No ei minunkaan mielestäni tuo “adoptoitu” ole hyvä ilmaus, koska se tuo mieleen Flaciuksen harhan, jonka mukaan ihmisen substanssi lankeemuksen jälkeen olisi yhtä kuin Perkeleen substanssi. Näinhän ei ole, vaan ihminen on edelleen lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luoma, vaikka hänen luontonsa onkin turmeltunut. Näin ollen hän ei uudestisyntymisessään vaihda omistajaa, sillä jos niin kävisi niin silloinhan sanalla “pelastus” ei olisi enää merkitystä, se olisi vailla pohjaa. Käsitän niin, että ihminen syntyessään uudesti, syntyy hengellisestä kuoleman tilasta uudelleen hengelliseen elämään Jumalan yhteydessä.
Eli uudestisyntymätön ihminen, myös julmin ja pelottavin ja hirvittävin, on Jumalan luoma, mutta ei Jumalan lapsi, jos ei synny uudesti, ylhäältä.
“Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” (Joh. 1:12-13)
Tämä seuraava kohta voi ainakin johtaa harhaan, jos ajattelisi sen perusteella, että vain Jumalan sanasta uudestisyntyneet ovat Jumalan luotuja.
“Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa (κτισμάτων) esikoiset.” (Jaak. 1:18)
Sana luotu on jakeessa ktisma. Kohta on varmaan tulkittava niin, että kyse on uudesta luodusta.
“Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus (κτίσις); se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2 Kor. 5:17)
Uusi luomus = καινὴ κτίσις.
Vanha luomus on edelleen mitä ilmeisimmin luomus.
Olla saatanan vallassa ei tarkoita, että on hänen lapsensa. (“Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.” Kol. 1:13) Jos näin, silloin voi elää saatanan valtakunnassa olematta saatanan lapsi. “Me tiedämme, että olemme Jumalasta, ja koko maailma on pahan vallassa.” (1 Joh. 5:19)
“Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa. Vaeltakaa valkeuden lapsina.” (Ef. 5:8)
Tässä on rajut sanat: “Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.” (Joh. 8:44) Tämän kohdan pohjalta voisi yrittää rakentaa flaciolaisen harhan.
Eli hän on Jumalan luomana syntiinlankeemuksessa joutunut Perkeleen orjaksi, hänen valtakuntaansa toteuttamaan hänen tahtoaan. Vain Kristuksen tuomat lunnaat voivat vapauttaa ihmisen tästä vankeudesta. Eihän ihminen uudestisyntymässä muutu toiseksi ihmiseksi, sillä silloinhan silta hänen edelliseen substanssiin katoaisi.
Perisynti ei kuitenkaan ole mitään positiivista substanssin merkityksessä, jos substanssilla tarkoitamme jotakin, mikä on sinänsä olemassa tahi millä on oma erillinen olemassaolonsa. Periturmelusta on ilman muuta pidettävä aksidenssina, koska ihmisluonto lankeemuksen jälkeenkin on Jumalan luomus ja Jumalan luomuksena sinänsä hyvä. Tästä on pidettävä kiinni vastoin manikeolaisuuden kaikkia esiintymismuotoja (Yksimielisyyden Ohje, M. 519 s.; suom. 428 s.). Toisaalta on vastoin pelagiolaisuutta ja synergismiä pidettävä kiinni siitä, että perisynnin turmelus on sellainen aksidenssi, jonka johdosta ihmisluonto on kokonaan turmeltunut, toisin sanoen kaikkeen hengelliseen hyvään kykenemätön ja kaikkeen pahaan taipuva (Room. 7:18). Ei ole myöskään tingittävä siitä, että perisynnin turmelus on sillä tavoin ihmisluontoon syöpyneenä, ettei sitä voida siitä erottaa millään ihmisvoimalla tai -ponnistuksella, vaan ainoastaan Jumalan armon ja kaikkivallan vaikutuksella Kristuksen tähden (Room. 8:3); vrt. Yksim. Ohje, M. 520, 8–10; suom. 429). Yksimielisyyden Ohjeen ensimmäisen opinkohdan aiheena tosin on Flaciuksen nurja käsitys, että perisynti muka on langenneen ihmisen substanssi. Samalla tämä opinkohta on kuitenkin laadittu vastineeksi myös pelagiolaisuutta, semipelagiolaisuutta sekä Strigelin ja kaikkien filippistien synergismiä vastaan (M. 520, 11–16; suom. 429 s.).
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 210.
Tässä asiayhteydessä tarkoitan siis ihmistä, joka ei ole lainkaan syntynyt uudesti, ylhäältä, kun sanon, että vanha luomus on edelleen luomus.
