Kasteen pätevyyden kriteerit

Katolisen kirkon katekismus:

2005 Koska armo on yliluonnollinen, se ei ole kokemuksemme tavoitettavissa, vaan se on tunnistettavissa yksin uskolla. Emme voi siis jättäytyä tunteidemme tai tekojemme varaan todetaksemme niiden perusteella olevamme vanhurskautettuja ja pelastettuja. Mutta Herran sanan mukaan: ”Hedelmistä te siis tunnette heidät” (Matt. 7:20), voimme ajatella Jumalan tekoja omassa elämässämme ja pyhimysten elämässä ja nähdä niissä takeen siitä, että armo toimii meissä. Se rohkaisee meitä yhä vahvempaan uskoon ja luottavaiseen köyhyyden asenteeseen

  1. Tämä armon lahja, pääsy lapsen asemaan, vaatii meiltä jatkuvaa
    kääntymystä ja uutta elämää.

Mitä sitten on tämä heidän syntien luokittelu eri asteisiin, pieniin piccadillo synteihin ja siitä edeten kuolemansynteihin?

Katsoin hiljattain ohjelmaa, jossa katolilsiset pitivät mm. aborttia sekä ehkäisyä kuolemansynteinä. Meillä luterilaisilla ei ole tällaista luokittelua, eikä muuta kuolemansyntiä kuin epäusko, kaikki muut synnit saadaan anteeksi yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, jonka nimeen olemme kasteessa erotetut uskomaan ne anteeksi, olivat ne inhimillisesti miten suuria tahansa.

Otin tarkoituksellisesti esiin nämä pari katolisen kirkon kuolemansynneiksi mainitsemaa syntiä, koska niillä aiheutetaan turhan paljon kärsimystä niihin syllistyneille ja ajetaan heidät pois uskosta.

Nyt mennään siihen osastoon mikä ei jaksa kiinnostaa minua yhtään. Teologien pilkunviilausta. Ei kiinnostanut edes katolilaisena, enkä niitä Espanjassa käytännön uskonelämässäni tarvinnut. Joku muu varmaan selittää nämä sinulle.

1 tykkäys

Ei tarvitse, kiitos! Ne ovat minulle ilman selvittelyäkin pläkkiselviä.

1 tykkäys

Sen kyllä sanon kuolemansynneistä, että kukaan, ei paavi, piispa eikä kardinaali, voi antaa lopullista vastausta siihen mikä on kuolemansynti yksittäisen ihmisen elämässä. Kuolemansyntien listaa ei ole olemassa. Moni katolilainen haluaisi että sellainen lista olisi, mutta kun ei ole. Ne keskiajan listatkin kiirastulipäivistä eri syntien osalta ovat mennyttä maailmaa. Lutherin aikana niitä oli, mutta ei enää pitkään aikaan.
Paras olisi vaan tyytyä siihen että on olemassa syntiä joka varsinkin kumuloituessaan paaduttaa lopullisesti. Kuolemansynti on siis synti joka johtaa sellaiseen eroon Jumalasta että jos siitä erosta ei kuolemansakaan hetkellä eroon pääse niin seuraava etappi on helvetti.

Nämä medioissa esiintyvät kuolemansyntikeskustelut viittaavat myös siihen miten eri hiippakunnissa kehotetaan käymään katumuksella eri tilanteissa. On myös sellainenkin byrokraattinen kukkanen, että tietyistä synneistä on ollut tapana joutua menemään piispan pakeille absoluutiota hakemaan, tavallinen pappi ei ole riittänyt siihen. Tämäkään ei millään tavalla ota kantaa siihen onko henkilö täyden paatumuksen tilassa tuon synnin tehtyään, kyseessä on kirkollinen byrokratia.

Kristuksessa kaikkien ihmisten synnit on jo anteeksi annettu, sovitettu. Vapahtajamme huusi ristillä; “se on täytetty” kaikkien ihmisten edestä. Syntien anteeksiantamusta on mahdotonta omistaa ilman uskoa Kristukseen, koska yksin uskon kautta voidaan vain omistaa. Raamattuhan ilmaisee, että ilman uskoa Kristukseen on mahdotonta olla otollinen Jumalalle.
Kaikki on kaikille valmiina Kristuksessa omistamaan yksin uskon kautta syntein anteeksi antamus.
Jumala vaikuttaa evankeliumin ja Pyhän Hengen vaikuttamana uskon, lahjana, omistamaan Kristuksen. Evankeliumi julistaa Kristusta armovälineissä. Ellei kaikki olisi valmiina. Mihin silloin uskoa.

