.
“Tarkkaa siis itseäsi, ettei mikään kadotuksen ansa pääsisi erottamaan sinua Jumalan rakkaudesta. Hallitse sydäntäsi äläkä masennu ja sano: »Kuinka minä syntinen ihminen voin sitä varjella?» Kun ihminen luopuu synneistään ja kääntyy Jumalan puoleen, hänen katumuksensa uudestisynnyttää hänet ja kokonaan uudistaa hänet.”
Filokalia 1. 1981, 56
Seuraavan kohdan mukaan uudestisyntymisen saa aikaan kuuliaisuus hengellisille isille.
“On hyvä kuolla maailmalle ja elää Kristukselle. Muulla tavoin on mahdotonta syntyä Herran sanojen mukaan uudesti, ylhäältä: »Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.» Tämän uudestisyntymisen saa aikaan kuuliaisuus hengellisille isille. Jollemme ole ensin ottaneet vastaan sanan siementä isien opetuksesta ja tulleet heidän kauttaan Jumalan lapsiksi, emme voi syntyä ylhäältä…Joka ei elä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen kuten Poika, joka oli kuuliainen Isälle aina ristiin ja kuolemaan asti, ei synny ylhäältä.”
Kiinnostavaa, että minä en ole koskaan pitänyt “päivän vanhoja lapsia” -sanontaan erityisesti körttiläisenä, eikä se mitenkään mielestäni ole anti-evankelinen kuten Nuuska vihjaa.
Olen ajatellut että se on sama kuin “pidetään tilivälit lyhyinä Jumalan kanssa”. Toisin sanoen, jokapäiväinen parannus - katekismus rulettaa jälleen! Tämä on ihan luterilainen ja evankelinen ajatus. Olemme levossa sen suhteen, rakastaako Jumala meitä. Sen todistaa Jeesuksen risti ja oma kasteemme. Mutta elämä on sellaista, että syntiemme ja muunkin takia Jumalalle on asiaa, ja hänellä meille. Eli joka päivä pyydetään uutta armoa, tunnustetaan synnit ja saadaan taas jatkaa matkaa Isän hoidossa. Joka päivä on kompurointia, mutta myös armo.
Jos körteillä on sanonnalle sama merkitys, etsivätkö he sitten kointähteä omasta mielenmaisemastaan tai tunnemaailmastaan, jos ovat mielestään epävarmempia kuin herätysliikkeesi monet jäsenet?
Paavo Ruotsalainen:
“Aseta Vapahtajan kaikkinäkeväisyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöitsemisen kanssa; äläkkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja hiljaisen sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni.”
“Odota, nimittäin sisäisellä ikävöimisellä ja rukouksella, Kristuksen ilmestymistä niin kuin kointähteä.”
Paavon käsitykset eivät tietenkään ole noilla lainauksilla millään muotoa tiivistettävissä, mutta minua nuo kaksi lainausta aikoinaan eniten puhuttelivat. Nuo lainaukset ovat luultavasti jonkinlaisessa ristiriidassa hedbergiläisen heti-uskon kanssa.
Jos jollakulla olisi oma pelastus älyllisestä näkökulmasta täysin varma ja epäilyksetön ja riippumaton oman elämän kulusta, hän voisi silloin todeta itselleen kokiessaan tunteissaan epävarmuutta pelastuksensa suhteen, että ne ovat harhaisten ajatusten synnyttämiä tunteita tai tunteita, joihin liittyy harhaisia ajatuksia. Niitä tunteita ei tarvitsisi ottaa siinä mielessä tosissaan, ja ne voisivat hälvetä ajan myötä tai piakkoin niin kuin esim. aaveiden vaikutuksiksi vanhan talon öiset äänet laittanut voi mennä nukkumaan turvallisesti vakuuttuessaan älyllisesti niiden äänien johtuvan muista syistä.
Jos taas pelastuksen voi menettää, silloin pelastuksen perusta tai ehdot pelastumiselle on hyvä nähdäkseni pitää mielessä, jotta voi tietää, missä suhteessa päivittäin niihin ollaan. On syytä valvomiseen, kun pelastuksen voi menettää.
