Juu isoveli vaimonsa kanssa erosi hell.srk:sta ja liittyi KL. Kertoi sen sopivan heille paljon paremmin.
Kiitos yhteystiedoista!
1 tykkäys
Minä ajattelen että tälle kannattaa antaa aikaa. Voi myös rukoilla oikeaa hengellistä matkakumppania. Sellainen ei välttämättä löydy etsimällä, mutta luottamalla johdatukseen sellainen löytää sinut. Olen itse evl pappi, ja olen nähnyt että joskus oikeat sanat ja kumppanuus löytyy jostain mitä ei aina osaa arvatakaan. Ja se mistä apu tai hyvä hengellinen opas löytyy, ei aina ole sama kuin se että kyseessä olisi se itselle sopiva yhteisö. Eikä yhdenkään hyvän hengellisen oppaan tulisi sitoa auttamistaan tähän. Viisautta kannattaa rukoilla joka vaiheessa.
D
3 tykkäystä
Kiitos teille kaikille tuhannesti!
Joitain asioita sain nyt selvitettyä, ja olo on paljon helpottuneempi!
Mä en ehkä ookkaan niin huono ja kamala ihminen mitä luulin!
Ehkä nukahtaminenkin onnistui nyt helpommin ilman hirveetä kuoleman pelkoa.
11 tykkäystä
Mainostin helluntaitaustaani ja nykyistä liikettäni, mutta kerron vähän omia ajatuksiani uskosta ja seurakunnista.
On ensinnäkin Jumalan armoa, jos on saanut kasvaa uskovassa kodissa ja seurakunnassa. Joskus juuret ovat niin vahvat jo siltä osin, että luontevinta on valita se tuttu ja turvallinen. Itselläni ei ollut seurakuntalapsuutta. Tulin uskoon teininä ja silloin oli jotenkin siistiä kulkea helluntain nuortenilloissa savukoneen hämyssä värivalojen alla. Nuo olivat toki pinnallisia asioita, mutta silloin oli silloin.
Sittemmin luin paljon. Mitä enemmän luin, sitä enemmän kiinnostuin siitä, miten varhainen kirkko uskoi ja opetti. Ajattelin, että ei se oppi nyt muutamassa vuosikymmenessä voinut ihan häränpyllyä heittää. Yllätyksekseni huomasin, että alusta asti ehtoollinen ja kaste olivat sakramenttejä, lapsiakin kastettiin ja mistään suuresta kasteriidasta ei ollut merkkiäkään ennen keskiaikaa. Uskottiin, että kaste ja ehtoollinen ovat todellisia asioita eivätkä vertauskuvia. Asioita, joiden kautta Jumala todella toimi ja toimii.
Jumala olikin valinnut minut, enkä minä Häntä! Hän oli se, joka oli kylvänyt uskon siemenen ja antanut sille kasvun, vaikka en tosiaan mistään erityisen uskovasta kodista ollutkaan. Aloin rakastua Jumalaan, joka oli tehnyt kaiken puolestani ja edestäni. Ei minun ratkaisuni ja kuuliaisuuteni, vaan Jumalan armovalinta ja uskollinen hyvyys. Jumalanpalveluksessakaan ei ollut kyse siitä, miten me palvelemme Jumalaa, vaan miten Hän jakaa lahjojaan meille.
Luterilaistuin siis vähitellen, ja hakeuduin vanhoilliseen herätysliikkeeseen: ensin SLEY:n ja sittemmin Kansanlähetykseen (muutto syynä). SLEY:täkin voin lämpimästi suositella. Mutta jos on tottunut vähän karismaattisempaan kristillisyyteen, niin se voi tuntua vähän jähmeältä. KL:ssä pidän armon ja Raamatun korostamisesta, sekä kulttuurista, jossa ei ole kauhistus, jos maallikko puhuu tai bändi soittaa.
Mutta hyvää yötä @marinella83 ! Toivottavasti ei pelota nukkua. Jeesus kanssasi. Sinä et ole hukassa, sillä Hän on löytänyt sinut.