Ryttylässä 70-luvun alussa tuli kiistaa Uuras Saarnivaaran ja pastori Olavi Peltolan välille tämän jakeen (2 Kor. 5:17) tulkinnasta. Olavi sanoi, ettei vanha ole hänestä mihinkään kadonnut (tai jotain muuta vastaavaa ilmaisua hän käytti).
Ja periaatteessa jos ajattelemme vanhan täysin kadonneen on vaarana mielestäni myös kalvinismi. Silloinhan olisi aika vaikea ajatella uudestisyntyneen ihmisen enää koskaan voivan menettää pelastusta. Vai ajattelenko jotenkin väärin? Eikö silloin valintakin perustusi hänen uudestiluomiseensa, eikä enää evankeliumiin, sen tuomaan pelastukseen?
Kalvinisteilla ei kuitenkaan ole aina automaattisesti ollut pelastusvarmuutta. Ainakin jotkut kalvinistit ovat etsineet merkkiä valittuna olemisestaan tietyllä tavalla määrittelemästään ulkoisesti havaittavasta menestyksestä.
Jos vanha luomus on kadonnut kokonaan, silloin ei luultavasti voi tehdä syntiäkään. (Toisaalta sanotaan, että Jeesustakin koeteltiin kiusauksissa, mutta hän ei langennut. Matt. 4:1-11) Jumalasta syntyneenä kristitty ei voi tehdä syntiä.
“Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt. Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia (τὰ τέκνα τοῦ θεοῦ) ja ketkä perkeleen lapsia (τὰ τέκνα τοῦ διαβόλου). Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta.” (1 Joh. 3:9-10)
Tässä mainitaan myös perkeleen lapset, jotka laitetaan Jumalan lasten vastakohdiksi.
En kyllä ymmärrä mitä ajat takaa? Ei Perkeleen lapsia tuossa kohden aseteta Jumalan lasten vaskakohdiksi sen tähden, että he ovat eri substanssia kuin Jumalan lapset, vaan siksi, että he ovat Perkeleen omia, hänen omistuksessaan. Eivät siis ole flaciolaisittain perkeleitä substanssiltaan. Näin käsitän.
En tulkinnut sanoja flaciolaisittain enkä muutenkaan, totesin vain, että perkeleen lapset asetetaan siinä Jumalan lasten vastakohdiksi.
Tässä on ollut puhetta käsitteistä Jumalan lapsi, Jumalan luoma, uudestisyntyminen ja Saatanan lapsi. Tuota raamatunkohtaa ei ole aikaisemmin otettu tässä esille. Se on ainoa kohta Uudesta testamentista, jossa käytetään ilmausta perkeleen lapset (τὰ τέκνα τοῦ διαβόλου).
“Sinä Paholaisen sikiö (υἱὲ διαβόλου), vilpin ja petoksen pesä, sinä kaiken hyvän ja oikean vihollinen! Etkö jo lakkaa vääristämästä Herran suoria teitä!” (Ap. t. 13:10) King Jamesissa: “thou child of the devil”. υιος tarkoittaa poikaa. Kirkkoraamatussa 1938 ja myös nykyisessä 1992-käännöksessä υιος on käännetty sikiöksi.
“Jeesus vastasi heille: “Enkö minä ole valinnut teitä, te kaksitoista? Ja yksi teistä on perkele (διάβολός).”” (Joh. 6:70)
Kukin saa minun puolesta tulkita näitä raamatunkohtia niin kuin oman traditionsa ja/tai järkensä valossa haluaa.
No sitte! Minä ajattelin, että sulla on tässä taustalla jokin idea, jota yrität ajaa kuin käärmettä pyssyyn.
Jos ihminen on Jumalan luomuksena sinänsä hyvä, eikö olisi parempi ilmaista asia niin, että ihmisluomuksesta otetaan vain sen turmellut synnin syöpäkasvain pois. Ei tarvitse luoda uutta, vaan ainoastaan poistaa synnin syöpäkasvain, joka on turmellut sinänsä hyvän. Mitään uutta ei tarvitsisi luoda tilalle.
Ei minun mielestäni, koska itseäni toistaen, silloin silta siihen mitä mitä minä olen katkeaisi ja emme voisi puhua enää samasta ihmisestä, vaan jostain uudeksi kuoritusta ihmisestä.
Jos ihmisestä tulee uudestisyntymisessä uusi luomus, joka ei ole synnin turmelema (“Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt.” 1 Joh. 3:9) ja ihminen ennen uudestisyntymistään 25-vuotiaana on sinänsä hyvä, mutta perisynnin turmelema sinänsä hyvä, silloin on kuin olisi kaksi ihmistä, Jumalasta syntynyt, joka ei tee syntiä, ja perisynnin turmelema sinänsä hyvä luomus, joka tekee syntiä. Miten selität tämän asian niin, että ei ole tämänkaltaista käsittämättömyyttä?
