Siirsin tämän tuosta Keskusteluavun ketjusta. Ehkä on parempi käsitellä käsitteitä tässä - jos käsitätte mitä tarkoitan 
!
Synnintunto.
En itse olisi käsitteestä kirjoittanut noin, mutta ehkä se johtuu puutteellisesta opetuksesta… ? Minulle synnintunto sanana liittyy juuri siihen että “saa piston sydämeensä” ja hyvässä tapauksessa ahdistuksen jälkeen löytää armollisen Jumalan kun uskoo syntien anteeksisaamiseen. Mutta tiettyä järkeä on Plautillan jutussa myös.
Onko tässä nyt käsitteen merkitysero, vai muutakin? Olemmeko eri taustoista johtuen eri mieltä siitä miten syntisyyteen ylipäätään suhtaudutaan? Luterilais-hedbergiaaninen maisema sisältää tosi paljon vakuuttelua totaalisesta syntisyydestä joka pysyy nahassamme, uuden luomuksen ohella - mutta myös totaalisesta armahduksesta jota eivät hävitä jatkuvat lankeemuksetkaan. Eli yksittäisten syntisten tekojen luonne ei olisikaan se, että niistä vaan päästetään irti, vaan että ne muistuttavat siitä miksi Jumalan armo on ainoa mahdollisuutemme. Niitä vastaan haluaa taistella, mutta edistymistä ei ehkä juuri näy. Tai että jos jotain vääriä tapoja tms. jääkin pois, se ei kerro vielä mitään itse sydämen asenteesta…
No, enpä tiedä. Elämässä on hyvä olla konkreettisia tavoitteita. Usko ilman tekoja on kuollutta. Jos toistuvasti aiheutan murhetta lähimmäisille, se ei voi olla Jumalan tahto.
-Kaikki ahdistus ei ole Synnintuntoa.
-Eläminen Jumalan läsnäolossa.
Näihin Plautillan ajatuksiin on hyvä yhtyä.
Vielä yksi oma:
Missä on uskovan sisäisen elämän fokus? Ei sen pitäisi olla oman itsen tarkkailussa…vaan Kristuksessa. Ovatko nämä synnintunnon ja myös muiden ahdistusten pohdinnat merkkejä väärästä katseen suunnasta?