8 tykkäystä
Minulla oli myös saman pituinen, 13-14 vuotta kestänyt kausi elämässäni, että en käynyt missään hengellisistä tilaisuuksissa tai kirkossa heti rippikoulun jälkeen. Vasta vähän alle kolmikymppisenä elämäntilanne ajautui siihen pisteeseen, että oli pakko lähteä etsimään jotain hengellistä. Kuuntelin kyllä paljon hartausohjelmia radiosta, mutta uskallus lähteä mihinkään tilaisuuteen puuttui. Sitten vain menin entisen kotiseurakuntani kirkkoon ja ehtoolliselle, jolla en siis ollut käynyt koko tuona aikana rippikoulun jälkeen ja siitä se alkoi.
Jännitin paljon ja mikään muu ei varsinaisesti muuttunut kuin se, että olin saanut pään avatuksi. Tämän jälkeen oli paljon helpompaa mennä uudelleen kirkkoon. Kuulin sitten radiosta hyvin koskettavan aamuhartauden, jotka vielä tuolloin olivat usein kunnollisia ja kiinnitin huomion papin, tai silloisen naislehtorin erittäin hyvään puheeseen ja selvitin nimen ja seurakunnan, missä hän vaikutti. Sattumalta tai johdatuksesta seurakunta oli sama kuin jossa minut oli pienenä kastettu ja johon olin syntynyt ja aloin käydä tuolla, joka oli siis eri kuin ripille pääsyn seurakunta. Rohkaistuin ja varasin ajan kyseiselle lehtorille keskustelua varten ja hän kertoi uskon tärkeimmät asiat ja selvitti paljon asioista, joista olin kuullut viimeksi vain lapsena koulussa tai kotona. Rippikoulu oli minulle täysin hukkaan heitettyä aikaa, samoin oppikoulun ylempien luokkien uskontotunnit, koska opetus ei ollut tunnustuksellista, kuten se oli kansakoulun alaluokilla.
Kävin sitten vuosia tuossa kirkossa joko arki-illan ehtoollisilla tai sunnuntaiaamun jumalanpalveluksissa. Tuo minua neuvonut lehtori, tai myöhemmin pastori kuitenkin kehotti menemään myös juuri Helsingissä aloittaneeseen Tuomasyhteisön jumalanpalveluksiin sunnuntai-iltaisin, jotka oli suunnattu erityisesti nuorille opiskelijoille ja etsijöille ja kävinkin niissä monta vuotta ja samalla keskiviikkoiltoina siinä seurakunnassa, josta olin saanut apua ja neuvoja.
Isolla paikkakunnalla, kuten Helsingissä oli paljon vaihtoehtoja etsijöille, joten kävin samalla myös useissa muissa seurakunnissa, joista jotkut tuntuivat omimmilta. Jos vain mahdollista, niin käy ihmeessä paikkakuntasi eri kirkoissa ja seurakunnissa ja pidä se, mikä tuntuu parhaimmalta. Arvostan paljon vapaita suuntia ja helluntaiseurakuntia, enkä kehota sinua jättämään niitä, päinvastoin.
Luterilaisuus on kirkossamme tällä hetkellä jonkinlaisessa kriisissä ja tilanteesta riippuen seurakunta voi olla melkein millainen tahansa. Luterilaiset herätysliikkeet ovat parempia, siis esimerkiksi Kansanlähetys, jossa itsekin olen paljon käynyt, mutta ihan yhtä hyvää opetusta myös monet vapaaseurakunnat ja helluntaiseurakunnat antavat. Kyseessä on enemmän se mihin on tottunut kuin se kuka on oikeimmassa. Kaikissa niissä on terve evankeliumi, myös adventtikirkossa, jossa muuten on hiukan erilaisia käytäntöjä. Siunausta etsintääsi ja on tärkeintä, että menee jonkin seurakunnan tilaisuuksiin ja koettaa etsiä niistä sopivimman.
2 tykkäystä
Etelä-Pohjanmaalla onkin erinomainen Kansanlähetyksen osasto ja sen piirijohtaja Kai Niemelä, jonka tunnen hyvin. Voin suositella, mikäli etäisyydet eivät ole esteenä.
3 tykkäystä
Mielestäni erinomaiset vastaukset @Diakoni‘lta. Kristinusko ei lisää ihmisen taakkoja vaan vähentää niitä. Evankeliumi on sovituksen, lähimmäisenrakkauden ja ikuisen elämän toivon sanoma. Se on sanoma ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Usko on luottamista, turvautumista Jumalaan. Kuolemaa ei kristityn tarvitse pelätä.
