Pidän tästä miten tuot tuomioteemaa esille. Varsin tervehenkistä.
Raamattu sanoo myös että tuomio on yksin Jumalan, joten apostolinen sitominen ja päästäminen on aina “virkamiestoimintaa” joka perustuu Jumalan tuomioihin.
1 tykkäys
Kyllä, ja tuo on enemmän protestanttinen näkemys, ja siihen liittyy myös se, että yleisen pappeuden mukaan kuka tahansa voi välittää evankeliumia ihmisille.
2 tykkäystä
Tämä on kuitenkin käytäntö myös ortodokseilla ja katolilaisilla, nimenomaan evankeliumin välittäminen on kaikille kristityille sopiva tehtävä.
1 tykkäys
Pidän tätä vähintäinkin epävarmana. Tiedän toki, että on uskonnollisia yhdyskuntia joissa ajatellaan toisin.
Tässä menee nyt katolilaisilla puurot ja vellit hieman sekaisin. Abortti on synti joka johtaa tämän hetkisen kanonisen lain pykälän 1397 mukaan latae sententiae ekskommunikaatioon, eli sakramenteilta pidättämiseen ilman erillistä kirkollista päätöstä. Kuolemansynti on varsin hämärä ja epäsystemaattinen termi.
Canon 1397 §2 - A person who procures a completed abortion incurs a latae sententiae excommunication.
List of excommunicable offences in the Catholic Church - Wikipedia
Kristityt ovat pyhää papistoa ja kutsuttuja evankelioinnin lisäksi myös kantamaan toisten kuormia. Se tarkoittaa myös ottamaan toisen kristityn rippi vastaan. Voin kristittynä ripittäytyä papille mutta myös kenelle tahansa toiselle kristitylle ja ottaa vastaan anteeksiannon itseltään Jumalalta.
D
3 tykkäystä
Vastaan 1. Pietarinkirjeen sanoin:
Ensimmäinen Pietarin kirje 2:5, 7-10 FB92
[5] Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.
[7] Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, »kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, [8] kompastuskivi ja kallio johon langetaan». Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. [9] Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. [10] Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.Ensimmäinen Pietarin kirje 2:5-10 (FB92) - Ja rakentukaa itsekin elävinä kivin | YouVersion
1 tykkäys
Mieltäni en sorki pyhää Raamattua, mutta:
Kyseinen kohta puhuu yleisestä pappeudesta. Jokainen oikeauskoinen kristitty on kutsuttu seuraamaan Kristusta, kantamaan henkilökohtaisia rukouksia, elämään Kristuksen tahdon mukaista elämää ja noudattamaan lähetyskäskyä jne.
Aivan oikein. Ja mitä papit tekivät Vanhassa testamentissa? Suorittivat syntiuhreja kansan syntien sovittamiseksi ja anteeksiantamiseksi. Nyt valta on jokaisella kristityllä julistaa Jeesuksen voiton tähden jokaisen anovan synnit anteeksi.
2 tykkäystä
Ps 32:5 Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: “Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani"
Se että saamme syntimme Jumalalta anteeksi, ei tarvitse pappia sanomaan sitä ääneen. Toiselle ihmiselle tunnustamisella on sielunhoidollinen funktio. Ajatus siitä että ainoastaan pappi voi vahvistaa synninpäästön, on analoginen VT:n uhrikäytännön kanssa. Ainastaan papeilla oli lupa toimittaa uhri hyvityksenä synneistä.
D
7 tykkäystä
Jep! Ja Heprealaiskirjeessä tuo vanhatestamentillinen käytäntö saa huutia.
Hepr 10:8-14: “Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan. Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa; mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle, ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi. Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.”
3 tykkäystä
Tässä vielä vähän täydennystä keskusteluumme kasteesta, erityisesti sen suhteesta kasteen momentaaniseen vaikutukseen ja etenkin kun itse haluat sovittaa Lutherin käsityksen katoliseen. Tässä alla Eero Huovisen tulkintaa Lutherin kritiikistä room. katolista kasteopetuksesta.
Yhteenveto
Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: “Heidän [= uudestikastajien] keskuudessaan on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) ja teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht).” (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskauttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa. Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien efektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
"Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta." (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 91-93.
1 tykkäys
Tämä teksti on tosi hyvä valaisemaan tilannetta 1500-luvulla, se nimenomaan kiinnostaa minua tällä hetkellä.
Tuo katolisuuden kuvaus on kuitenkin suurimmalle osalle tavallisista, nykyisistä katolisista maallikkoseurakuntalaisista melko vieras.
