Kiitosvirsi vai -säkeistö? (Ev.lut.)


#1

Ev.lut. messun kiitosvirren paikalla lauletaan monesti vain yksi Kolminaisuutta ylistävä säkeistö, joka on valittu jostain muun aiheisesta virrestä. Ymmärrän vaihtelun tarpeen, kun kolminaisuusvirsiä on suhteellisen vähän, mutta jotenkin ärsyynnyn siitä, että ylistys tavallaan kuitataan mahdollisimman lyhyellä ratkaisulla pois alta. Miksi tällaiseen käytäntöön on päädytty ja mitä muut olette siitä mieltä?


#2

En tiedä onko päädytty miten, ja onko se kovin yleistä…

Ennen vanhaan tuossa taisi olla vain joku kiitosvirsi, mutta jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä ymmärtääkseni tarkentui, että sen pitää olla nimenomaan kolminaisuusvirsi.

En nyt kuitenkaan ole siitä hermonnut, vaikka joskus on otettu vain yksi kolminaisuussäkeistö esim. 325:4 tai 447:4.

Omat suosikit: 126, 130, 134, 726, 727, 902.


#3

Kirkolliskokouksessa 12.1.2000 hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa ohjeistetaan kiitosvirrestä:

Kiitosvirtenä voidaan käyttää seuraavia Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuja virsiä: 126, 128: 2–4, 129–133, 135, 277: 5, 328, 334: 1, 5–8. Vaihtoehtoisia kiitosvirsiä s. 200 (virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nrot 726–730).
Laudamus soveltuu erityisesti juhlapyhien kiitosvirreksi. Esilaulajan/esilaulajaryhmän sävelmät s. 413.


#4

Oma suosikkini on tässä tosiaan Laudamus. Minusta paras käytössä olevista sävelmistä on 4. sävelmäsarja:

!


#5

Kyllä ennen oli niin, että siinä oli ensisijaisesti Hilariuksen kiitosvirsi (=Laudamus) ja sen saattoi korvata jollain kolminaisuusvirrellä.


#6

Oma suosikki on tietty se Faltinin komea sävellys.


#7

Harmi, että siinä on turmeltu se teksti… :expressionless:


#8

En ehkä sanoisi noin. Tietysti sieltä puuttu yksi säe, joka käsittääkseni on puuttunut Suomessa hyvin pitkään. Syytä tälle en osaa arvata .


#9

Puuttuu enemmän kuin yksi.
Laudamus te - Me kiitämme sinua.
Benedicimus te. - [Me siunaamme sinua. puuttuu tai siirtynyt]
Adoramus te. - Me sinua rukoilemme.
Glorificamus te. - Me ylistämme ja kunnioitamme sinua.
(Tai järjestys on oikeastaan tässä vain vaihtunut, jos “siunaaminen” ymmärretään ylistämiseksi.)
Gratias agimus tibi propter magnam gloriam tuam. - Me sinua kiitämme sinun suuren kunniasi tähden.
Domine Deus,Rex caelestis, Deus Pater omnipotens. Oi Herra Jumala, taivaallinen kuningas, Isä, kaikkivaltias Jumala.
Domine, Fili unigenite, Jesus Christus. Oi Herra, kaikkein korkeimman ainoa Poika, Jeesus Kristus.
Domine Deus, Agnus Dei, Filius Patris, qui tollis peccata mundi, miserere nobis. Oi Herra Jumala, Jumalan Karitsa, Isän Poika, joka pois otat maailman synnit, armahda meitä.
Qui tollis peccata mundi, suscipe deprecationem nostram. [Joka pois otat maailman synnit, ota vastaan rukouksemme. [puuttuu]
Qui sedes ad dexteram Patris, miserere nobis. [Joka istut Isän oikealla puolella, armahda meitä. - [puuttuu]
Quoniam tu solus sanctus, tu solus Dominus, tu solus Altissimus, Jesu Christe, Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet Korkein, Jeesus Kristus,
cum Sancto Spiritu, in gloria Dei Patris. Amen. Pyhän Hengen kanssa, Isän Jumalan kunniassa. Aamen.
Tämä ns. Laudamus kiinteästi Kunniaan (Gloria in excelsis / Goria major) liitettynä oli yksinomaisena messun kiitosvirtenä aina vuoteen 1886 asti, jolloin sille tuli kaksi vaihtoehtoa eli ns. "Pieni kunnia (Gloria minor l. Gloria Patri) tai kolminaisuusvirsi, jonka numero nykyisessä vk:ssa on 130. Muista messukaava ei puhu.
V. 1913 käsikirja antoi paljon vapauksia eli jokseenkin mikä tahansa Kolminaisuudelle osoitettu kiitosvirsi kävi päinsä. Käytännössä vapautta laajennettiin vielä niin, että muutkin kuin kolminaisuusvirret olivat käytössä. Ja tämän vapauden peruja on se, että kykyäänkin valitaan kiitosvirsi melko vapaasti - tosin kai nykyisin useimmiten sentään pitäydytään messukaavan termiin “Kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle”. Nykyinen kaava ei kuitenkaan tunne tämänlaajuista vapautta, vaan sanoo: “Kiitosvirtenä voidaan käyttää seuraavia Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuja virsiä: 126, 128:2-4, 129-133, 135, 277:5, 328. 334:1,5-8. Vaihtoehtoisia kiitosvirsiä…(virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nrot 726-730).” Lisäksi mainitaan Laudamus, joka nykykaavan mukaisessa muodossaan ei kuulu numeroitujen virsien joukkoon.
Eli siis muut kiitos- ja kolminaisuusvirret ja -säkeistöt eivät käsikirjan mukaan ole sallittuja. Näistäkin yhtä voidaan pitää työtapaturmana, 132 kun ei ole lainkaan kiitosvirsi.
Itse supistaisin valikoimaa vielä tästäkin ja jättäisin Laudamuksen ja 126:n lisäksi listalle vain Laudamus-parafraasit 128, 726, 728 ja 729 sekä ehkä sen 130 vedoten sen vanhaan liturgiseen käyttöön. Mainittu 132 voisi ehkä olla mahdollinen ns. esipaaston eli paastonaikaa edeltävien kolmen sunnuntain messuissa. Toinen silloin kysymykseen tuleva saattaisi olla 277:5.
Gloria+Laudamus kuuluu alun perin messun kiinteisiin liturgisiin lauluihin (oikein vanhoina aikoina kuitenkin vain jouluna) eikä sitä pitäisi korvata vapaavalintaisella virrellä sen enempää kuin Herra armahda -laulua, uskontunnustusta tai Pyhä- ja Jumalan Karitsa -lauluja.