Kuten Diakoni on todistanut, ei tuollainen koettu pysyvä varmuus ole perinteisen uskon mukainen. Varmuus on sanassa, ei tunteissa. Levollinen kristitty - ehkä se oli minulta vähän liikaa sanottu. Mutta se peilaa sitä miten luterilaiset ymmärtävät Raamatun ja kirkon sanoman. Kilvoittelu ei ole korkeammille tasoille hurskaudessa edistymistä. Se on matka joka perustuu siihen että Jumala rakastaa ja on antanut pelastajaksi Jeesuksen ja matkaevääksi sanan ja sakramentit. Epävarmuus ei liity siihen, mitä Jumala on meille - paitsi epäuskon hetkinä, joita tulee kyllä, vaihdellen elämän kuluessa ja myös eri tavoin eri ihmisille.
1800-luvun tilanne ei sellaisenaan toistu tänään. Paavon ja Hedbergin kiista ei ratkennut ja siinä on tietty tosi ero olemassa. Saako uskoa sanaan vaikka sisimmässä on epävarmuutta.
Mutta nykykörtit ovat välillä liberaaliteologeja joille Raamattu ei ole auktoriteetti. Eivät kaikki toki.
Paavo luki Raamattua ja siihen perustuvaa kirjallisuutta. Kysymys taisi olla enemmän muista asioista ja myös ei-teologinen kuin se jos tänä päivänä jako menee suhtautumisessa Raamattuun Jumalan sanana.
Nykykörtit ovat aika usein reagoineet viidesläisyyteen. On haettu identiteettiä siitä, mitä ei ainakaan olla. On varottu sellaista uskovaisuutta joka saapastelee naapurin kammariin lupaa kysymättä. On pelätty sitä että omasta uskosta koko ajan puhuva karkottaa arat ja heikkouskoiset.
Viisaus jota tuossa on, perustuu osittain vanhaan herännäisyyteen. Ilman uskoa ja ilman Raamatun ja kristinopin peruskohtien tunnustamista se menettää kuitenkin voimansa.
Minuun kolahtaa kyllä sekä herännäisyys että evankelisuus. Ja Erkki Leminen.
Tämäpä mielenkiintoista, kun löytyy eri näkökulmia samaan asiaan eri herätysliikkeiden välillä. Tätä päivän vanhoja lapsia olen lestadiolaisuuden puolella kuullut käytettävän silloin kun halutaan kaikesta väsymyksestä huolimatta ja suuren lapsikatraan huolehtimisen keskellä ilmaista, että Jumala pitää huolen ja on juuri näin suunnitellut elämäni. Osaansa tyytymistä kaikesta huolimatta. Pohjimmaisena ajatus, ettei Taivaan Isä anna suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.
Oho.
Tämä pitäisikin selvittää, että mistä slogan on peräisin.
Minä veikkaisin että joku on sen murjaissut tuon katekismuksen jokapäiväisen parannuksen pohjalta. Kastetun elämää.
Se olisi minusta parhaiten luterilaisen teologian mukainen, ja luulen lauseen olevan kotoperäinen.
Taivaan Isän huolenpito kohdistuu vain niihin keneen Hänellä on yhteys. Jumalan yhteyden pito “hoituu” vain Henkensä kautta. Ihminen pitää yhteyttä, kommunikoi vain Jumalan Hengen kanavalla. On siis kysymys “työtoveruudesta”, mikä ei teologioihin istu. Ei kuitenkaan ole kysymys sanoituksesta, vaan asiasta. Tämän uskon kautta vaikuttuvan työtoveruuden Paavali tuo etenkin kirjeissään korintolaisille, esim 2.Kor. 6:1, josta sitten viittauksia muihin kohtiin. Silti, vaikka uskova tämän tietää, hän tulkitsee ihmisymmärryksellä ja laittaa tulkinnan mitä-se-on - muotoon.
