Tästä tuli mieleen, että yhdessä vaiheessa yläasteella koulunkäynti meni vähän penkin alle. Ja en muista sanoko vanhemmat sen vai luinko raamatusta, että “kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit”. Ja mähän aloin tottelemaan vanhempiani. Tein kaiken minkä se pyysi/ehdotti enkä vastustellut yhtään. Hetken päästä huomasin, että koulussa meneekin paremmin. Ehkä mun pitääkin nyt vain kiltisti totella mitä äiti ja isä sanoo. Sillä tavoin mulla menee elämässä hyvin!
Kunnes suoritin elämää ja kaikkea ihan liikaa vuosikausia ja sairastuin vakavaan masennukseen ja jouduin sairaalahoitoon. Halusin kuolla, mutta itsemurhaa en voinut tehdä koska “murhan tehneet ei pääse taivaaseen”. Kärsin ja kiduin täällä vuosikausia, toki helpotusta hain alkoholista, lääkkeistä, viiltelystä ja irtosuhteista. Ei ne kyllä oloa helpottanut yhtään.
Nyt aikuisena oon kiitollinen, että sain kristillisen kasvatuksen, koska muuten oisin tappanu itteni jo vuosia sitten.
Ei ilmeisesti vaikka oon aina luullu niin! Ehkä ajattelin, että lähden heti väärälle polulle, jos teen noita asioita mitä “ei saa tehdä” (vanhempieni mukaan).
Tämä voi olla totta monenkin ihmisen kohdalla, kaksoiselämää eletään ja parannusta pitää tehdä. Voi olla, että tiedonsanat olivat sinulle, tai sitten jollekin toiselle tai monille yhtäaikaa. Parannuksen teko olisi hyväksi itsekullekin. Loppukin tulee varmasti, milloin, se riippuu mitä sillä tarkoitetaan. Joka päivä on kuitenkin armo uusi niin kauan kuin päiviä riittää. Ole siunattu.
Jos todella alat tietoisesti elää Jumalan läsnäolossa ja olet myös tietoinen siitä että kiroilusi ei ole hyvä juttu, lakkaat pikku hiljaa kiroilemasta, varsinkin jos pyydät siihen Jumalan apua. Tai sitten sinusta tulee tekopyhä. Jumala on kyllä ottanut syntisi pois ja ottaa niin usein kuin tarvitaan, mutta jos tietoisesti teet omaa omaatuntoasi vastaan, se tekee sinusta paatuneen tekopyhän. Eli sinä itse teet sen itsellesi eikä Jumala. Omatunto ei sitten ole sama asia kuin epäterve ahdistuminen kaikesta mikä voisi olla syntiä.
Tee suhteesta Jumalaan tärkein asia elämässä, rukoile kaikessa Jumalan apua, ja ole valmis luopumaan omista luuloistasi jos Jumala niin pyytää, niin muut kysymykset asettuvat ajan ja rukouksen kanssa.
Muutamia ajatuksia sanoisin minäkin. Eri ihmisillä on erilainen luonne ja erilaiset tiet. Jollakin kaikki maallinen voi tulla tielle ja siksi sellaisesta haluaa pidättyä. Jos nämä säännöt sitten tulevatkin täysin ulkoa omasta yhteisöstä, ne voivat muodostua raskaiksi taakoiksi. Esimerkiksi tanssia en ole itse koskaan osannut pitää pahana, koska omassa ympäristössäni se oli normaali seurustelutapa ja meidät lapsetkin opetettiin tanssimaan. Mutta joillakin se voi olla tapa käydä vaikka etsimässä “jännitystä” oman parisuhteen ulkopuolelta, vaikka mitään varsinaista isompaa kanssakäymistä ei tapahtuisikaan. Jollakin voi alkoholinkäyttö olla hallitsematonta, eikä siis tarvitse olla mikään alkoholisti, jolla ei enää työt ja perhe-elämä suju, vaan siitä seuraa erilaisia ongelmia muutoin ja niistä selviää parhaiten rajoittamalla alkoholin nauttimista.
Itse olen huomannut, että Raamatun säännöllinen lukeminen on minulle erittäin hyvästä. Pyrin lukemaan päivittäin ja tietyn ohjelman mukaan. Välillä tullee kausia, jolloin se jää vähemmälle ja sillloin voin kyllä hengellisesti huonommin. Toinen hyvä tapa on päivittäinen hartauskirja, niin vanhanaikaista kuin se onkin. Pieni teksti päivittäin. Voisin suositella Bo Gierrtzin kirjaa “Minä olen teidän kanssanne”, se seuraa kirkkovuotta ja alkaa nyt sunnuntaina, kun uusi kirkkovuosi alkaa. GIertz oli ruotsalainen ev.-lut. piispa. Tätä en sano minään “kristityn on pakko tehdä näin” -juttuna, vaan omasta kokemuksesta. On hyvä yrittää päivittäin pitää kosketusta uskonasioihin ja tietysti rukoilla vaikka Isä meidän -rukous ja apostolinen uskontunnustus.
