Enpä ole tarkemmin perehtynyt siihen milloin esim. kreikkalaiset tai slaavilaiset ottivat katumuksen sakramentin euhologioneihinsa. Näyttäisi että slaavilaisessa perinteessä ensimmäinen tunnettu katumuksen sakramentin lisäys toimituksiin on Euchologion Sinaiticumissa 11. vuosisadalta. Bysantissa ensimmäiset katumuksen toimitukset löytyvät 10. vuosisadalta.
Kaikenlaisiin eri maiden ortodoksisten kirkkojen ylimalkaisiin rippikäytäntöjen historioihin en oikein luota. Onko jollain tiedossa joku hyvä akateeminen tutkimus?
Näyttäisi kuitenkin että varsinkin idemmässä kristikunnassa syntien tunnustamista nimenomaan papiston jäsenelle ei korostettu, vaan sydäntä kevennettiin hengelliselle isälle, oli hän pappi tai ei.
Artikkeli pharosjot.com sivulla. article_15_vol_98_2017.pdf
Muuten aihetta ei ole hirveästi tutkittu. Dogmihistorian yleisesityksissä on aika kapeasti matskua. Kellyn Early Christian Doctrines avaa asiaa hieman.
Ketjussa on ollut puhetta Vapaakirkon käytännöstä hyväksyä jäseneksi uskovien kasteella kastamaton uskova. On jo mainittu, että Vapaakirkon tunnustus ei edellytä mitään kastetta jäsenyyteen, vaan ainoastaan uskon ja sen tunnustamisen. Mutta vauvana saatua kastetta ei hyväksytä varsinaisesti kasteeksi, eli se tarkoittaa, että vauvana kastettua henkilöä pidetään kastamattomana uskovana.
Tämä ei siis estä jäsenyyttä, mutta käytännössä tällaiset tilanteet ovat harvinaisia. Kyse saattaa olla esim. siitä, että aviopari on liittymässä vapaaseurakuntaan, mutta toinen puoliso ei ole (vielä) käynyt uskovien kasteella. Opetus on selkeästi se, että jokainen vapaaseurakunnan jäsen on kastettu uskoontulonsa jälkeen upottamalla. Voisin arvailla, että vapaaseurakuntaan ei haluta edes liittyä, ellei liittyjä ole jo mielessään käynyt läpi pohdintaa uskovien kasteesta ja sitä, että tulee myös itse käymään uskovien kasteella sopivana hetkenä.
Kastavat vain yhden kerran upottamalla. Ortodokseilla on myös upotuskaste, mutta siinä kastetaan kolminkertaisella upottamisella Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeeen. Kastettavan iästä ei säädetä mitään. Noissa vapaissa suunnnissa on semmoisiakin yhteisöjä, jotka kastavat vain Jeesuksen nimeen. Eikä luterilaisistakaan aina ole takeita. Takavuosina eräs evlut.fi pastori kastoi Luojan ja Lunastajan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aikuisena kastettu epäilee aina omaa kastettaan. "Olinko uskossa, kun otin kasteen? " tai "Onkohan neofyytti X uskossa vai valheveli? " Nämä epäilykset olivat tuttuja jo varhaiskirkossa, mutta silloin kukaan ei epäillyt lapsena saatua kastetta. Syy siihen oli tämä : Pieni lapsi on puhdas ja viaton. Hän ei valehtele eikä vanno väärin. Näin uskotaan ortodoksisessa kirkossa vielä nykyäänkin.
Kyseinen pappi (Suokonautio) ei käytännössä saanut mitään seuraamuksia kasteestaan, ja Lapuan tuomiokapituli väitti jopa, että näin toimitetut kasteet olisivat olleet päteviä. (Kapituli järkeili, että koska tilaisuudessa luettiin uskontunnustus ääneen ja siinä mainitaan Isä, Poika ja Pyhä Henki, niin kastekin olisi tehty oikein.)
Tämä koira älähtää koska siihen kalikka kalahtaa.
Tuota kuulee ihan liikaa, ja syyllistämistä aikuisen kasteiden kohdalla. Suomalaisten tulee muistaa että koska lasten kastaminen on vähentynyt, tulevaisuudessa tulee olemaan taas enemmän aikuiskasteita. Tällainen retoriikka ei heitä auta millään tavalla.
Tulee myös tarkastella sitä näkökulmaa että aikuisella olisi hyvä olla todellinen kristillinen motiivi ja intentio kasteelle menemisessä. Kun kaveritkin menevät tai kirkkohäät olisi kiva juttu ei ole oikea motiivi.