En tiedä onko sama juttu, minkä Markku Vuorinen kertoi taannoin. Kertoi jostain uskoontulleesta, että hän kun tuli uskoon, niin kolmantena päivänä vanha aatami jo heräsi kuolleista.
Tässä on Saarnivaaran omaa tekstiä asiasta:
Saarnivaara Peltolasta ja Lindgrenistä
"Peltola…alkoi yksipuolisesti korostaa ihmisen jatkuvaa syntiturmelusta kristittynäkin ja opettaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskauttamista jokseenkin koko pelastuksena, asennoituen Pyhän Hengen työhön, pyhitykseen jms. miltei kielteisesti (ollen sekä ihmisen syntiturmeluksen painottamisessa ja ´kaivelemisessa että objektiivisen eli ulkokohtaisen ja ihmisen kokemuselämän ulkopuolelle – ainakin jokseenkin kokonaan – jäävän vanhurskauttamisen opettamisessa lähimain samalla linjalla kuin herännäisyydessä eli körttiläisyydessä viime vuosisadalla esiintynyt – ja edelleen elävä - ´niskaslaisuus eli Vilhelm Niskasen edustama ja johtama suunta).
Peltola jopa kielsi oppilaitaan rukoilemasta ja etsimästä Pyhää Henkeä tai Hengen täyteyttä. Hän selitti valheeksi Raamatun sanan, että ´Jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus (2. Kor.5:17). Nähtävästi se, mitä tämä kohta sanoo, oli hänelle itselleen siinä määrin epätodellista, että ´vanhurskauttaakseen oman kokemuksensa ja oman hengellisen tilansa hän selitti tämän Raamatun sanan epätodeksi.
Kansanlähetyksen lähetyssihteeri, teol.kand. Juhani Lindgren siirtyi Ryttylään muutettuaan ja Peltolan voimakkaamman vaikutuksen alaiseksi jouduttuaan samoille linjoille. Tämä tuli ilmi mm. siinä, että hän tunnusti oikeaksi vain sanan, että kristitty on itsessään kokonaan syntinen ja Kristuksessa kokonaan vanhurskas. Hän hylkäsi vääränä sanan, että kristitty on (pyhityksen eli uudistuksen ja elämänvanhurskauden kannalta) osaksi syntinen ja osaksi vanhurskas, toisin sanoen, että hän on Pyhän Hengen uudistavan ja pyhittävän työn alaisena, mutta että tämä työ on vielä kesken.
Vanha sana joka tapauksessa on: ”Jos ihminen ei saa elämäänsä oppinsa mukaiseksi, hän alkaa muuttaa oppiaan elämänsä mukaiseksi."
Uuras Saarnivaara: He elivät Jumalan voimassa 3. 554,556
Samaa tekstiä lainataan osittain kirjassa Olavi Peltola, mies sanojen takana (2015, 82).
1 tykkäys
Meidänhän piti käsittääkseni jo lopettaa tämä aiheen puiminen? Eikä tässä ole mitään käsittämätöntä muulle kuin inhimillisen järjen sanelemalle logiikalle. Jukka Thuren selvittää tämän jakeen siten kuin se tulee hengellisesti ymmärtää.
Uskovassa pysyy (1) logos ‘sana’ eli “se, minkä olette jo alussa kuulleet” (1. Joh. 2:24), (2) khrisma ‘voiteluöljy’ eli Henki (1. Joh. 2:27), (3) Jumalan sperma ‘siemen’, sillä Jumalan lapsi on “Jumalasta siinnyt/syntynyt”. Sikiön ja syntyneen lapsen luontoa määrää isän sperma, antiikin käsityksen mukaan paljon enemmän kuin modernin biologian mukaan. Isän siemen jatkaa olemassaoloaan ja vaikutustaan vielä pojan jälkeläisissäkin. Jumalan siemen on evankeliumi (Joh. 4:35ss, 1. Piet. 1:23, Matt. 13:3ss par). Kuva oli niin tuttu, kulunutkin, ettei sitä tarvinnut selittää. Me olemme kuitenkin vaihtoehdon edessä:1) Uusi elämä on siinnyt silloin kun elämän Sana otettiin uskolla vastaan. Sikiön luonto on valmis, se ei muutu. 2) Siemen on sama kuin “voitelu”. Kumpikin “pysyy”, ja kumpikin tarkoittaa kasteessa saatua Henkeä, 1. Joh. 3:24; 1. Joh. 4:13, Joh. 3:6. – Vanhukselle evankeliumin saarna, kaste, usko ja Pyhä Henki ovat kaikki yhdessä elämän alku. Hän ei pohdi näiden keskinäistä suhdetta.