Uskovallakin on taakkoja, jotka ovat Jumalalta ja ihmisen omaa taakoitusta. Virhe ei kadota, koska Jumala sallii ihmisen itse itseensä nähden täyden määräämisoikeuden, kun sellaisesta on kyse.
Aikoja sitten keskustelin nuorena uskoontulleen “Cindyn” ja siitä lähtien Jeesusta seuranneen kanssa. Hänen uskonsa on ja on ollut vilpitöntä, kokosydämistä. Kuitenkin häntä kohtasi suuri tragedia avioliitossa, mitä ei mitenkään voida pitää hänen aiheuttamana. Lupaus Jumalalle, koskien puhtaana alttarille ja sen pitäminen ei “auttanut”.
Cindy sitten vuosia sen jälkeen, kun uskovaiseksi tekeytynyt mies hänet hylkäsi, sanoi, että avioliitto oli tottelemattomuutta Jumalalle. Hän sanoi, että kokee saanneensa kapinansa anteeksi, mutta seuraamukset ovat lähes päivittäisiä. Se mikä mieltäni murtaa, on hänen kasvu Kristuksessa ja Kristukseen. Onni, rauha on läsnä. Eli Isämeidän-rukouksen “Äläkä saata, salli, meidän joutua kiusaukseen” tulkinnat, koskien Huovisen kirjaa ja ja samaan aikaan paavin “ulostulo”, että tämä kohta on väärin käännetty, eivät täsmää cindyjen kokemusten kanssa.
“Uuden testamentin kirjeet käyttävät mielestäni sanaa ‘uudestisyntyminen’ johdonmukaisesti viittaamaan yksinomaan kasteeseen, joka on ainutkertainen Jumalan teko kunkin ihmisen elämässä. Niin on ainutkertainen myös kasteessa tapahtuva uudestisyntymisemme. Toiset, kolmannet jne. uudestisyntymiset - sillä uskovahan voi luopua Kristuksesta ja palata hänen yhteyteensä useamminkin kuin kerran - olisivat vastoin luonnollisen syntymän analogiaa ja koko uudestisyntymistermi olisi silloin mieltä vailla, sillä kukin ihminen syntyy tähän maailmaan vain kerran. Todettakoon myös, ettei Uudesta testamentista löydy ainuttakaan esimerkkiä, jossa kristillisen kasteen saaneelle tai saaneesta sanottaisiin, että hänen tulisi uudestisyntyä. Sen sijaan uskovia kehotetaan ‘jokapäiväiseen parannukseen’ ja luopioita ‘kääntymykseen’, ‘heräämään unesta’ ja ‘nousemaan kuolleista’.”
Matti Väisänen: Pyhä kaste Raamatussa. 2000, 173
Väisänen sanoo samalla sivulla, että lapsena kastettu voi halutessaan luopumisensa jälkeen käyttää Kristuksen luo palaamisensa ja kääntymyksensä (metanoia) synonyyminä kirkkomme Kristinopin sanaa ‘(hengellisesti kuolleen) uudestisyntyminen’.
Jotkut teologit ovat muistaakseni käyttäneet termiä adoptio kasteen yhteydessä. Se ei ole minusta lainkaan hyvä termi, sillä siitä tulee mieleen, että Jumala ottaa omakseen toisen lapsen, ei siis synnytä omaansa Henkensä kautta. Jos vauvakasteessa tapahtuisi vain adoptointi, niin silloin olisi ymmärrettävää, että lapsena kastettu voi myöhemmin elämässään syntyä Jumalan omaksi lapseksi Hengen kautta.
Jos sanassa sanottaisiin tai annettaisiin absoluuttisen epäilyksettömästi ymmärtää, ettei pelastustaan uskoontulon tai uudestisyntymisen jälkeen voi menettää, silloin olen aika varma, että moni uskova pääsisi kokonaan tunnemaailmassa eroon sellaisesta ahdistuksesta, joka liittyy omaan pelastukseen.
EI ole pakko vastata, mutta miten heti-usko on vaikuttanut omassa elämässäsi? Vai onko niin, ettei sillä ole ollut vaikutusta lainkaan omaan uskoosi?
