Nuorena kuuntelin erään papin puhetta vanhainkodissa. Hän sanoi: Jumalalle voi kertoa että “ei minulla ole tämän vahvempaa ja hienompaa uskoa - jos ei tämä kelpaa, niin ei sitten!”
Ajattelin että onpa huono pappi. Kyllä nyt pitäisi vanhuksille saarnata lakia ja itsensä koettelemista yms yms. Ehkäpä minulla oli ennakkoasenne valmiina körttipappia kohtaan mutta oikeasti suututti.
Nyt mietin että hän oli osittain hyvin oikeassa.
Ihmisen kyky analysoida omaa uskoaan on vähäinen. Kyky pusertaa itsestään oikea ja kelvollinen usko on oikeastaan nollan arvoinen.
En silti vähättele oppia ja teologiaa. Voihan sitä ristiriitana pitää, mutta mitäpä ei voisi?
Oppi kasteesta ja sovituksesta on jotain jota tunnustetaan ja julistetaan. Ei oppeihin kuitenkaan varsinaisesti uskota, merkityksessä usko = luottamus.
Vaikka olisi elämänsä käyttänyt oppien vertailuun ja löytänyt parhaimmat vastaukset kaikkiin teologisiin pulmiin, ei missään hädässä ja tuskassa todellisesti niihin löytöihin luoteta, vaan häneen jota rukoillaan. Isään. Jeesukseen.
Minulle oppi kasteesta ja ristin armosta on selitys, tai kuvaus siitä millainen Jumala on. Ne vaikuttavat myös siihen mitä teen ja mistä kerron toisille kun olen kristitty. Ilman niitä Jumala merkitsisi vain vaatimuksia ja pelättävyyttä. Mutta ei Hän ole itse tämä kuvaus, ei rakennelma. Hän on se jota on käsketty lähestyä luottavasti kuin isää. Hän on järjen yläpuolella, ja häneen turvatessa kaikki - myös mahdolliset väärin käsittämiset ja uskomiset - voi heittää sivuun. Voi rukoilla: Ota minut (ja hänet, heidät…) vastaan kaikesta huolimatta! Armahda meitä!
Tuli mieleen sanoistasi rovasti Malkin kirjoitus dogmatiikan professori Osmo Tiililästä. Lainaan sen kokonaisuudessaan luettavaksenne. Luulisin, että olet monessa suhteessa samaa mieltä Pärren ja Tiililän kanssa, mitä tulee kirjoituksen sisältöön.
"Dogmatiikan professori Osmo Tiililä kertoi 1960-luvulla kerran luennollaan teologian opiskelijoille matkastaan Etelä-Amerikkaan. Valtamerilaivan lähestyessä rannikkoa konferenssimatkalla ollut Tiililä oli sairastunut vakavasti. Satamasta Tiililä oli viety suoraan paikalliseen sairaalaan. Kielivaikeudet olivat olleet suuret, tilojen hygienia vaatimatonta ja sairaalahenkilökunnan pätevyyskin oli alkanut askarruttaa. Suurin huolenaihe oli kuitenkin ollut sairaus, joka tuntui vain pahenevan ilman että kukaan oikein ymmärsi, mitä tehdä. Luennollaan Tiililä kertoi, miten hänellä siellä kaukana sairasvuoteella alkoi tulla mieleen kuoleman mahdollisuus.
Tällä oli ollut vaikutusta hänen teologiaansa. Mitä heikompaan kuntoon hän oli mennyt, sitä merkityksettömämmiksi olivat käyneet hänen laajat tietonsa hypostaasis-opista, kontroverssiteologiasta, Dordrechtin synodin kaanoneista, koherenssipostulaatista, eskatologiasta, synteettisestä metodista jne. – vaikka nämä ja monet muut asiat kuuluvat kristillisen dogmatiikan pääkohtiin.