Kuten khrisma kuuluu myös sperma (pneumatikon) ‘(hengellinen) siemen’ toisen vs: n gnostilaisten tekstien sanastoon. Jumalallisesta siemenestä syntynyt ihminen on fysei pneumatikos ‘luonnostaan hengellinen’. Ehkä Vanhus riistää gnostikoilta heidän terminsä – tai hän käyttää noita sanoja niiden alkuperäisessä yhteydessä, mistä jotkut “menevät eteenpäin”. Jumalan sperma on Jeesuksen alkuperäinen luonto. Siitä me tulemme osallisiksi evankeliumissa, emme millään muulla keinolla. Maan tomusta luotu ihminen saa ja säilyttää Jumalan siemenen, kun uskoo, mitä Jumala sanoo Pojastaan ja Poikansa suulla. Sikäli kuin Jumalan sana/siemen johtaa ihmistä, tämä ei tee syntiä – mutta 1. Joh. 1:8 pitää silti paikkansa! Uskovassa elää ja vaikuttaa sekä vanha Aadam että uusi ihminen. Vanhus puhuu kummastakin erikseen, niin että hänen ihmiskäsityksensä näyttää ristiriitaiselta – juuri niin kuin Paavalinkin, Room. 7-8. Gnostikon suussa tämä jae ilmaisisi väärää varmuutta: mikään, mitä minä teen, ei voi olla syntiä. Arkatuntoisen kristityn se voi saattaa epätoivoon: koska olen ilmiselvästi syntinen, en siis olekaan Jumalasta syntynyt! Mutta onneksi Vanhuksella on asiasta enemmän sanottavaa.
Jukka Thuren, Ensimmäinen Johanneksen kirje, s. 284-285.
Tämä on helppo hyväksyä, vaikken muuten ole kovin samoilla linjoilla Peltolan kanssa. Tuo väittämä kuulostaa kuitenkin tutulta ja oikealta.
Kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas on ihan samalla logiikalla purettavissa auki kuin Kristuksen kaksi luontoa.
D
En ajatellut uskovana Uuden testamentin ja kokemusmaailman pohjalta, että ihmisluonto on sinänsä hyvä siinä mielessä, että se olisi kokonaan sinänsä hyvä. Kun elimistö on sairauden (esim. syövän) rasittama, se kärsii siitä. Jos ihminen olisi kokonaan sinänsä hyvä ja perisynnin syöpä olisi vain estämässä hyvää tulemasta esiin, niin silloin nähdäkseni ihminen ei voisi nauttia synnistä, esim. toisten kärsimyksistä. Termi vahingonilo on valaiseva, sillä se ilmaisee hyvin sen, että siihen kuuluu nautintoa. Esim. toisten kärsimyksistä nauttimista en ole voinut ajatella vain seuraukseksi siitä, että sinänsä hyvää estetään toimimasta normaalisti eli hyvin. Sadismissa tulee ilmi sinänsä paha. Ihmisissä on paljon sellaista, joka oikeasti saa tulla kokonaan tuhotuksi, ei siis niin, että otetaan sinänsä hyvästä vain sitä vaurioittanut syöpäkasvain pois. Ajattelin, että ihminen on uudestisynnyttyään sama ihminen kuin ennen, mutta eri siinä mielessä, että mukaan elämään on tullut usko ja monessa suhteessa erilaiset näkemykset kuin ennen, joiden johtamana voi elää toisin kuin ennen.
“Jumalan siemen” on tulkittu esim. Jeesukseksi, Pyhäksi Hengeksi, evankeliumin sanomaksi, Jumalan sanaksi ja Jumalan Hengeksi, joka tekee Jumalan sanan kautta työtä ihmisessä. Ortodoksit ehkä viittaavat tässä yhteydessä kohtaan 2 Piet. 1:4, eli “jumalalliseen luontoon”. Jos luonto on jumalallinen, kuinka se voisi tehdä syntiä.
Hyvä raamatullisessa mielessä ei viittaa olemukselliseen hyvään, vaan hyvään sellaisena kuin Jumala on tarkoittanut. Hyvyys on Jumalan tahdon mukaista olemista. Ei itsessään hyvää.
Klassinen kysymys, jonka jo Platon tunsi. Onko jokin hyvää itsessään vai siksi että sitä pidetään hyvänä.
D