Kastehan on pätevä useimmissa tapauksissa, mutta aikuisena olisi hyvä tulla niin suuren asian kuin kasteen eteen Jumalan pelolla ja Jumalan läsnäoloa pyytäen. Kasteelle menijän ei tietenkään tarvitse olla valmis kristitty, hänhän vasta menee kasteelle, mutta jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen olisi hyvä olla. Muutenhan voisimme puistojen kulmilla kastaa randomisti jokaisen ohikulkijan joka siihen suostuu ja sitten olla tyytyväisiä kun tuli uusia kristittyjä.
Eli siis, vastauksena Mauriinalle, kaikki aikuisena kastetut joilla on jotain epäilystä oman kastetilanteensa suhteen, eivät varsinaisesti epäile ovatko he olleet uskossa, vaan jos he myöhemmin ovat kokeneet uskoontulon he tietävät että eivät uskoneet sillä tavalla kasteensa hetkellä. Se ei ole paha asia, senhän voi nähdä niin että kasteessa saatu armo vaikutti otollisella hetkellä uskon.
Aikuisina kastetuille pitäisi olla ymmärtävää pastoraalista ohjausta siinä mitä he käyvät läpi kun tulevat vaikkapa 25 vuotta kasteensa jälkeen uskoon. On aivan luonnollista kokea surua että he olivat Jumalan edessä ilman tuota uskoa, sillä kun on uskossa, Jumalalle edessä tahtoo olla avoin, vakavissaan ja vilpittömänä. Jos siten ei ole ymmärretty eikä osattu kastetilanteessa olla tunnetaan surua, vaikka on aivan luonnollista että juuri ennen kastetta ei voikaan olla täyteen mittaan kasvanut kristitty.
Kun itse ilmaisin toistuvasti syvää surua siitä että sain uskoa vasta noin 21 vuotta kasteeni jälkeen (kaste 18-vuotiaana, usko ja aktiivisen kristityn elämän aloitus 39-vuotiaana), vastaukseksi sain useimmiten jyrkkää saarnaa siitä että yksi kaste riittää. Kukaan, siis kirjaimellisesti kukaan, ei papiston edustaja tai maallikko, sanonut minulle kertaakaan, että iloitse siitä että kasteessasi osaksesi tullut armo synnytti elävää hedelmää.
Ilmeisesti pastoraaliselta kannalta on kulunut liian pitkä aika siitä kun kirkossa vielä oli paljon aikuisena kastettuja kristittyjä.
Minä olen todella saanut iloita siitä, että minut kastettiin pikkuvauvana eikä minulla ole osuutta asiaan. Kun vähän yli kolmekymppisenä sain uudistua uskossani järisyttävän synnintunnon seurauksena (huom. ei moraalista rikkomusta kuitenkaan), en olisi mitenkään uskaltautunut omassa uskossani kasteelle, alamittaisuuden ja toivottoman tapauksen tunnossani. Kaste oli / on suuri ja ratkaiseeva lohdutus, että Jumala on käsittämättömässä armossaan liittänyt minutkin valtakuntaansa ja lapsekseen ilman, että uskaltaisin luvata mitään ja olla mitään, en edes tunnustautua halukkaaksi tunnustamaan ja seuraamaan Jeesusta edes armosta.
Jumalan puolelta kaste on pätevä, joten kaikki on hyvin ja Jeesus Kristus on Herra. “Minut on kastettu olen pelastuva”, jos en ehdoin tahdoin luovu omasta päätöksestäni. Kuka sellaista haluaisi tehdä? Roikkuvakin kristittykin siis pelastuu eikä vain onnistunut ja vahva. Kristus yksin on Pelastaja, ei heikoksi tullut laki voi ketään pelastaa eikä ole Vanhan Testamentinkaan aikana ketään pelastanut, kuin kukaan ihminen ei voi kelvata Jumalalle lain mukaan, koska ei pysty sitä täyttämään.
(Kastettu kristitty noudattaa uudestisyntyneeenä halulla Jumalan tahtoa kilvoitellen vapaasti armon alla ja turvassa heikkouksistaan huolimatta.)
Kenenkään ei pidäkään kastaa uskon varaan, vaan uskolla kaste vastaanotetaan ja ilman uskoa se ei ole mitään.
Raamattu sanoo seurakunnaksi yhteisesti kaikkia niitä, jotka julkisesti tunnustavat samaa oppia ja viljelevät samoja sakramentteja, vaikka näiden joukossa onkin monta ulkokultaista ja jumalatonta, niin kuin Kristus sanoo: “Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut”, samoin: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”. Tämä lauseen jälkiosa osoittaa, että on muutamia, jotka ovat kastettuja, mutta eivät kuitenkaan usko. Sen tähden he joutuvat kadotukseen, niin kuin vertaus häistäkin opettaa: vieraat ovat tosin kaikki kutsutuita, mutta kaikilla ei ole häävaatteita, ja nämä heitetään ulos.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, SLEY, 1952 s.299.