Mitä lähempänä kuolemaa Tiililä oli kokenut olevansa, sitä yksinkertaisemmaksi hänen kristillinen oppinsa oli käynyt. Lopulta tärkeää oli ollut vain se, että Jeesus Kristus oli kuollut Golgatalla ja sovittanut hänen syntinsä ja että Jumala ei tuomitse niitä, jotka turvautuvat Jeesukseen. Siinä oli lopulta ollut Tiililän koko dogmatiikka. Meille olisi hengellisesti terveellistä katsella kristillisten oppien sisältöä kuolinvuoteemme näkökulmasta, sillä ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa”? Monen hengellisen asian tarpeellisuus tai tarpeettomuus kävisi helposti ilmi jos arvioisimme niitä elämämme lopusta ja viimeiseltä tuomiolta käsin. Kun niin teemme, meille käy kuten Tiililälle: Moni tärkeäkin asia menettäisi merkityksensä niin tyystin, ettei meillä olisi vaikeuksia yhtyä sydämestämme apostoli Paavalin sanaan: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.” Kuinka selkeä onkaan se kuva, mikä meille välittyy kirkastusvuorelta. Opetuslapset näkivät Raamatun suuria hahmoja Jeesuksen seurassa, mutta ”samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului (Jumalan) ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!’ Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.” Tätä me tarkoitamme kun kirjoitamme ja puhumme siitä, että oppimme on Kristuskeskeinen. Vain se, mikä kuoleman tullessa ja tuomiolla kestää ja pelastaa, on tärkeää. Kristinusko on lopulta hyvin yksinkertainen."
“Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut.” (Room. 6:17)
Mitä jos on kuin elävä kuollut tai kuin kuivettunut ja haudan partaalla horjuva wanhus, kykenemätön “aistimaan” persoonallista Henkeä tai Jumaluutta ja siksi kykenemätön turvaamaan sellaiseen, joka on käsittämätön? (Ääretöntä, kaikkialla läsnä olevaa, ajan ja avaruuden “ulkopuolella” eksistoivaa Henkeä tai Isää tai Jumaluutta ei voi havaita myöskään, vaikka olisi kuinka emotionaalinen, nuori, terve, intuitiivinen, herkkä ja akkunsa ladannut tahansa.) Eikö riitä, että on kuuliainen opetukselle, uskoo sanaan, joka on äärellinen, tutkittavissa oleva ja johon voi luottaa, koska uskova uskoo, että sen luotettavuuden taustalla on Persoona?
En ole varma, ymmärränkö tuota viestiäsi mutta tiivistän vielä: Minusta ihminen viime kädessä luottaa joko Jumalaan tai itseensä. Voi luovuttaa aivan kaiken Herran haltuun tai pyrkiä hakemaan selkänojaa omasta itsestään, omasta uskostaankin.
Ehkä moni meistä kristityistä on kokenut niin kuin minä että kun menee hyvin ja kokee uskon asiatkin helpoiksi ja “omaksi elämän alueeksi” jonka kyllä hallitsee ja jossa voi arvioida toisten tekemisiä ja puheita - silloin erehtyy luottamaan väärällä tavalla uskovaisuuteensa. Mutta sitten tulee päivä, tai pidempi vaihe, jossa tämä huolettomuus ja itsevarmuus otetaan pois. Silloin pelkistyy usko ja rukous. Näkyy taas se että ihan kaikki on Kristuksessa, minusta itsestäni ei riipu mikään. Olen täysin toisen varassa. Siis Jumalan. Eikä ole pienintäkään syytä silloin uskoa olevansa jotenkin etulyöntiasemassa. Uskon että jotain tällaista koki mm. Luther kun hän totesi jotenkin niin että “kaikki me olemme kerjäläisiä”.
Ymmärrän mitä kirjoitit viimeisimmässä viestissäsi. Siinä ei ole nähdäkseni mitään epäkristillistä ajatusta.
