Samaa mieltä, että jos seurakunnan tilaisuudet enemmän ahdistavat ja ovat pelkkää lakia, kannattaa etsiä toinen paikka. Väärä rauhakaan ei ole hyväksi, mutta kyllä evankeliumin ja Jumalan rakkauden pitää seurakunnan toiminnassa ilmetä.
Jos on nyt niin, että pelot ja erityisesti kuolemanpelko ovat heränneet vasta viime käynnillä, on syytä epäillä myös saarnaajan lakihenkisyyttä ja muuta toimintaa. Ihmisen psyyke on tietysti sellainen, että kaikki eivät kestä millaista julistusta tahansa, kun taas joidenkin sielu ei edes värähdä kovistakaan sanoista. Ja jos puhutaan Jumalan nimissä, pitäisi olla erityisen varovainen, sillä kaikki mitä sanotaan ei sitä välttämättä ole, vaan osa tulee aina ihmisen omasta lihasta.
Tulee mieleen vanhoillislestadiolaisuus ja siinä esiintynyt lakihenkisyys, joka sai aikaan ahdistusta ja pelkoja monille ainakin vielä 70-80- luvuilla. Näitä olen itsekin saanut nähdä sivusta. Tällainen psyykkinen manipulointi on erityisen väärin. Kaikki eivät ole sellaiselle alttiita, mutta herkemmät ovat. Ja itsellenikin helluntailaisuus ja sen julistustapa olisi ollut nuorempana liikaa. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt mistä voi olla kyse. Silti hyvääkin on tarjolla niissä paljon.
Okei, hieman eri kontekstissa olevaa kiroilua kuin ajattelin. Mulle tutumpi versio on sellainen kirosanoilla “pilkuttaminen” ja joka välissä täytesanoina käyttäminen, joka ei välttämättä ilmennä mitään erityistä aggressiota tai ole kohdistettu sinänsä keneenkään. Tuo kuvaamasi on vähän eri juttu. Mutta tuossakaan se kiroilu ei ole se isoin asia, koska tuollaisen tunteenpurkauksen vastaanottaminen tuntuu ihan yhtä pahalta vaikka pahimmat ärräpäät olisikin korvattu siistimmillä versioilla.
Varoitus: seuraavassa seuraa täysin epäpätevää keittiöpsykologista analysointia!
Mulle tulee mieleen, että kun sulla kerran on ollut niin vaativat vanhemmat, niin ehkä et ole sen takia päässyt oppimaan rakentavaa tapaa ilmaista suuttumusta ja vetää rajoja. Jos siis et ole saanut ilmaista sellaisia tunteita oikein millään tavalla lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja kun niitä tilanteita kuitenkin tulee joissa suuttuu, niin sitten se kiehuu tuolla tavalla yli. Tämä on sellainen asia jota voi työstää ja opetella ihan maallisin keinoin, ja siihen on apua olemassa niin kirjallisuuden ja kurssien kuin ihan terapiankin kautta (tosin menee luultavasti omakustanteiseksi, kun kyseessä ei ole varsinainen sairaus).
Mulla ei ristiriitamittari värähtänyt tästä ollenkaan, koska selitys on niin ilmeinen: hän on käynyt jossain seurakunnan tilaisuudessa muualla kuin nykyisellä kotipaikkakunnalla. Jotkut saattavat esim. vierailla vanhempiensa seurakunnassa silloin kun ovat heillä käymässä. Tuollainen yksittäinen irtokäynti sopii tarinan juoneen oikein hyvin.
@marinella83 :n olisi varmaankin kiva lukea Katriina Järvisen ahdistukset hell. seurakunnassa ja - kodissa ja kuinka hän selvisi. Hänellä on vielä kuitenkin kesken Jeesus suhteen muodostuminen, mutta alullaan. Välttämättä ei ole ymmärtääkseni pakko repiä kaikkea väärää juurineen kerralla pois, kun uskokin saattaa mennä. Raamattu kuitenkin tuntee asian, että väärät opit ja asenteet on todellakin revittävä juurineen irti, vaikka se sattuu ja on hyvinkin tuskallista.
Hyvä kuunnella myös kys. podcast. K Järvinen on myös psykologi ja terapeutti, jos tarvis!
Olav Valen- Sendstad on puhunut minulle kohtikäyvästi näistä asioista ja ajattelenpa, että hänen tekstinsä sopii sinun kokemuksiisi?
Tiedän epäröintisi. Olet selvillä siitä, että saat joka päivä alkaa uudestaan taistelun syntiä, lihaa ja täydellisyyteen pyrkimistä vastaan. Mutta ei se sinua vaivaa, sillä sinä et aio luovuttaa. Sen sijaan sinä kysyt: “Uskallanko oikeastaan uskoa, että kaikki on annettu anteeksi?” Olet nimittäin huomannut, että langetessasi samaan syntiin sinun oli kerta kerralta vaikeampaa katua syntiä. Sinusta tuli kylmä. Sinua huolettaa ja ahdistaa juuri se, että uskosi ehkä onkin väärä, koska sinä et mielestäsi kadu. Sehän osoittaa, että liha elää ja aiheuttaa kiusaa.