Oman juttuni jatkoksi vapaakirkollisesta kastekäsityksestä voisi lisätä sen, että kasteella ei ole armonvälineen asemaa eikä lahjaluonnetta. Samaa voi sanoa ehtoollisesta. Kaste vapaaseurakunnassa on hyvin eri maailmasta kuin mikään isojen kirkkokuntien kaste. Sen merkitys on täysin toinen. Kaste seuraa Jumalan Hengen synnyttämää uskoa ja sillä on vahva symbolinen merkitys. Mutta samalla kasteessa konkretisoituu uskoontulleen vastaus Jeesuksen kutsuun seurata Häntä Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuselämässä.
Jeesus puhui nisunjyvän tiestä ja tätä uskovan kaste ilmentää.
Niinpä, olinkin ymmärtääkseni kuitenkin lain pelästyttämä pohjia myöten ja kadotuksen lapsi, vaikka olin kuullut evankeliumin ja kastettu kolmen viikon ikäisenä.
(Tällaisia kokemuksia on mahdoton selittää toisille ymmärrettäväksi, ne ovat niin hlökohtaisia.)
Sama on käsittääkseni helluntailaisenkin kaste ja siis aivan erilainen oppi. Hyvä on selvittää nämä asiat totuudessa. Juuri tuohon minä en olisi pystynyt rehellisesti menemään. Tiesin, että valehtelen jos menen kasteelle tunnustustoimena. Olisin ehkä keksinyt kiertotien, kuten Ananias ja Safiira.
Autuasta oli saada ymmärtää, että kaste on evankeliumia eikä vaadi mitään minulta.
Muistetaan nyt kuitenkin että luterilainenkin kirkko kastaa aikuisia. Minut kastoi luterilainen pappi kun olin 18-vuotias. Olen myös kummi naiselle jonka luterilainen kirkko kastoi kun hän oli 25-vuotias. Veljeni kastettiin kun hän oli 14-vuotias, luterilaisen rippikoulun päätteeksi. Hän ei kuitenkaan ole alkanut uskoa Jeesukseen ja Jumalan pelastussuunnitelmaan. Keskustelemme aiheesta lähes viikottain. Nämä aikuisena vastaanotetut kasteet ovat minun elämässäni läheinen teema.
Luonnollisesti, ne joita ei ole aikaisemmin kastettu kastetaan sitten myöhemmin sopivaan aikaan. Helluntailaisia ja monia muita vapaasuuntaisia ei kuitenkaan kasteta uudestaan.
Tällöin voisi sanoa, että henkilö joka menee luterilaisilta kasteen saatuaan vapaakirkolliselle kasteelle ei varsinaisesti edes saa toista kastetta, vaan jonkin ihan eri asian.
Onkohan Suomessa luterilainen kirkko hieman hätiköinyt hyväksyessään vapaakirkollisten kasteen. Luterilaiset siis käytännössä väittävät vapaakirkollisten saaneen kasteestaan jotain mitä eivät ymmärtäneet saaneensa tai jotain mitä eivät edes lähteneet hakemaan. Ymmärrän kyllä tarkoituksen. Jos joku kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, on johdonmukaista ja Jumalaa kunnioittavaa uskoa, että Jumala toimii näissä tilanteissa aina samoin.
Tässä kohdassa tyydyn vain toteamaan, että kyse on erilaisesta Raamatun tulkinnasta tässä kasteasiassakin. On tiedossa, ettei Vapaakirkko ole ollenkaan samaa mieltä esim. luterilaisten kanssa siitä, miten Jumala kasteessa toimii. Sitä en tiedä, miksi luterilainen kirkko hyväksyy vapaakirkollisen (tai vaikka Baptistikirkossa saadun?) uskovien kasteen, eikä vaadi uutta kastetta.
Babtistinen kastenäkemyshän syntyi 1500-luvulla. Mitään varhaista babtistista ymmärrystä ei löydy lähteistä varhaisilta vuosisadoilta. Anababtistipiireissä kerrotaan lapsikasteen syntyneen konstantinolaisen käänteen yhteydessä, mutta varhaiset lähteet viittaavat enemmänkin apostoliseen aikaan. Perhekuntakasteistakaan ei pääse yli eikä ympäri vaikka millaista akrobatiaa onkin yritetty ja yritetään. On toki huomionarvoista, että lähdeaineisto on melko niukkaa, mutta kristillinen todistus kasteen regeneratiivisyydestä on yhtenäinen halki varhaisen kristikunnan historian.