Pointtini edellisessä viestissäni oli se, että ääretön Jumaluus on ihmismielelle havaitsematon. Miten siis luottaa sellaiseen Persoonaan, joka on ihmisen näkökulmasta abstrakti tai ihmiskokemuksen ulkopuolinen todellisuus? Maallisen isän ymmärrän, koska hän on äärellinen ja siksi havaittavissa. Puhettaan voi kuulla. Hänet voi todeta luotettavaksi. Kommunikointi on molemminpuolista. Kristillinen rukouskaan ei ole niin molemminpuolista kuin jutustelu läheisen kanssa, ellei kristitty rukoile Raamatun sanojen äärellä tai varassa ja koe Jumalan puhuvan hänelle henkilökohtaisesti Raamatun äärellisten sanojen kautta.
Kristityllä ei äärettömän Jumaluuden edessä ole muuta kommunikointivälinettä tai tapaa ymmärtää tai “kokea” ääretöntä Jumalaa kuin Raamattu ja muu hengellinen kirjallisuus, niiden äärelliset ja ihmiselle ymmärrettävät sanat. Sakramentit kuuluvat tietenkin myös jumalasuhteeseen. Niiden (sanojen ja sakramenttien) vaikutus tai ihmisen reaktio ajatuksissaan ja tunteissaan niihin ei ole kuitenkaan sama asia kuin kokea Jumala. Ääretöntä ei voi kokea. Toisen ihmisen voi kokea, mutta hänkin jää osittain mysteeriksi. Kun kristitty luottaa sanaan tai sanan oppiin ja äärellisen pastorin julistamaan synninpäästöön, hän luottaa persoonalliseen Jumalaan.
“Pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” (Tiit. 3:5)
Raamattuopistolla joku julistaja antoi muistini mukaan ymmärtää, ettei uskoontulo välttämättä tapahdu lapsikasteessa, joka kuitenkin kasteena on raamatullinen. Jos lapsikaste on siis raamatullinen ja siinä tapahtuu mainitsemasi ja lainaamani jakeen mukaan uudestisyntyminen, niin silloin se, mikä pätee aikuisen kohdalla, ei vauvan kohdalla ole välttämättä todellisuutta (ehkä vasta myöhemmin, kun lapsi alkaa uskoa). Aikuinenhan ei voi olla uudestisyntynyt kristillisen opin mukaan, mutta silti olla uskomatta tai Jeesuksesta tietämätön (häneen tai hänen sanansa lupauksiin turvaamaton). Mutta vauva ilmeisesti joidenkin luterilaisten oppien mukaan voi olla uudestisyntynyt mutta kuitenkin (toistaiseksi) uskomaton.
Oleellista on luterilaisen ja myös ainakin kat. ja ort.opin mukaan että kasteessa Pyhä Henki vaikuttaa. Koska kukaan ei voi uskoa ilman Pyhää Henkeä, ei sen tärkeämpää päivää ole kuin kastepäivä. Jumala antaa myös sellaisen uskon joka tarttuu tähän: olen Jumalan oma ja pääsen hänen lapsenaan perille. Kun perkeleen vallasta kasteessa on siirrytty Jumalan jengiin, ei mikään ole suurempaa. Tästä todisti myös ort pappi haastattelussa jota täällä taannoin lainattiin.
Jollekin uskoon tulon tietty hetki on tärkeä tieto. Se on ok. Mutta Jumalan tahto on että joka hetki ja aina uudelleen olemme häneen yhteydessä. Ei siksi ole vastakkain lapsen tai aikuisen usko eikä vastapari ole kaste ja usko. Vaan ne ovat molemmat samaa asiaa, samaa lahjaa.
Monenlaista lapsikasteopetusta mahtuu luterilaisen kirkon sisälle. Muroman oppi on nähdäkseni toisessa ääripäässä ja toisessa puolestaan käsittääkseni väisäsläinen oppi, jonka mukaan uudestisyntyminen tapahtuu vain ja ainoastaan kasteessa. Molemmat ääripäät siis kuitenkin hyväksyvät lapsikasteen tai pitävät sitä raamatullisena.