Tosissaan oleva Paholainen pitää synnistä luopumista, hurskaaksi, pyhäksi ja paremmaksi tulemista pelastuksen pääasiana, kun taas kevytmielinen jumala pitää pelastuksen pääasiana sitä, että uskot häneen, pyydät anteeksi ja saat puhdistuksen Jeesuksen veressä. Parannuksen teet nimittäin itse, mutta anteeksiannon saat Jumalalta!
Miten Jumala menettelee antaessaan anteeksi? Tapahtuuko syntien anteeksiantamus omassa sisimmässäsi vai Jumalan sisimmässä? Jos se on sinun sisimmässäsi, sen voi tuntea, havaita ja kokea, mutta jos se on Jumalan sisimmässä, voit vain uskoa sen Sanasta ja luottaa siihen Jeesuksessa.
Mitä syntien anteeksiantaminen oikeastaan on? Se että se tapahtuu ennen kaikkea Jumalan sisimmässä näkyy kaikkialta Raamatussa. Siellä sanotaan, että Jumala antaa anteeksi. Tässäkin sinulle käy uskosi mukaan. Jos uskot, että Jeesus on ottanut kantaakseen syntisi ja syyllisyytesi (Joh. 1:29), sinulle tapahtuu sen mukaan. Jos uskot, että Jeesus on poistanut syntisi Jumalan kasvojen edestä (3. Moos. 16:26), sinulle tapahtuu sen mukaan.
Olav-Valen Sendstad.
Seinäjoella on muuten Sleyn Hyvän Paimenen Kappeli aivan keskustassa. Meillä on siellä joka Sunnuntai messu ja viikolla melkein jokaisena päivänä raamattupiirejä sekä muuta ohjelmaa. Osan Messuista ja tapahtumista pidämme yhdessä KL:n kanssa. Tervetuloa mukaan jos kiinnostaa!
Ehkä nimettömällä foorumilla kirjoitettaessa ei tarvitse huolehtia toisten ehtoolliskäyttäytymisestä jos sitä ei erikseen kysytä. Eiköhän siellä Sleyllä huolehdita tämä asia.
Jos joku sanoo menevänsä messuun se ei automaattisesti tarkoita, että hän menee ehtoolliselle. Kohteliasta olisi kysyä, aikooko henkilö mennä ehtoolliselle, jos mietityttää meneekö hän vai ei.
Ja @marinella83 , todellakin kannattaa mennä luterilaisiin messuihin tutustumaan. Ehtoollisasian voit siellä sitten keskustella rauhassa. Vaikka et osallistuisi ehtoolliseen olet silti todella tervetullut ja voit kokea olevasi ihan täysivaltainen messuun osallistuja.
Olet myös kastettu kristitty. Esimerkiksi minä ollessani katolilainen, olen ollut tervetullut ehtoolliselle useammassakin luterilaisessa messussa. Uuteen messuyhteisöön mennessä on tietysti kohteliasta kysyä asiasta ennen messun alkua.
Olen kärsinyt ja edelleen kärsin kirkossani, kun helluntailaiset toisuskoisina valtaavat kirkkoni ehtoollispöydän (aikoinaan, kun olin aktiivi). Muuten ei tietenkään minulle kuulu, mutta jos SLEYssä sama käytäntö, niin paheksun.
Jos tutustuja tulee tutustumaan seurakuntaan, ei myöskään ole kiva, jos ahdistetaan osallistumaan kaikkeen ja ollaan tuputtamassa väkisin, vaikka moni voi haluta olla vain rauhassa ainakin ensin. Pahoittelen kuitenkin puuttumistani minulle kuulumattomiin, mutta tässä selitys.
Sinäkään @Plautila et taas voisi puuttua minun näkemyksiini omasta suunnastani. Helluntailaiset eivät päästä minua heidän ehtoolliselleen enkä menisikään enää, vaikka ovat kuuluisia proselytismistaan. (Ekumenia ei yllä muissa kirkoissa yhteiseen ehtoollisen lut. kanssa paitsi anglikaalit ja vastaavat.) Eli sinulla on vielä vähemmän oikeutta ojentaa minua kuin minulla tässä tapauksessa muita. Jumalani edessä vastaan, kiitos!
Toivon, että @9x vastaa käytännön rehellisesti, että saan rauhan asiasta tai paheksun.
(Olen yrittänyt rakentaa siltaa @Plautilla ,mutta ei väkisin.
En voi, enkä aio puuttua. Olen itse kuitenkin sitä mieltä että ei ole maallikoiden asia alkaa ohjeistamaan voiko ehtoolliselle mennä. Olisi ystävällisesti ehdotettava että henkilö keskustelee asiasta pastorin kanssa. Varsinkin kun kyseessä on synnin ahdistusta kokeva ihminen, asiasta keskusteleminen vaatii pastoraalista tilannetajua. Ehtoollisyhteydestä päättäminen ja siitä keskusteleminen on omasta mielestäni seurakunnan pastorin ja/tai piispan tehtävä. Toki tästäkin voidaan olla eri mieltä ja se on ihan ok.