Voisin luulla, että sleyläisellä ei ole absoluuttista älyllistä varmuutta omasta pelastuksesta siitä syystä, että ei voi olla varma siitä, tuleeko epäuskoiseksi tai parannusta tekemättömäksi tulevaisuudessa.
Jos kokee ahdistusta omasta pelastuksestaan uskovana, ollen siitä epävarma, niin silloin voi tarttua sanaan ja sakramentteihin, jotka vakuuttavat pelastusta jokaiselle uskovalle.
Kuten sanottu, Väisäsen kirjoitukset ovat hyvin sekavia! Ei uskoisi, että hänen täytyi kirjoittaa kaikkiastaan yhdeksän kirjaa näin yksinkertaisesta asiasta? Uudestisyntyminen kun ei tarvitse selityksekseen kuin parin kappaleen verran tekstiä, josta esimerkki alla.
Uudestisyntymä(regeneratio). Uudestisyntymä merkitsee käsitteenä uuden, nimittäin hengellisen elämän alkuunpanemista, ja se on Raamatun mukaan sitä, että usko Kristukseen viriää (1. Joh. 5:1; Joh. 1:12 - 13). Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on näiden raamatunlauseiden mukaan Jumalasta syntynyt, siis uudestisyntynyt. Sen, mitä Jeesus Joh. 3:3 - 5, 6 puhuu salaisesta uudestisyntymästä, jota Nikodeemus ei voinut käsittää, hän selittää j. 14 ss. sanoen, että kaikilla, jotka uskovat häneen, on iankaikkinen elämä (vrt. Luther: Se joka uskoo Kristukseen… on uudestisyntynyt; St. L. VII, 1862; W.A. 47, 14). Samoin puhuvat myöhemmät dogmaatikot (Baier, Compend. III, 178). Uudestisyntymää ei saa aikaan ainoastaan kaste, vaan myös evankeliumin sana (1. Piet. 1:23). Eihän kasteessa vaikuttava voima piilekään vedessä sinänsä, vaan jumalallisessa lupauksen sanassa (evankeliumissa), joka lupaa syntien anteeksiantamuksen vesipesun kautta (Ap. t. 2:38; Luther: Sitä ei suinkaan vaikuta vesi, vaan Jumalan sana, joka on veden kanssa ja veden yhteydessä jne.).
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 360.
Jottei opissa pelastuksen omistamisesta aiheutuisi tarpeetonta sekaannusta, on pidettävä kiinni siitä, että valaisu (illuminatio), herättämys eli eläväksi tekeminen (vivificatio) ja uudestisyntyminen(regeneratio)merkitsevät samaa kuin kääntymys, toisin sanoen ilmaisevat, joskaan käsitteet eivät ole samat, kuitenkin asiallisesti samaa kuin kääntymys.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 329.
Tässä se ja tämän minä allekirjotan! Mistään tämän monimutkaisemmasta asiasta ei ole kyse!
Jos olisin uskonnollinen, niin luultavasti ajattelisin, että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia. Ajattelisin, etteivät vauvat tarvitse mitään uudestisyntymistä eivätkä adoptoimista.
Raamattu antaa ymmärtää, että Jumalan lapsi on syntynyt Jumalasta. Kokisin kristittynä uskovana ajatuksen adoptoinnista outona.
Paitsi “adoptoitu” kastettu vauva voi ehkä olla siinä mielessä, että vauva on siirretty Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan, tavallaan riistetty Saatanalta? Tässä siis hyvin pessimistinen käsitys ihmislapsesta: perisynnin turmelema ja Perkeleen oma, joka syntyy kasteessa Jumalan lapseksi ja lakkaa samalla olemasta Saatanan lapsi. Jos vauva ei ole ennen Jumalan lapseksi syntymistään Saatanan lapsi, kenen lapsi vauva on hengellisessä mielessä? Ei-kenenkään lapsi? Jos vauva on jo ennen kastettaan Jumalan lapsi, miksi vauvan täytyisi syntyä uudesti, ylhäältä?
