Palaan tähän viime aikoina vähemmän keskusteltuun aiheeseen vaikka samaa vääntöähän tämä on kuin jo vuosien ajan.
Minut kastettiin jotta pääsisin lasteni isän kanssa kirkossa vihille. Minulla oli myös hengellisiä syitä tähän, mutta motiivina tuolloin toimi avioliitto.
Kasteessa tai ennen sitä ei siis mitään varsinaista uskoontuloa tapahtunut.
Olin jonkinasteisesti alkanut uskoa 13-vuotiana mutta siitä ei seurannut Raamatun aukeamista eikä elämäntapamuutoksia. Se antoi kuitenkin turvaa muuten turvattomassa lapsuudessani.
Tulin sitten hyvin dramaattisesti uskoon aikuisena katolisen kirkon piirissä ulkomailla. Raamattu puhui suoraan sydämeen ja omaan elämääni, Jumalan läsnäolo tuntui ja elämäntavat muuttuivat.
Mutta, huomasin että siitä ei sovi puhua kun kaikilla ei ole vastaavaa kokemusta enkä missään tapauksessa olisikaan halunnut painostaa kanssauskovia kokemaan mitään. En minä ole koskaan arvioinut muiden uskoa, mutta on ollut hienoa kuulla miten muillakin on vastaavia uskoontuloja kuin itsellä, sillä mietin myös sitä voiko uskoontulokokemukseni olla jotain muuta kuin kristillistä uskoa kun silloisissa kirkollisissa piireissäni ei uskoontuloista paljon puhuttu.
Tiedän että ihminen voi olla syvällinen ja vilpitön kristitty ilman uskoontulokokemusta, mutta en pidä oikeana että uskoontuloista pitäisi olla hiljaa.
Lapsikasteen kulttuuristuminen on harmillista sillä luulisin että nykyisinä postkristillisinä aikoina olisi tarvetta ottaa taas käyttöön se malli että ihmisellä on jo tietoinen halu kasvaa kristittynä kun hänet kastetaan. Liian moni lapsena kastettu ei koskaan anna mitään merkityksiä kasteelleen. Helmiä ei tulisi heittää sioille, niin sanotusti.
Tiedän että tälläkin foorumilla vastustetaan ajattelutapaani. Olen kuitenkin tajunnut että olen kaikki nämä vuodet kuuluessani ‘lapsikastekirkkoihin’ ajatellut ja tuntenut asiasta toisin. Se mitä kristinuskoa harjoittamattoman perheen vauvana kastettu lapsi kasteesta saa on ehkä Jumalan armoa, mutta se ei useinkaan ilmene henkilön elämässä mitenkään. Tämä ei ole sen mukaista mitä Uudessa Testamentissa puhutaan kasteella käyneiden elämästä.
Uskoon tulleiden ihmisten todistukset elämästään ovat todella tärkeitä koska niistä ilmenee miten on lähdetty tietoisesti elämään uskossa. Tämä on mielestäni nähtävissä Uudessa Testamentissa esimerkkinä kristityn elämästä. Ei siellä kerrota kristityistä jotka elävät kuin kastamattomat.
En siis kuitenkaan ole missään nimessä väittämässä että tiedän lähimmäiseni uskon syvyyden. Iloitsen kuitenkin siitä että on ihmisiä jotka voivat kertoa uskoontulostaan, joiden kanssa voin jakaa muistoja siitä ihmeellisestä prosessista. Että se on todellista, tapahtuu nykyajassa, arjessa eikä vain jossain pyhimyskertomuksissa.
Teologinen ja liturginen vääntäminen on väsyttänyt minua monet vuodet. Yllättäen kuitenkin, siellä missä kaksi uskoon tullutta kohtaa heillä on vahva yhteinen side, eikä teologinen samanmielisyys ole silloin yhtä merkityksellistä kuin kokemuksen jakaminen. Tulee vaan mieleen että tässä toteutuu se että Herra on yksi ja yhdessä Herrassa usko ja kaste on yksi. Kunpa siinä ymmärryksen ylittävässä yhteydessä toisten uskoontulleiden kanssa jaksaisi pysyä, eikä sortuisi älylliseen väittelyyn.
Lisäys: Koska ollaan klassisen kristinuskon foorumilla haluan tarkentaa että en pidä lapsikastetta vääränä, eikä minulla muutenkaan ole mitään intressiä propagoida aiheesta, mutta näkisin että lapsikasteen käyttötapaa pitäisi tarkentaa. Lähinnä niin että se ei olisi automaatio kristillisessä ja vielä vähemmän tapakristillisessä tai sekulaarissa perheessä.