Mielestäni ei voi olla niin, että kristinopin ytimessä olisi usko siihen, että vauva tulee henkilökohtaiseen uskoon kasteessa. (En tietenkään väitä, että sinä ajattelisit näin.) Kuinka se voisi olla ytimessä? Mitä väliä sillä on loppupeleissä, tuleeko vauva uskoon kasteessa vai ei? Miten se, että lapsi ei vielä uskoisi imeväisenä, murentaisi tämän ihmisen myöhempää hengellistä elämää, tai millä tavalla se vaikuttaisi aikuisen uskovan kilvoitukseen ja pelastukseen negatiivisella tavalla, jos hän uskoisi siihen, että lapsikaste on raamatullinen, mutta uskoontulo ei tapahdu tai ei välttämättä tapahdu vielä vauvakasteessa?
Jos lapsi ottaa luonnostaan (?) Jumalan valtakunnan vastaan, miten sen kanssa sopii muuten yhteen oppi lapsen perisyntisyydestä? Mihin tarvitaan uudestisyntymistä, jos ei ole vastustusta Jumalan valtakunnalle? Katso Eutykuksen aikaisemmin esiin laittama Markuksen evankeliumin kohta (10:13-16), erityisesti jae 15.
Juu ja ties mitä muuta. Eihän kirkkomme hevillä heitä ulos ketään. Pappislupaus sisältää oikeassa opissa pysymisen ja sen mukaan toimimisen mutta kovin vähän sen rikkomista on esim piispojen taholta paheksuttu.
Kun itse maallikkona täällä olen kasteesta kirjoittanut, se on ollut lähinnä katekismuksen lainaamista. Luterilainen oppi ja tunnustus on ihan selvä tässä kohtaa. Sille ei voi mitään että kirkossamme jotkut tässä sooloilevat.
Mutta kuten jo aiemmin totesin, näiden oppikeskustelujen ulkopuolella ja eri tasolla on se meidän arkinen elämämme ja oma uskomme ja rukouksemme. Siinä ollaan kaikki samalla viivalla.
Uudestisyntyminen ei ole jotain joka tapahtuu meille irrallaan Kristuksesta, vaan sitä mitä meille tapahtuu Kristuksessa, onhan Kristuksen kaste myös meidän kasteemme.
Kaste on nimittäin sellainen peso, jolla meidän syntimme pestään pois, niinkuin me Nikealaisessa uskontunnustuksessa veisaamme: »Minä tunnustan yhden kasteen syntien anteeksisaamiseksi»; samoin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 6. luvussa (Room. 6:4) sanoo: »Me olemme kastetut Kristuksen kuolemaan», ja Galatalaiskirjeen 3. luvussa (Gal. 3:27)): »Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet». Ellei kaste meillekin tuo samaa, nimittäin syntien anteeksiantamusta, siitä ei ole mitään hyötyä eikä se ole muuta pesoa parempi. Meidän on siis tietäminen ja uskominen, että Kristus on kastettu meidän tähtemme; meidän on sanominen: »Hänen kasteensa on minun kasteeni, ja minun kasteeni on hänen kasteensa; sillä hän on se Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin». Kun hänet kastetaan, saa hän kasteen meidän persoonassamme. Hän kastetaan meidän tähtemme, jotka olemme maailmasta ja täynnä syntiä. Tämän synnin hän on ottanut kuormaksensa, ja se on tällä hänen kasteellansa pois pesty; sanoohan Johannes Evankeliuminsa 1. luvussa (Joh. 1:27): »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!» Niinpä Johannes nimittää kastettansa parannuksen kasteeksi, jolla ne syntiset, jotka tekevät parannuksen ja kastattavat itsensä, tulevat osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta ja saavat sen.
Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 527.