En myöskään yritä sovittaa kahta erilaista yhteen. Havaitsen vain sen, miten ajattelen jo valmiiksi hyvin luterilaisittain. Olen siis tietynlaisen katolisen ilmapiirin kasvatti. Kutsun sitä evankelis-katoliseksi. Kaikki katolilaiset eivät varmaan solahtaisi näin helposti luterilaisuuteen.
Luther olisi tyytyväinen moniin asioihin, mitä katolisessa kirkossa nykyään tapahtuu. Ja moniin taas ei…
Tämä varsinkin on sellaista osastoa että jos olisi tuollaiseen katoliseen kirkkoon aikoinaan liittynyt, niin itku olisi tullut.
1 tykkäys
Syntien tunnustamisen ja synninpäästön historiaa napakasti tässä.
On erittäin oleellista ja tärkeää, että pappi pyytää päästörukouksissaan sovittamaan katuvan jälleen yhteen Kirkkonsa kanssa. Onhan synti aina rikkomus myös koko Kristuksen ruumista kohtaan.
Eikä tämä kastekäsitys jota Luther ruoti jäänyt 1500 luvulle, vaan sitä on löydettävissä tänäkin päivänä, ei ainoastaan katolisuudesta, vaan myöskin siihen suuntaan taipuvasta luterilaisuudestakin josta käytetään nimitystä romanisoiva luterilaisuus, jolle leimallista on nimenomaisesti kasteen suorittamisen hetkellisen teon ylikorostaminen. Ei käsitetä, että kaste on kastamista Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, siis erottamista maailmasta Jeesuksen opetuslapseksi, jolloin kastetta seuraa tietenkin kristillinen opetus, kuten kastekäskyssä käsketään. Nämä kuuluvat yhteen, muuten Jumalan antamalla uskolla ei ole mihin tarttua, vaan se jää roikkumaan irralleen tarkoituksestaan ja väärän opetuksen uhrina tuhoutuakin jo hyvin pienessä lapsessakin, vaikka kaste pysyykin voimassa. Mutta mitä tehdä kasteella joka ei ole vuorovaikutuksessa uskon kanssa?
2 tykkäystä
Nämä väärät käsitykset ovat luonnollisen ja oppimattoman, uskonnollisen ihmisen käsityksiä kaikkialla. Elämä ja oikeat opettajat opettavat ymmärrystä, jos saavat ja pystyvät. Pitäisi opettaa oikein tästä jo heti ja viimeistään rippikoulussa ja katsoa että menee perille.
2 tykkäystä
Joo. Luterilaisittain Kirkko ei identifioidu ortodoksiseen kirkkoon, varsinkaan Moskovan vastaavaan, vaikka Kirkko voi olla löydettävissä myös ort kirkosta. Raamatullisesti papin edellyttäminen ihmisen ja Jumalan väliin anteeksiannossa, on omituinen. Kristityn siihen voi edellyttää.
D
1 tykkäys
Ortodokseilla on myös VT:n juutalaisuudesta mallia saanut kirkkotila, joka nähdään uuden liiton temppelinä. Siihen asiaan ei tule koskaan muutosta, koska kyseinen näkemys on visusti perinteessä. Ortodoksinen tapa mieltää ja toimittaa asioita on betonoitu traditioon. Meidän on vain ymmärrettävä, että ne rakenteet ovat mitä ovat. Ja niissä rakenteissa on erittäin vahvasti läsnä ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus, huolimatta siitä, että puitteet saattavat vaikuttaa ulkopuolisten mielestä hyvinkin kummallisilta ja oudoilta.
Se, että onko yksittäisten ortodoksikristittyjen asiallista jyrkillä kannoillaan alentua opilliseen manifestointiin oman kirkkonsa erinomaisuudesta ja ylivertaisuudesta, on mielestäni pohdittavan arvoinen kysymys nykyajan ortodoksiuskovien itsetutkiskeluissa.
Ajattelisin niin, että ortodoksit voisivat kokea nöyrää ylpeyttä (sic!) lähinnä siitä, että ortodoksikirkko nimenomaan pysyy niissä ikivanhoissa käsityksissä.
Vastakkainasettelun lietsomista en näe rakentavaksi enkä hengelliseksi, ja olisi varmaankin parasta, että vain kirkon sivistynyt johto ottaa ekumeenisiin kysymyksiin kantaa omissa linjanvedoissaan. Mutta on huomattava, että toki hekin ovat vahvasti sidottuja traditioon.
2 tykkäystä
Kuinkas katolisessa kirkossa synninpäästö julistetaan opin mukaan? Tekeekö sen pappi vai pappi/ kuka vaan. Vai peräti henkilö itselleen?