3 tykkäystä

Mitä sitten ovat nämä hyvitysteot, joista tuossa käsittelemässämme katekismuksessa puhuttiin jos kaikki on jo valmiina, kuten näytät ajattelevan kun @toyota10 n viestiä peukaloit?

Se on se tälläkin foorumilla monta kertaa käyty keskustelu synnin ajallisista rangaistuksista, ei siis syyllisyydestä johtuva tai anteeksiannon tai Jumalan lahjojen puutteesta johtuva asia, vaan syy ja seuraus -asia. Kun teet syntiä sillä on seurauksensa, esim. jos kiusaat kaveria, sen seurauksena te molemmat alatte vihaamaan ja se vahingoittaa molempia. Omien syntien seurauksia kun ei kukaan voi täysin hyvittää millään, rukoillaan Jumalaa hyvitystekona.

Hyvitystekoja voi aivan hyvin pitää tarpeellisina vaikka uskoisi täysin ja kokosydämisesti kaiken mitä Toyota kirjoitti.

Mutta tämä on taas sitä osastoa mikä ei voisi vähempää kiinnostaa, ei aktiivikatolilaisena eikä nyt. Tämä on niitä neuroottisehkojen katolilaisten tai teologien hommia. Harvaa tavis-rivi-katolilaista koskettaa mitenkään muuten kuin että ripittäytymisen jälkeen rukoilee pari Isämeitää papin ohjeiden mukaan, mutta ei välttämättä edes tiedä että se on hyvitysteko.

Hyvitysteot ovat kyllä pastoraalisesti hyviä. Ne ovat itselle tärkeitä, ei niillä Jumalalta saada ekstraa.

D

Lutherin aikaan, kun aneistakin keskusteltiin, saattoi vielä ripittäytymisen hyvitystekoina, ei vaatimuksena, vaan yleensä sopimusluontoisena asiana, olla esimerkiksi osallistuminen kirkon tarvitsemien rakennusten rakentamiseen tai pyhiinvaellus. Nämä luonnollisesti koskivat rikkaita ihmisiä. Niitä tehtiin myös ihan vapaaehtoisesti eivätkä hyvitysteot aina olleet ripittäytymistilanteessa papin suosittelemia asioita, vaan henkilökohtaista hurskautta.

Ane tarkoittaa kirjallista todistusta suoritetusta hyvitystyöstä.
Sellaisen saa nykyään mm. tehtyään Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksen, sillä hiippakunnat ovat määritelleet ympäri maailmaa tiettyjä asioita, jotka ovat hyvitysteon arvoisia ilman että niihin liittyvää synnin ajallista rangaistusta (eli tilannetta missä syntiä on tehty), on määritelty.
Tavallisesti hyvitysteko määritellään rippituolissa ripittäytymisen jälkeen ennen absoluutiota, eikä se ole yleisesti kaikille suunnattu asia vaan se määritellään juuri siihen tilanteeseen mistä ripittäytyjä on puhunut. Nykyisin se on yleensä rukousta, tavalla tai toisella.

Elävässä elämässä olen törmännyt myös harvinaisiin tapauksiin jossa hyvitystyö on esimerkiksi anteeksi pyytämistä, riidan osapuolten kanssa puhumista ja tarkoituksella rikotun tavaran korvaamista. Näissä korvaamisissa ei ole tarkoitus korvata joka penniä kuten oikeus määräisi vaan pyrkiä korvaamaan asioita sydämen tasolla, antaa omien asenteiden korjautua ja korjata toiselle tehtyä vahinkoa tavalla joka on mahdollinen. Yleisesti hyvitystyönä rukoillaan riidan osapuolten puolesta, sillä aina ei ole mahdollista ohjata ripittäytyjää keskustelemaan ja sopimaan hyvitystyönä, sillä tilanne voi olla vaikkapa todella tulehtunut.

Ripittäytymisen yhteydessä tehdystä hyvitystyöstä ei saa todistusta, se vain tehdään ja kerrotaan siitä seuraavassa ripittäytymisessä.
Se ei ole varsinaisesti työ katolilaisen näkökulmasta, ei hänen oma työnsä, vaan kulutettua aikaa sellaisen asian parissa jonka yhteydessä Jumalalta pyydetään mahdollisuuksia ja apua tilanteen korjaamiseen. Se on hiljentymistä kuulemaan Jumalan neuvot tilanteessa.