”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan.” (1.Tim 1:15)
2 tykkäystä
Omana kantanani ilmaisen näkemykseni, että kaikilla kristillisillä kirkkokunnilla ja yhteisöillä on yksi yhteinen piirre: usko ristiinnaulittuun Vapahtajaan. Minusta se on pelastusopin kannalta selkeästi keskeisintä. Ja itse jaksan aina painottaa pelastuksen lahjaluonnetta:
”Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja.” (Ef 2:8)
Sen tähden en juurikaan kiinnitä huomiota siihen, kuinka mallikelpoisesti kristityt ihmiset elävät ja arjessaan käyttäytyvät. Jotkut kiroilevat, jotkut polttavat, jotkut käyttävät alkoholiakin. Humaltumista toki suositellaan välttämään, koska siitä seuraa helposti siveettömyyttä - ja haureuden vahingollisuudesta erityisesti varoitetaan. Tärkeänä pidän kuitenkin lähinnä sitä, että ei tehdä vääryyttä eikä pahaa ja ettei tahallisesti aiheuteta kärsimystä lähimmäisille. Rakkaus on kristityn lippu.
2 tykkäystä
Tämä on vähän ristiriidassa oman “uskon kasvatuksen“ kanssa. Mun vanhemmat oli niin ehdottomia monessa asiassa, esim veriruokien syöminen oli kielletty, tanssia ei saanu ja televisiokin meiltä hävitettiin vanhempien uskoon tulon jälkeen (joskus 1979). Jopa ei-kristityt ystävät oli huonoa seuraa eikä niien kanssa saanut kaveerata. Toki ymmärrän tämän, koska seurassa “tyhmyys” tiivistyy ja helposti usko unohtuu. Näin mullekkin kävi ja vietin liian railakasta elämää. Tupakan lopetin vasta pari vuotta sitten (raskausaikana en polttanut) enkä alkoakaan käytä enää (koska en jaksa, oon väsynyt äiti-ihminen). Mutta ne oli ehdoton ei! Niihin päin ei saanu kattoakkaan.
Pelkäsin omien vanhempien reaktioita juomiseen, poikaystäviin ym niin paljon, että opin taitavaks valehtelijaksi ja karkuriks.
1 tykkäys
Tämän löysin toisesta ketjusta ja tähän juutuin.
Tämä mulla varmasti aiheuttaa eniten haasteita, nimittäin tuo, että Jumala pelastaa armosta eikä suorituksista. Yritän olla liian hyvä ihminen (ja kristitty), yritän aina käyttäytyä hyvin, ja koen suurta epäonnistumista ja syntiä, jos en aina niin tee! Pelkään heti, että “taas lankesin” ja “jos nyt kuolisin, en pääsisi taivaaseen”.. Näin on ollut jo vuosikausia! Oon aina kokenu olevani erilainen, en oo kuulunut joukkoon ja mulle on koko ajan hoettu et “ei uskovainen käyttäydy tuolla tavalla”. En ymmärrä mitä tein väärin ja miten mun sitten olisi pitänyt käyttäytyä!
2 tykkäystä
Se hyöty tuosta kaikesta voi olla ja monella on, että näkee konkreettisesti, että ei pysty olemaan synnitön ja kapinoikin Jumalaa vastaan eli oikeasti tekee syntiä eikä pysty eikä edes aina halua siitä luopua. Sellainen on ihminen parhaimmillaankin.
Laista tulee synnin tunto ja Kristuksen teko puolestamme alkaa kirkastua meille. (Helluntailaiset eivät tunnusta perisyntiä ainakaan usein ja siksi siellä ‘pyhitytään’ helpommin teeskenteleväksi. Täydellistä seurakuntaa ei myöskään löydä.
Minullakin lapsena piti pyhäpäivinä ja erityisesti Pitkäperjantaina olla tekemättä mitään, siis ei mitään. se oli kamalaa ja mahdotonta.