Jumalanpalvelukseen olisi tärkeätä myös osallistua, vaikka sitten radion tai netin kautta. Minulla on olllut vähän haasteita integroitua nykyiseen kotiseurakuntaani ja se myös on vähän vaikea asia itselleni. Kun edellisellä asuinpaikalla kävin suhteellisen säännöllisesti messussa ja myös ehtoollisellla, nykyinen harvempi tahti on kyllä jättänyt ison aukon, vaikka joka sunnuntai pyrin vähintään kuuntelemaan messun radiosta.
Mun suuri kuoleman pelko ja unettomuus ei anna myöden että en rukoilisi ja lukisi raamattua joka ilta. Eli joka ikinen ilta luen raamattua ja rukoinen Isä meidän- rukouksen ja oman iltarukouksen. Oon tehnyt tätä jo vuosia. Ja joka ilta se on pakko tehdä, en edes uskalla nukahtaa ilman sitä. Ehkä kuulostaa siltä että se on pakonomainen tarve, ehkä onkin, mutta en vain pysty nukkumaan ilman näitä.
Psalmit 91:1-7 FinRK
[1] Joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, [2] se sanoo Herralle: ”Sinä olet minun turvani ja linnani, minun Jumalani, johon minä luotan.” [3] Hän päästää sinut linnustajan ansasta ja surmaavasta rutosta. [4] Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus. [5] Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, [6] et ruttoa, joka kulkee pimeässä, et tautia, joka tekee tuhojaan keskellä päivää. [7] Kaatukoon tuhat sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, mutta sinuun ei satu.
Ensinnäkin, oot kyllä todella hyvä ihminen jos kiroilu oikeasti on sun pahin synti. Se kun ei mitenkään varsinaisesti ja konkreettisesti lähimmäistä vahingoita. Mää en oo koskaan oppinut kiroilemaan, mutta teen kyllä omasta mielestäni paljon pahempia syntejä säännöllisesti esim. tiuskimalla rumasti ihmisille heti kun vähänkin meinaa hihat palaa. Tai siis, se on mun mielestä paljon pahempi synti. Jos sun mielestä kiroilu on pahempi, niin ehkä sun kannattaa miettiä sun arvojärjestystä uudestaan eikä nostaa kiroilua tarpeettoman isoksi asiaksi.
Toisekseen, jos tosissaan pidät kiroilua pahimpana syntinäsi ja kuitenkin joka päivä kiroilet tietoisesti, niin aika erikoiselta yhdistelmältä kuulostaa sekin. Yleensä ihmiset eivät ihan päivittäisellä tasolla tietoisesti riko omia syvimpiä periaatteitaan vastaan, oli sitten kristitty tai ei. Tässä on siis jotain psykologisesti jännää. Onko kiroilu hyvin syvälle iskeytynyt tapa, tai jotenkin pakonomaista?
Tämä on sellainen asia, josta ei saa tiettyä ristiriitaa pois sivuuttamatta merkittävää osaa Raamatun opetuksesta. Kaikki synnit saa anteeksi, kaikki synnit on sovitettu, isot ja pienet, myös toistuvat ja tahalliset. Silti minkään synnin tekemiseen ei ole lupaa.
“Kaksoiselämän” käsitettä ei Raamatussa sellaisenaan ole. Tietoinen ja jatkuva synnissä eläminen on vaarallista, mutta ensisijaisesti sillä tavalla, että usko hiipuu ja jossain vaiheessa Pyhä Henki lähtee ihmisestä. Sellainen ihminen ei todellakaan kysy ja pohdi näitä asioita joita sinä pohdit! Niin kauan kuin ihminen haluaa elää Jumalan yhteydessä, niin kauan hänessä toimii Pyhä Henki ja niin kauan saa ehdottomasti ja satasella luottaa siihen, että kaikki kaikki kaikki IHAN KAIKKI synnit saa anteeksi. Saa anteeksi sata miljoonaa biljoonaa kertaa. Saa senkin mitä ei osaa edes anteeksi pyytää.
Älä silti tee syntiä. Mutta kaiken saa anteeksi. Näiden jännitteessä kristitty tasapainoilee.
Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät! Te suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä. Itse te ette mene sisälle ettekä päästä niitäkään, jotka olisivat menossa.
Niin no nyt kun mietin tarkemmin, niin ehkä pahin synti mulla on hirvittävä kielenkäyttö kun suutun läheisilleni siihen kuuluu kiroilua, haukkumista ym. Ja ne sanat vain tulee suusta. Tiedän rauhoittumiset, hengittämuset ym keinot millä rauhoittaa itsensä, kun hermo leikkaa kiinni, mutta joskus olen vain niin äkkipikainen ja syljen suustani kaikenlaista hirvittävää
7v poikani totesi pari päivää sitten oman hirvittävän tunteen purkauksen jälkeen et “äiti, pitäiskö sun mennä sinne kokoukseen ni et niin suuttuis ja huutais”.. tuo lause yhdessä tunteenpurkaukseni kanssa lisäsi entisestään tätä ahdistusta.