Niin kuin Diakoni sanoi, ne ovat tärkeää aikaa itselle, Jumalan kanssa.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että hyvitystekokin on teko, eli se on toisin sanoen tehtävä uskon seurauksena, sen seurauksena, että synti, joka on tehty on omaksuttu anteeksi Kristuksen teossa, hänessä, joka on tehnyt kaikki teot meidän puolestamme täyttäessään lain, siten myös hyvitysteot, muutoinhan ne ovat lain tekoja. Nythän puhumme opista ja sielunhoitokin on tässä kontekstissa opillinen asia, jonka on seurattava opillista paradigmaa. Jos nyt esimerkiksi olen rikkonut lähimmäistäni vastaan, niin on varmaa etten minä aidosti Jumalan edessä hyvitä tekoani millään muulla tavoin kuin uskomalla sen ensin anteeksi Jumalan edessä, jolloin Kristus on hyvittänyt kyseisen teon ja minun sitä seuraava hyvittämiseni lähimmäiselleni onkin siten jo Kristuksen teko. Usko on tehnyt kaikki hyvät teot, sillä se on maailman voittanut Kristuksessa; maailman, jonka moralistit, humanistit jne., jotka ovat uineet kirkonkin liiveihin tyrkyttämään tekojaan uskon turmioksi.

Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman. Joh. 16:33.

Mutta kaiken tämän perustana, Kristuksen tehdessä heidät näin rohkeiksi ja puhuessa niin lohdullisesti heidän sydämeensä, on tämä: taistelu on jo voitettu, minä, minä olen voittanut maailman. Aivan oikein, sinä sanot, hän on maailman voittanut, mutta kuinka minun käy? Minäpä en puhukaan, hän vastaa, tätä itselleni, vaan teidän tähtenne. Ettekö kuule, teitä se koskee, tietäkää, että minä olen voittanut maailman, en itseni tähden, sitä varten minun ei tarvinnut astua alas taivaasta, vaan teidän tähtenne minä olen sen tehnyt ja teidän tähtenne minä siitä puhunkin. Sen tähden kätkekää se myös sydämeenne ja muistakaa, että minä olen saanut voiton. Voitto on saatu, ei ole enää vaaraa eikä murhetta. Meidän ei siis tarvitse ensin taistella ja ponnistaa, se on jo kaikki tapahtunut, maailma, perkele ja kuolema ovat voitetut, taivas, vanhurskaus ja elämä ovat voittaneet. Ei ole tarpeen muuta kuin vain julistaa tätä maailmassa ja veisata voitonvirttä ja iloista sanomaa: Kristus on noussut kuolleista, hän on kaiken tehnyt, antanut sulan voiton kaikille, jotka sen kuulevat ja uskovat. Meidän kristittyjen on siis totuttauduttava ajattelemaan Kristuksen voittoa, jossa kaikki jo on tapahtunut ja jossa meillä on kaikki, mitä tarvitsemme, ja edes päin elettävä ainoastaan sitä varten, että tätä levittäisimme ja saattaisimme muitakin ihmisiä varoittaen ja kehottaen, sanoin ja esikuvin siihen voittoon, jonka Kristus on meille hankkinut ja antanut. Tämä voittaja on näet toimittanut kaiken, niin ettei meidän tarvitse siihen tehdä mitään, ei pyyhkiä syntiä pois eikä voittaa kuolemaa. Minkä me vielä kärsimme ja taistelemme, ei ole mitään oikeata ottelua, vaan ainoastaan tämän voiton hedelmää ja sen tuottamaa kunniaa. Meidän kärsimisemme, jopa kaikkien ihmisten kärsiminen ja veri, eivät kykenisi hankkimaan meille voittoa; omin voimin emme voi lyödä syntiä, kuolemaa ja helvettiä ja tallata niitä jalkojen alle; voiton täytyy jo ennen olla voitettu, jos muutoin meidän on saatava lohdutus ja rauha. Minä, Kristus sanoo, olen sen jo tehnyt, ottakaa te ainoastaan se vastaan ja viljelkää voittoa, niin että siitä veisaatte ja kerskaatte ja olkaa hyvillä mielin.

Tällaiset ovat ne lohdulliset jäähyväiset, jotka Kristus ottaa omiltaan. Mielellään hän soisi sen olevan sydämeen puhuttua, vaikkeivat apostolitkaan sillä kertaa sitä ymmärtäneet, emmekä mekään sitä ymmärrä, niin kauan kuin meitä ei vielä koettelemus kohtaa Jumala antakoon meille kuitenkin rohkeuden hädässä ja kuolemassa tarttua tähän Kristuksen voittoon.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, SLEY 1952, s. 287-288.