Erimieltä olen ja toivoisin voivani puuttua kansankirkossakin asiaan, mutta ei tietenkään korvaa lotkauteta. Ehkä @marinella83 ei aikonutkaan rehellisenä etsivänä!
Kalevi Lehtinen puhui usein siitä, miten oman sisimmän tuntemuksien tutkiminen on kuin laskisi ankkurin laivan lastiruumaan. Sanan lupausten uskominen taas on oikein ankkuroimista, itsen ulkopuolelle.
En edes tiennyt mistään ehtoollisesta. Ei ole tietoa milloin sellaiset on, mulla on tietoa vain hell.srk:n asioista.
Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ja jään messuista pois, jos joku pelkää minun valtaavan ehtoollispöydän. Se ei todellakaan ole mun tarkoitukseni.
Missään nimessä ei kannata jäädä messusta pois jonkun muun, tai omienkaan, pelkojen vuoksi. Messuun meno on hyvä juttu ja kaikki ajatukset jotka kehottavat jäämään pois, ovat yleensä sielunvihollisen keinoja saada ihminen etääntymään Jumalasta ja seurakuntayhteydestä.
Kristityt yhdistää seurakunnaksi Jumala, ei ihmisten omat käsitykset.
Ehtoollispöytään saa jokainen tulla joka tapauksessa siunattavaksi. Sleyn käytäntöä en tiedä vieraanvaraisuudessa muille kirkkokunnille, ehkä ei, mutta jotkut luterilaiset messuyhteisöt noudattavat toisessakin ketjussa mainittua vieraanvaraisuusperiaatetta esimerkiksi vapaasuuntaisille ja helluntailaisille.
Olen tämän omin silmin ja korvin paikanpäällä nähnyt ja kuullut. Eli ehtoollista toimittava pastori on tämän selväsanaisesti ilmaissut ja toivottanut tervetulleeksi.
Lisäksi ehtoollisvieraanvaraisuuden perusteella ehtoolliselle ovat yksittäistapauksessa oikeutettuja osallistumaan toisten kristillisten kirkkojen jäsenet, jotka olisivat oikeutettuja ehtoolliseen omassa kirkossaan ja jotka
hyväksyvät luterilaisen käsityksen Kristuksen todellisestä läsnäolosta ja ehtoollisesta syntien anteeksiantamisen ateriana.
Anteeksi, en tainnut selittää asiaa kovinkaan järkevästi
Muutin mieheni perässä nykyiselle paikkakunnalle 13v sitten, ja täällä en ole käynyt missään tilaisuuksissa (poislukien lasten kouluun siunaaminen). Käyn isäni luona 150km päässä aina silloin tällöin, ja siellä joskus käyn hell.srk:n tilaisuuksissa (ehkä 1-2 x vuodessa). Lokakuussa isäni luona ollessa kävin ehtoolliskokouksessa, jossa oli tämä puhutteleva saarna. Puolestani rukoiltiin ja olo oli ihanan kevyt ja rauhaisi seuraavat päivät (lapsetkin huomasivat eron ja sanoivat tästä). Mutta aikaa meni, ja nyt maanantainen tunteenpurkaus oli niin voimakas että lapsetkin hätääntyivät. Illalla nukkumaan mennessä pyysin lapsilta anteeksi ja silloin 7v. poikani sanoi, että äidin pitäisi mennä taas kokoukseen, jotta olisit taas kiltti ja rauhallinen (en nyt ihan sanatarkasti muista mitä sanoja poika käytti, jäi vaan mieleen että minua kehotettiin menemään kokoukseen).
Kyseinen poika huomaa kaiket pienetkin asiat todella tarkkaan, ja esim kerran hän kovassa kuumeessa ollessaan sanoi minulle et “äiti, ei tarvi pelätä mitään, koska mummu on mun vieressä”. Mummu eli minun äiti muutti Taivaan kotiin 3v sitten jouluaattona. Mummu on senkin jälkeen usein vieraillut pojan luona, erityisesti silloin kun hän on sairas.
Taidan vain olla liian herkkä liian rajuille ja koville saarnoille.
Kuoleman pelkoa on ollut oikeastaan aina, lapsesta lähtien. Välillä se katoaa vuosiksikin ja nyt vajaa 3v sitten se taas ilmeistyi kuin äitini kuoli. Pelko siitä, etten enää koskaan nää äitiäni ajoi hirvittävään ahdistukseen. Välillä se on helpottanut hetkeksi aikaa, joskus se tulee niin voimakkaana etten uskalla nukkua.
Myönnän, että helluntailaiset on usein hyvinkin lakihenkisiä, tai ainakin vanhemmat oli silloin alkuaikoina. Meidän aikuistuessa he hieman löysyttivät ajatuksiaan. Uskalsin jopa muuttaa mieheni kanssa yhteen, vaikka me ei vielä silloin oltu naimisissa tehtiin jopa kaksi lastakin ennen naimisiin menoa..