Mikä on siis kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka eksplisiittisesti sanotaan olevan symboli ja tunnustustoimi vastoin kristillisen kirkon yhtenäistä uskoa? Kysymys on rinnakkainen symbolisesti ymmärretyn ehtoollisen pätevyyden kanssa.
Heresiasta on vähintäänkin kyse, sillä kasteen armoluonne on esillä myös kristikunnan tärkeimmässä ja laajimmassa uskontunnustuksessa (Nikea). Luterilaisessa tunnustuksessa ehtoollisen ajatellaan kuitenkin olevan pätevä riippumatta sen toimittajasta. Kastekin on pätevä jopa maallikon toimittamana.
Vaikuttaako yhteisön väärä usko sakramentista sakramentin sisältöön? Kallistun siihen, että ei. Silloinkin olisi mahdotonta tietää, kenen saama kaste tai nauttima ehtoollinen on ollut pätevä. Sydämeen kun ei näe mitenkään.
Kunhan kaste on kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja ehtoollinen oikein asetettu niin sakramentit ovat päteviä vapaissa suunnissakin hereettisistä harhoista huolimatta. Sielläkin kastetun kaste uudestisynnyttää ja lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen. Sielläkin Kristuksen tosi veri ja ruumis tarjotaan syntien anteeksiantamiseksi ja uskon vahvistamiseksi. Sitä ei vain tiedetä, eikä ymmärretä, eikä Jumalaa osata oikein näistä ihmeellisistä lahjoista kiittää.
Uudestikaste vapaissa suunnissa on vain lahkokaste, joka ei mitään tee, kuten vapaissa suunnissa opetetaankin. Hyvällä tahdolla tulkittuna turha juttu ja vähän kriittisemmällä otteella Jumalan tekojen kieltämistä ja halveksuntaa.
En ole varma mistä anabaptistipiireistä sinä kirjoitat.
Olen jo aiemmin tällä foorumilla kirjoittanut miten anabaptisteiksi itseään kutsuva kirkkokunta ymmärtää ensimmäiset anabaptistiset kasteet. Ne tapahtuivat Zürichissa ja heidän näkyvimpiä hahmojaan olivat George Blaurok (Jörg vom Hause Jakob), Conrad Grebel ja Felix Mainz.
Heidän tärkein syynsä kastaa itsensä oli se, että he kokivat kirkon turmeltuneeksi eivätkä halunneet sellaisen kirkon voivan määrätä heidän lapsiaan kastettaviksi ilman oikeaa uskoa, mitä kirkko ei ainakaan voinut tarjota, eivätkä pitäneet aikuisia asianmukaisesti kastettuina turmeltuneen kirkon toimesta. Sen lisäksi kaupunki vaati katolilaisia kastattamaan lapsensa tiettyyn ikään mennessä ja uhkasi että jos näin ei tehty, vanhemmat eivät säilyttäneet oikeuksiaan kaupunkilaisina. Lapsikaste oli 1500-luvun Euroopassa sekä kristillinen initiaatio että yhteiskunnallinen jäsenrekisteri.
Luterilaiset pitivät myös silloista katolista kirkkoa turmeltuneena, mutta eivät lähteneet kieltämään sen kastetta, edes uskonnonvapauteen vedoten.
Koko alkuperäinen hässäkkä tuntuu liittyneen enemmän uskonnonvapauteen kuin kysymykseen kasteesta. Tosin sitten myöhemmin asian selittämiseksi alkoi syntyä kaikenlaista teologiaa kasteesta, mikä on johtanut nykyisten uskovien kastetta harjoittavien tunnustuskuntien muodostumiseen, ja siihen kritiikkisi osuu kohdalleen. Itse kuitenkin käyttäisin nimeä anabaptisti vain Swiss brethren -ryhmästä ja heidän suorista aatehistoriallisista jälkeläisistään, joita ei Euroopassa ole kuin kourallinen. Heidän nykyinen kasteteologiansa on totta kai suunnilleen tuo minkä kuvaat.
Tämä nykyinen luterilaisen kasteteologian ja vapaakirkollisen kasteteologian välinen vääntö ei kuitenkaan täysin tunnu tyhjentävästi avaavan kaikkia niitä kysymyksiä mitä anabaptistit, tai modernin tutkimuksen käyttämää nimeä käyttäen, radikaali reformaatio, yritti ratkaista. Suurimpana niistä kysymyksistä tunnuttiin pitävän kristittyjen ja valtion välistä suhdetta eli sitä kuinka paljon valtiolla pitäisi olla oikeus määrätä kristittyjen uskon harjoittamisesta.
Itse olen sen verran radikaali, että jos valtio lailla määräisi lapset kastettaviksi, en pitäisi näitä kasteita pätevinä kasteina, joten siltä osin ymmärrän hyvin ensimmäisiä radikaalireformaattoreita.