1 tykkäys

Hyvitys ei ole pakko eikä vaatimus. Halu siihen alkaa syntyä syntiään katuvassa ihmisessä kun hän katuu. Halu hyvitykseen nousee siitä että Jumala parantaa ihmistä synnistä. Jumala tekee sen varsinaisen hyvityksen ja ihminen saa sitten osoittaa sitä näillä teoilla joita voimme ajallisuudessa tehdä, Jumalan armosta. Näin…

…sillä hyvitysteon tekeminen on voiton viljelemistä.

Nuo kaikki kirkolliset käytännöt hyvitystekoihin liittyen ovat tietysti kaksiteräinen miekka. Niillä voi helposti alkaa manipuloimaan toista.
Ihmisen oma persoonallisuuskin on vaarallinen. Jos on taipuvainen ylisuorittamiseen voin tuntea että aina on jotain hyvitettävää. Tässä kirkollinen käytäntö voi olla hyödyllinenkin, tehdään vain se mikä on papin kanssa sovittu, vain se ja sen jälkeen jätetään asia.

Tärkein asia on ymmärtää että hyvitysteossa ei hyvitetä syntiä eikä siitä aiheutuvaa syyllisyyttä tai vaatimusta ikuiseen rangaistukseen helvetissä, vaan sellaisia ajallisia seurauksia joita synnin tekemisestä väistämättä syntyy itselle tai toiselle.
Jokainen voi miettiä mielessään mitä nämä olisivat; katkeroitumista, traumatisoitumista, paatumista, materiaalisia vahinkoja, emotionaalisia vahinkoja ym. ym.

Lutherin ajan aneissa mainittiin kiirastulipäivien määrä minkä ane hyvittää. Tällaista ei Katolinen kirkko enää tee. Nykyään puhutaan täydestä aneesta ja osittaisesta aneesta. Kiirastulta ei mainita. Kiirastulessa on siis katolisen ajattelun mukaan ihmisiä, jotka ovat 100% varmasti pelastuneet, mutta he ovat puhdistumassa näistä synnin tekemisen jättämistä ajallisista vaivoista. Jumala puhdistaa heidät kokonaan oli hyvitystöitä tehty tai ei.

Olen huomannut että katolilaisten ripittäytymis- ja hyvitystyökäytännöt eivät sovi helposti syyllistyville ja neuroottisuuteen taipuvaisille ihmisille. He alkavat suorittaa näitä asiota, mikä ei todellakaan ole tarkoitus.
Kuitenkin jopa Luther suositteli ripittäytymistä hyvänä tapana. Hän halusi poistaa siitä kaiken hänen aikanaan vallinneen tavan papin määrätä ja osoittaa auktoriteettia ripittäytymisten ja hyvitystöiden yhteydessä. Katolinen kirkko on jatkanut tätä työtä ja tällä hetkellä tavis-rivi-katolilainen on yleensä hyvin tyytyväinen rippitilanteisiinsa. Yleensä suorittajat valittavat sitä kun mitään ei saa kunnolla katua ja hyvittää. Kokenut rippi-isä tietää että suorittajien tuleen ei saa heittää bensaa.

Joka tapauksessa, ripittäytymiset ovat alttiita niin rippi-isän kuin ripittäytyjän inhimillisille puutteille. Näissä tilanteissa on helppo joko manipuloida itseään tai toista. Oma kokemukseni niin katolisista kuin ortodoksisista rippi-isistä on hyvä, mutta olen kuullut myös toisenlaisista kokemuksista.

Rippikäytäntö on ylipäätään aika erikoinen, mutta vanhimmissa kirkoissa sitä pidetään tärkeänä. On sellaistakin jyrkkää näkemystä, että ripittämättömiä syntejä ei saa anteeksi. Rippi parhaimmillaan tyynnyttää heikkouskoisten omaatuntoa. Siihen tosin riittäisi vaikkapa tämä sana:

“Me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.” (1.Joh 3:19-20)

On tärkeää muistaa, että kun uskovien kohdalla puhutaan tuomiosta, ei tarkoiteta kadotustuomiota:

“Jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi.” (1.Kor 11:31)

Pohjimmiltaan synnintunnustus osoitetaan kuitenkin Jumalalle:

“Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ‘Minä tunnustan Herralle rikokseni’, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani.” (Ps 32:5)

1 tykkäys

Luultavasti tulet huomaamaan että se on käytännöllinen ja rakentava tapa, eikä edes kovin erikoinen. Luuloon, että ripittäytymättömiä syntejä ei saa anteeksi, ei kannata langeta. Niin ajattelevia on aina siellä täällä, mutta ei sille ole kunnollisia perusteita missään. Ripittäytymään mennään saamaan Jumalan ilmaisia lahjoja ihan kuin muissakin sakramenteissa.