Vasta n. 35 v. aloin selvitä ja ymmärtää lain ja evankeliumin eroa, kun oli pakko tunnustaa vihdoin syntisyytensä ja epäonnistumisensa kaikessa Jumalalle ja pyytää apua. Pyhä Henki näytti totuuden minusta uskaltaessani sitä pyytää luullen, että olen varsin kiltti ja hyvä, mutta epäonninen nuori. Jatkan tarvittaessa enemmän. Sinua ilmeisesti vedetään nyt eikä Jumala sinua jätä, jos et itse halua. Raamattu avautuu kyllä.
1 tykkäys
Olen pahoillani että olet kokenut tällaista ja että tällainen kohtelu on liitetty nimenomaan kristinuskoon.
Kirjoitan tämän nyt suoraan. Kokemasi ei ole kristinuskoa vaan se on lahkojen tapa suhtautua omiin jäseniin ja lahkon ulkopuolisiin.
Kristillinen moraali ihmisen käyttäytymisen ohjaajana on omasta mielestäni seurausta siitä että Jumala ilmoittaa itsensä sinulle; sinä muodostat rakkaudellisen suhteen Jumalan kanssa. “Oikealla tavalla käyttäytyminen” on siis tällöin sitä että haluat itse omasta vapaasta tahdostasi olla koko ajan suhteessa Jumalan kanssa. Ethän halua elämän rakastamiesi ihmistenkään kanssa olevan kovin hankalaa, jatkuvaa loukkaantumista tai kinastelua. Kristillinen suhde Jumalaan luo turvallisuutta, rauhaa, itsetuntemusta ja persoonan kasvua niin hengellisessä kuin psykologisessa mielessä.
Lahkomainen käyttäytyminen taas asettaa vaatimuksia, kiristää, uhkailee ja manipuloi. Se aiheuttaa pelkoa ja epäluottamusta sekä ahdistusta.
2 tykkäystä
Poiketen ketjun joistakin kommenteista, joissa mainitaan se että ihminen ei pysty täyttämään lakia ja jossain vaiheessa joutuu kasvokkain syntisyytensä kanssa, syntisyyden jonka hän sitten Jumalan edessä tunnustaa, haluan ehdottaa seuraavaa tapaa uskon asioiden kanssa etenemiseksi.
-
Jos uskot Jumalaan, ole hänen kanssaan. Muista häntä ja muista että hän on sinun kanssasi koska hän haluaa olla kanssasi.
-
Jumala haluaa näyttää sinulle mitä elämä ja oleminen on hänen näkökulmastaan, että hän haluaa kaikille mahdollisuuden elää Jumalan todellisuutta, ikuista elämää Jumalan kasvojen edessä. Mahdollistaakseen tämän monella tavalla keskeneräisille ja erehtyväisille ihmisille, Jumala haluaa itse ottaa ihmiset omakseen, sovittamalla ihmiset ja anteeksiantamalla, ja lopulta näyttämällä heille uuden tavan ymmärtää elämän, omasta näkökulmastaan.
-
Jatka tätä luottaen siihen että Jumala tietää totuuden sinusta. Se totuus ei ole vain erehdystä ja syntiä vaan Jumala on luonut sinut olemaan yhteydessä hänen kanssaan ja Jumala näkee sinussa ikuisuuteen kuuluvan luotunsa.
-
Jos alat käymään seurakunnassa, muista että ne ihmiset siellä ovat matkakumppaneita, ei matkanjohtajia. Rakasta ensin Jumalaa, kun sen teet, löydät tavan suhtautua ymmärryksellä lähimmäisiin.
Rukoile ristiinnaulittua ja mikä tärkeintä, ylösnoussutta, Jeesusta Vapahtajaa.
Luukkaan evankeliumista löytyvät Sakariaan sanat siitä mitä Vapahtaja tuo ihmisille tullessaan ihmiseksi.
"Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen ja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneesta - niinkuin hän on puhunut hamasta ikiajoista pyhäin profeettainsa suun kautta,
pelastukseksi vihollisistamme ja kaikkien niiden kädestä, jotka meitä vihaavat, tehdäkseen laupeuden meidän isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa,
sen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme; suodakseen meidän, vapahdettuina vihollistemme kädestä, pelkäämättä palvella häntä
pyhyydessä ja vanhurskaudessa hänen edessään kaikkina elinpäivinämme.Ja sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään, antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa, meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta, loistaen meille, jotka istumme pimeydessä ja kuoleman varjossa, ja ohjaten meidän jalkamme rauhan tielle."