Eihän Kristus tarvinnut parannusta itsensä tähden, sillä hän oli synnitön, mutta koska hän oli ottanut meidän syntimme kantaakseen Jumalan Karitsana hän otti kasteen, vaikka Johannes Kastaja yrittikin häntä estää siitä. Jeesus pestiin meidän synneistämme, jotka hän otti kantaakseen. Tämän vuoksi on luonnollista liittää uudestisyntyminen kasteeseen, koska siinä Jumala Kristuksen teon tähden toimii ja luo voimallaan yksin. Sen tähden Uudesta Testamentista ei löydykään kehotusta uudestisyntymiseen, koska kaste on evankeliumia. Emme voi saada itse aikaan uudestisyntymistämme, vaan Jumala on saanut sen aikaan herättämällä Kristuksen kuolleista.
Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, jotka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumalan hyväksi näkee.
Augsburgin Tunnustus, kohta 5.
Mielestäni tuo lainaamasi ja laatikoimani Tunnustuskirjojen kohta on sopusoinnussa sen Raamattuopistolla kuulemani puheen kanssa, jossa annettiin muistini mukaan ymmärtää, ettei vauva välttämättä tule uskoon lapsikasteessa. Lainaamasi Tunnustuskirjojen kohta ei sano, että sanan ja sakramenttien kautta Henki aina vaikuttaa uskon. Koska vauva ei ymmärrä vanhempiensa sanoja, vielä vähemmän hän ymmärtää pastorin kastehetkessä lukemia sanoja. Siksi ei olisi mielestäni epäkristillistä ajatella, että vauvan uskoontulo ei tapahdu kasteessa. Kaste ei siitä syystä ole pätemätön, koska sakramentin siunaus ei perustu ihmisen uskoon, vaan ihmisen usko perustuu sakramenttiin. Palaahan moni aikuinenkin uskova kasteeseensa (kasteen armoon), vaikka hän ei muista kastehetkestään mitään. Ei aikuistakaan, joka saa siunausta kasteestaan uskon kautta, tarvitse kastaa uudelleen. Se sakramentti on voimassa koko ajan.
Oletetaan, että vauvakasteessa jokaisessa vauvassa (ilman yhtään poikkeusta) vaikutetaan henkilökohtainen uskominen. Kysymykseni: onko sillä, että Jumala vaikuttaa jokaisessa ihmislapsessa tämän sakramentin kautta uskomisen, edellytyksenä vauvan vapaan tahdon kunnioittaminen? Jos tai kun ei ilmeisesti ole, miksi Jumala sanaa ja sakramentteja käyttäen ei vaikuta jokaisessa aikuisessa, joka kuulee saarnaa, uskoa, koska eihän samalla logiikalla heiltäkään pitäisi edellyttää vapaan tahdon hyväksyntää tai ratkaisua?
Ymmärrän, että luterilaisuuteen kuuluu ajatus lapsen perisyntisyydestä. (Kuten aikaisemmin otin jo esille, se ajatus vaikuttaa olevan mielestäni ristiriidassa kohdan Mark. 10:14- 15 kanssa, joka antaa mielestäni ymmärtää, että lapset luonnostaan ottavat vastaan Jumalan valtakunnan.) Siksi lapsia kastetaan. Mikä on vastauksesi edellisen viestini kysymykseen? Eli kun vapaan tahdon suostumusta ei vauvalta luterilaisuuden mukaan edellytetä, ja vauva on lisäksi perisyntinen luterilaisuuden mukaan, miksi samoista syistä Jumala ei luterilaisuuden mukaan vaikuta uskoa kaikissa aikuisissa, jotka sanaa lukevat tai kuuntelevat saarnoja, ovathan hekin luterilaisuuden mukaan perisyntisiä, eikä vapaan tahdon suostumusta heiltä edellytetä. Jos vauvalle annetaan usko ilman kysymistä, haluatko tulla uskoon, miksi ei myös aikuiselle? Miksi vauvan “itsemäärämisvaltaa” ei kunnioiteta, mutta aikuisen kohdalla sitä kunnioitettaisiin?
Olen tuosta ensimmäisestä viestistäsi kanssasi samaa mieltä.