Parannuksen sakramentti on ihan minun lempiharjoituksiani kristinuskossa. Se pistää jalat maahan ja nimenomaan parantaa kaikenlaisesta turhasta ahdistumisesta ja yleisessä kurjuudessa vellomisesta, tai sitten toisaalta se parantaa turhanaikaisesta hybriksestä.
Muissa kuin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ongelmana on se että papeilla ei ole välttämättä valmiuksia koulutuksensa ja kokemuksensa kautta toimia rippi-isinä. Henkilökohtaisia taipumuksia rippi-isyyteen joillain on paljonkin ja maallikoiden välilläkin rippi toimii niissä tunnustuskunnissa missä rippi-isyys ei ole vain papin tehtävä.
Onhan se myös raamatullista: Tunnustakaa syntinne toinen toisillenne.

Tämä on tärkeä huomio.

Tuomioita on monenlaisia, elatusvelvollisuuteen tuomitseminen, syyttömäksi tuomitseminen, syyntakeelliseksi tai oikeustoimikelpoiseksi tuomitseminen. Tuomio ei ole rangaistus. Ripittäytyjä kuulee vapauttavan tuomion joka kerta ripittäytymisensä päätteeksi. Se on varmaa eikä toista vaihtoehtoa ole.

1 tykkäys

Yhteinen yleinen rippihän on joka evlut jumalanpalveluksessakin viimeistään ennen ehtoollista. Se on hyvin riittänyt minulle. Yksityistäkin ripittäytymistä voi harjoittaa, sen puute ei kuitenkaan ole anteeksiannon este. Ihan yksinkin rukoillessaan saa uskoa syntinsä anteeksi.

4 tykkäystä

Tämän takia ripittäytymistä ei tehdäkään siksi että saisi anteeksi. Ehtoollisessakin saa ihminen kokea itsensä anteeksiannetuksi.

Ehtoollisessa saadaan myös vahvistusta sille että ollaan Kristuksen ruumiin jäseniä. Ripittäytyessä saadaan tämä kokemus myös, niin kuin myös kasteessa. Kristuksen ruumiin jäsenyys tapahtuu jo silloin kun olemme syntisiä ja kuolleita syntiimme, Jumala rakastaa meitä jo silloin. Tämä tulee konkreettiseksi ripittäytyessä ja on hyvä muistutus.
Kun joutuu sanoittamaan kokemuksensa synnistä, yhtä aikaa ollessaan kirkollisella sakramentilla, kirkon jäsenenä, eli voi olla varma olevansa Kristuksen ruumiin jäsen, tulee hyvin selkeäksi se totuus että Jumala hakee eksyneitä lampaitaan vaikka he olisivat kuinka eksyneitä.

Kuitenkin pahimmillaan toinen ihminen ripin kuulijana voi vesittää tämän, jos hänellä ei ole asiaan riittävää valmiutta. Ehtoollinen on paljon helpompi järjestää niin että siinä ei inhimilliset puutteet vaikuta.

1 tykkäys

Valta julistaa syntejä anteeksi annettiin apostoleille ja apstolisen seuraannon mukaisesti tämä valta on jatkunut katkeamattomana piispoille ja papeille.

Tätä ei varmasti kukaan kiistä, sisällöistä ja merkityksestä on keskusteltu.
Jumalan sovitus ja lunastus ovat ihmisen kohdalla totta ilman että niitä piispa tai pappi julistaa ihmisen ylle.
Kun tämä kristinuskon perustavinta laatua oleva ja keskeisin ymmärrys anteeksiannosta on selvänä mielessä, voidaan lähteä keskustelemaan mitä apostolinen sitominen ja päästäminen tarkoittaa. Apostolilla tai hänen seuraajallaan ei ole koskaan valtaa sitoa Jumalan anteeksiantoa, ei edes ortodoksisessa tai katolisessa kirkossa.

Joo ja nimenomaan heille, ja tämä näkemys käsittääkseni elää voimakkaana ortodoksisessa kirkossa. Tässäkin kohden on syytä miettiä, onko kyse kadotustuomiosta vai ei:

“Kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.” (2.Kor 5:10)

Ja yleisen pappeuden myötä jokaiselle uskovalle. Tämä löytyy ihan Raamatusta.

3 tykkäystä