Luuk: 1: 68-79
Lopuksi. Synnintuntoa ei tule yrittää tuntea ennen kuin pystyy luottamaan Jumalaan ja rakastamaan häntä. Sitä ennen se mitä luullaan synnintunnoksi, on vasta syntien aikaansaamaa ahdistusta. Synnintunnon tarkoitus ei ole ahdistua vaan tunnistaa synti ja huomata että se ei ole kivaa eikä sitä tarvitse ja että Jumala auttaa siitä pois. Sitten synnistä vain päästetään irti ja kun se ei heti onnistu pysyvästi, niin luotetaan siihen että Jumala auttaa koko prosessin läpi. Tässä elämässä ei tavoitteena tarvitse pitää täydellisyyttä vaan Jumalan läsnäolossa elämistä.
Kuulostaa siltä, että kasvatuksesi on ollut melkoisen jyrkkä ja lakihenkinen. Nyt olisi tärkeää kuulla Jumalan armosta ja rakkaudesta.
Olen useita kertoja vapaaehtoisessa hengellisessä työssä törmännyt vaativaan uskonnollisuuteen, ja itsekin olen kamppailuni sen kanssa käynyt. Valitettavasti on seurakuntia, joissa Jumalan armo ja rakkaus ovat aika lailla hukassa. Sitten on yhdessä etsitty rakastavan Jumalan kasvoja. Jumala tiesi, että me emme täytä mittaa, ja siksi Hän vaati kaiken Pojaltaan. Nyt Pojan ansio luetaan meidän hyväksemme. Hän ristillä sovitti kaikki kiroilut ja muut, ja ylösnousemisellaan voitti synnin, kuoleman ja Perkeleen. Meidän ei tarvitse pelätä syntiä, koska Jumala on sen voittanut ja sovittanut. Emme toki halua syntiä tehdä, mutta Paavalin sanoin (1. Kor. 15:55 - 57):
Missä on voittosi, kuolema?
Missä on pistimesi, kuolema?
Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
En ole ihan varma, onko näistä turinoistani hyötyä, mutta aina saa kysyä. Täällä on paljon hyviä ja minua parempia kirjoittajia. Toivottavasti saat sen avun ja selkeyden, jota kaipaat, ja löydät armollisen seurakuntayhteyden, jossa vaativuuden haavat saavat parantua ajan kanssa.
3 tykkäystä
Pieni välikommentti asiapitoiseen ja tarpeelliseen keskusteluun:
Näkemykseni mukaan ns. lakihenkinen kristillisyys perheessä voi johtaa ahdistukseen, mutta niin voi johtaa muukin suorittamista ja itsensä tarkkailua korostava meininki. Lisäksi perheissä lapset reagoivat eri tavalla vanhempien esimerkkiin ja ohjeisiin.
Aikuisina emme aina osaa välttämättä analysoida mistä mikäkin vaikeus on peräisin. Hengelliset asiat limittyvät ihmissuhteisiin ja muihin kysymyksiin. Samaa Raamattua lukevat ihmiset tekevät siitä erilaisia päätelmiä - jollekin kaikki on lakia ja ahdistavaa, jollekin näkyy armollisuus päällimmäisenä. Ehkäpä perheissäkin vanhemmilla on joku muu kuin “teologinen” syy pitää rimaa korkealla niin itselleen kuin lapsilleenkin.
Mutta totta on, että esimerkiksi tuntemani lestadiolaisperheen lapsi alkoi aikuisiällä elää ympäristössään (ei enää lest.) omaehtoisesti ja siitä kumpusi kaikenlaista luovaa ja värikästä menoa ihan positiivisesti, vanhuuteen asti. Toinen taas pukeutuu korostunein värein iäkkäänä ja kertoo taustakseen körttikodin jossa punainen väri oli pahinta mitä voi olla. Hyvin siinäkin kuitenkin kävi kummallekin, ahdistus ei ollut ylivoimainen vastustaja.
Moni ei kuitenkaan jaksa yhtä hyvin. Voi mennä irrottelu yli kaiken kohtuuden tai sitten voi jäädä kiinni vanhaan. Tosiasia on että vähintään niin kauan kuin vanhemmat elävät, ihminen on aikuisenakin heissä henkisellä siteellä kiinni.