Olen maininnut aiemminkin sairastaneeni vaikean masennuksen, ja kirjoituksessasi on paljon tuttua. Omakin ajatusmaailma oli pahimmillaan itsetuhoinen. Olin tuolloin jo uskossa, ja hain lohtua ns. ristin teologiasta
Ristin teologia
Lutherin teologiaa kutsutaan “Ristin teologiaksi”. Sillä tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan Jumala on erityisellä tavalla läsnä kaikenlaisessa yksinäisyydessä ja kärsimyksessä. Ristin teologian mukaan Jumala taistelee ja kärsii jokaisen ihmisen rinnalla. Jumalan valta voi olla piiloutunut heikkouteen tai kunnia häpeään, sillä Lutherin mukaan Jumala on “kätkeytynyt vastakohtaansa”. Kärsimys ei siis ole merkki Jumalan poissaolosta tai heikkoudesta.
Luther liittää ajattelutapansa Vanhan testamentin kertomukseen Mooseksesta, joka sai nähdä Jumalan vain takaapäin. Vaikka ihminen haluaisi nähdä kunniakkaan ja täydellisen Jumalan, hän saakin nähdä tämän vain takaapäin. Jumala on toisenlainen kuin ihmisten odotukset. Salattu Jumala toimii usein eri tavalla kuin ihmisten mielestä olisi järkevää toimia. https://evl.fi/sanasto/ristin-teologia/
Siitä tuli minulle hyvin tärkeä tapa ymmärtää Jumalaa ja elämää. Vähitellen vuosien aikana kuntouduin ihan koululääketieteen menetelmillä, mutta en ole ollut sama kristittynä enkä ihmisenä sen jälkeen. Muutos oli parempaan päin. Kokemus synnytti empatiaa, ymmärrystä ja syvyyttä. Hirveä vuosien jakso, mutta näin koen. Jokaisella on toki oma uniikki kokemuksensa.
Käsittääkseni ainakin täällä forumilla vallitsee kaikkien kirkkokuntien jäsenten kesken kohtalainen yhteisymmärrys siitä, että sielun pelastus ei perustu uskovan kelvollisuuteen vaan anteeksiantoon, joka tulee uskovan osaksi sovitusveren kautta.
Minulla tuli tuosta mieleen, että sielunvihollinen pelottelee sinua. Se haluaa, että et rukoilisi. Olen kuullut joistakin ihmisistä, että esim. öljyllä voitelun jälkeen he ovat tunteneet todella voimakkaasti pahan hyökkäyksen.
Kirjoitit, että et ole käynyt paikkakuntasi kirkollisissa kokouksissa kolmeentoista vuoteen.
Lokakuussa helluntaipastorin saarna oli kuitenkin ahdistanut ja seitsenvuotias lapsesi oli pyytänyt sinua menemään kokoukseen tunteenpurkauksiesi vuoksi.
Jos haluat ja jaksat, niin voisit selventää näitä ilmeisiä ristiriitaisuuksia . Eihän ole mahdollista, että kirkossa ei ole käynyt mutta on käynyt kuitenkin.
@Kris nostaa mielestäni tärkeän asian esille. Kokouksissa käymisen pitäisi antaa rauhaa olla Jumalan kanssa. On erilaisia ahdistuksen muotoja, sellaista epätoivoista ahdistusta, joka ei anna rauhaa ja sellaista joka ennemminkin motivoi kysymään apua, niin lähimmäisiltä kuin Jumalaltakin. Ahdistuksen pitäisi kuitenkin ajan myötä rauhoittua, jos se on tervettä ja motivoivaa. Toki elämässä tulee vaiheita jolloin on ahdistuneempi toisina aikoina.
Koska olet ollut pitkään käymättä seurakunnassa ja sinulla on itselläsikin sellainen olo että olet lyönyt laimin uskonelämääsi, on ihan normaalia että on tietynlaista ahdistusta. Mutta ajan myötä rukoukseen tulisi motivoitua rakkauden kautta, ei ahdistuksen ja kuolemanpelon kautta.
Siksi korostin aiemmassa viestissäni että tärkein asia on luoda tasainen ja pysyvä suhde Jumalaan. Kun sinä voit hyvin siinä suhteessa, kaipaus olla Jumalan kanssa ja ilo Jumalassa on se mikä motivoi sinua rukoushetkiin.
Vakuutan vielä kerran sinulle: Jumala haluaa olla sinun kanssasi. Hän etsii sinun seuraasi kutsumalla sinua syvemmälle uskoon. Mutta hän ei voi pakottaa sinua. Hän haluaa että tulet omasta tahdostasi ja rakkaudesta häneen.
siihen kuuluu kiroilua, haukkumista ym. Ja ne sanat vain tulee suusta. Tiedän rauhoittumiset, hengittämuset ym keinot millä rauhoittaa itsensä, kun hermo leikkaa kiinni, mutta joskus olen vain niin äkkipikainen ja syljen suustani kaikenlaista hirvittävää 