Emme voi sitoa Pyhää Henkeä toimimaan pelkkästään kasteen tomittamiseen (ex. opere. operato), kuten mm. Väisänen. En kuitenkaan pidä uudestisyntymistä ja uskonsaamista toisistaan erillisinä tapahtumina, vaikka niiden välillä meidän ihmisten mielestä olisikin ajallinen ero. Näen Pyhän Hengen uudestiluovan toiminnan alkavan kasteessa, vaikka se puhkeaisikin näkyväksi uskoksi vasta myöhemmin ja siksi minusta on ihan ok. sijoittaa uudestisyntyminen kasteeseen.Tuohon jälkimmäiseen viestiisi vapaata tahtoa koskien en ryhdy vastaamaan, koska käsitteenä vapaa tahto on minun uskoni vastainen näkemys.
Tästä on täällä jo vähän kirjoitettukin vastaan. Tulee mieleen ihminen, joka tulee uskoon ennen kastetta. Kuinka se on mielestäsi mahdollista, jos Pyhä Henki tulisi vain kasteen kautta? Uskohan on Pyhän Hengen vaikutusta.
Vrt kertomus Filippoksesta ja hänen kastamastaan hoviherrasta, joka uskoi ja pyysi kastaa itsensä.
Silloin hoviherra sanoi: “Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?” Filippos sanoi hänelle: “Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherra vastasi: “Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” Hän käski pysäyttää vaunut, ja he molemmat, Filippos ja hoviherra, astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet.”" (Ap.t. 8:30-38)
Mistä taas voidaan päätellä jotain uskon ja kasteen järjestyksestä alkuseurakunnassa, jossa tekstin mukaan ehtona kasteelle oli, että piti uskoa jotta voitaisiin kastaa.
Kun siis vapaata tahtoa ei luterilaisessa uskoontulossa ole (siinä mielessä, että sen ratkaisu tai myöntyminen olisi uskoontulon edellytys), niin mikä mahtaisi olla Lutherin tai jonkun toisen luterilaisen isän vastaus kysymykseeni: kun vauvan vapaata tahtoa tai suostumusta ei kasteessa edellytetä ja kaikki vauvat kastesakramentissa tulevat uskoon, miksi samasta syystä kaikki aikuiset eivät tule uskoon, kun sanaa julistetaan? Kun vapaa tahto on olematon lapsikasteessa, ja silti usko syntyy, miksi ei siis aikuisen kohdalla, jolle saarnataan? Jos vastaus Lutherilla olisi se, että aikuinen vastustaa enemmän kuin vauva tai vauva ei vastusta lainkaan, niin silloin on vauvan uskolla antropologinen edellytys: vauvan vastustamattomuus.
Jos vauvan uskolla olisi antropologinen edellytys, samasta syystä uskoontulo aikuisten kohdalla tapahtuisi antropologisen edellytyksen täyttämisen nojalla.
Jos siis luterilaisesti uskotaan siihen, että kaikki kastettavat vauvat saavat Pyhän Hengen ja uudestisyntyvät, vaikka antropologista edellytystä ei vaadita, miksi samalta perustalta ei kaikkia aikuisia uudestisynnytetä esim. saarnan kuuntelemisen kautta? Mielestäni tässä on suuri ristiriita.
Jos haastattelisi sellaisia nykyajan ihmisiä, joita ei ole lapsena kastettu mutta ovat tulleet uskoon luettuaan Raamatun läpi, mitä uutta ja radikaalia he olisivat kokeneet saaneensa uskoonsa käytyään kasteella esim. luterilaisessa kirkossa? Jos uudestisyntyminen tapahtuisi vain ja ainoastaan kasteessa, tottahan aikuisena uskoon tulleet ja kasteelle menevät voisivat todistaa siitä, että jotain uutta ja radikaalia tapahtuu kasteessa. Uudestisyntyminen kasteessa ei voi olla jotain sellaista, jota ei huomaa itse.