Toivon keskustelun avaajalle kaikkea hyvää. Seurakuntayhteys olisi hieno juttu, jos se avautuisi.
Tähän varovasti sanoisin vielä että luultavasti saat käydä läpi sellaisen prosessin, kun näitä uskon ja kasvatuksen kysymyksiä mietit, että missä määrin riman korkealla oleminen on sidoksissa noihin perheenjäseniin ja missä määrin Jumalaan. Tämä ei ole helppo kysymys. Yksi elämän suuria mysteereitä on “itsenäistyminen”…. jokaisella on tässä oma tiensä. Onnellista on jos voi olla rauhassa oma itsensä ilman pelkoa tai pakkoa ja myös antaa anteeksi, ainakin jossain vaiheessa, vanhemmilleen. Heillä on ollut oma tiensä ja oma taustansa. Itse olen joutunut paljon näitä pohtimaan vuosikymmenten ajan.
Mutta se on varmaa että Jumala rakastaa sinua ja antaa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen tähden! Tämä on meille kaikille ainoa mahdollisuus, olimmepa sitten missä elämänvaiheessa tahansa ja olimmepa sitten ahdistuksissa tai niistä päässeet. Me olemme monimutkaisia ihmisinä, mutta Jumala on suurempi ja täynnä rakkautta.
2 tykkäystä
voi hyvänen aika. Niin onki! Kuinka en oo tuota aikasemmin tajunnut!
Siis että mä voin oikeasti olla tällainen kun oon? Eikä mun tarvi muuttaa itteäni miksikään toisenlaiseksi?! Eikä se tee musta syntistä jos tanssin jonkun musiikin tahtiin? Tai jos haluan syödä verilättyjä? Ne ei oo multa kielletty eikä ne oo syntiä?
Mun ei siis tarvi koko ajan miettiä, että voinko kristittynä tehdä tätä tai tätä? Voin ihan normaalisti kuunnella “maallista” musiikkia vaikka radiosta ilman että mun tarvii tuntea siitä syyllisyyttä?
2 tykkäystä
Niin tehdään!
Kaikki tämä alkoi lokakuun alussa kun olin eräässä helluntain tilaisuudessa ja puhujan saarna kolahti niin lujaa. Puhujan sanat “täällä tilaisuudessa on joku, joka elää kaksoiselämää. Ja se pitää tehdä nyt, koska lopun aika on pian!”
Voitte siis uskoa millaisen ahdistuksen tämä sai minussa aikaan! Sen jälkeen ahdistus on vain kasvanut ja oon aivan sekasin kaikesta.
Tuo synneistä irtipäästäminen on mulle niin vaikeaa 
Jotenkin ajattelen, että kun teen syntiä päivittäin ja joka ilta pyydän sitä anteeksi, niin missä vaiheessa Jumalaa alkaa kyllästyttämään se? Vaikka tiedän (tai uskon) että anteeksi saan, mutta silti, voinko olla siitä ihan 100% varma että Jumala unohtaa sen synnin? Entä jos päivästä toiseen toistan saman synnin, esim kiroilemisen. Siltikkö se unohdetaan? Kuinka se voidaan unohtaa jos mä tietoisesti kiroilen? Eikö se oo juuri sitä “kaksoiselämää” mitä ei saa viettää? Kiroileminen on varmasti mun synneistä kaikista pahin (ehkä).
1 tykkäys
Nyt kun sanoit niin kuulostaa kyllä siltä! Vanhemmat oli tosi jyrkkiä, varsinkin silloin uskonelämän alussa. Myöhemmin säännöt hieman löyhenty, mutta edelleen aika jyrkkiä olivat/ovat joistakin asioista.
Muistelisin, että isoveli vaihtoi seurakuntaa KL:än juuri tuon jyrkkyyden ja kankeuden vuoksi mitä he sillon hell.srk:ssa kokivat.
Hyvin sinä kirjoitat, älä siitä huolehdi 
Te kaikki ootte auttanut mua niin paljon!
Oon pahoillani, jos jankkaan samoja asioita ja toistan toistamisia ja kyselyjä.
2 tykkäystä
Eivät nuo mainitsemasi asiat ole syntiä. Tanssi, musiikki, verilätyt.