#10

Virsikirjan sanamuoto on ollut liki samanlaisena jo Mikael Agricolan messussa, paitsi että siinä toisenä värssynä on ‘Me hyuestisiughnama sinua’. Onkohan noiden kahden säkeen poisjättäminen jokin yleisluterilainen tapa vai suomalainen erikoisuus ja onko siinä taustalla jotain syytä?


#11

Kiitos Sameli tästä. Jo tämän takia tätä foorumia kannattaa lukea. Tuo niin tuiki tuttu virsi sai aivan uuden ulottuvuuden.


#12

Ai niin, vielä jäi kiiinnostamaan @Sameli, miksi juuri esipaaston ajalle nuo erityisvaihtoehdot. Siksikö, että kunnia vanhastaan jäi jo silloin pois?


#13

Ei aavistustakaan. Ruotsissa on ollut vastaava sanamuoto reformaatiosta lähtien. Juhana III:n liturgiassa on kuitenkin pitempi (eli nykyisen kaltainen) teksti. Lisäksi “Domine, Fili unigenite” kuuluu siinä kuten useissa keskiaikaisissa messukirjoissa seuraavasti: “… unigenite, salus nostra Jesu Christe, et Sancte Spiritus.” Liturgisissa teksteissä on ollut pientä vaihtelua aina siihen asti kun Trenton kirkolliskokous pani muokkailijat ruotuun. “Benedicimus te/Vi välsigna dig/Me siunaamme sinua” on kuitenkin jätetty pois vasta melko myöhään ja käsittääkseni ainoastaan Suomessa. Johtuneeko siitä, että “siunaamisen” merkitys on jotenkin ajattelussamme kaventunut?


#14

Juu, lähinnä siksi. Septuagesimana aletaan jo hiljalleen laskeutua kohti paastonaikaa, mutta kun meillä ei esipaasto muuten näy liturgiassa oikeastaan mitenkään, niin kiitosvirren hiljaisemmat vaihtoehdot voisivat edes jotenkin tuota aikaa ilmentää. Ja jos onnstuisi hallelujan täydellinen vaikeneminen ennen pääsiäisyötä, mikä on mahdollista toteuttaa, niin siinä olisi toinen hyvä paikka. Ja miksipä ei - kun kerran kunnia ja kiitosvirsi lauletaan, niin liturginen värihän voisi jo esipaastossa olla violetti, tai varsinkin sininen.


#15

Minä yritin vähän pohtia näiden eri sanojen merkityksiä aiemmassa ketjussa ja siellä pohdin siunaamisen merkitystä. Minusta on ylipäänsä aika epäselvää, mitä siunaaminen tarkoittaa.


#16

En ole ollenkaan innostunut sinisestä liturgisena värinä. Ja en ymmärrä sitä esipaastossa sitääkään, kuin adventissa, jossa se voisi olla erotuksena varsinaisesta paastosta. Jos halutaan, niin voisi olla toki oma adventtiaiheinen sarja, mutta ei sen tarvitse olla sininen. Ja en tiedä, onko se sitten se, mihin pitäisi messuvaatteisiin ensisijaisesti käyttää varoja. Ruusunväriset olisivat minusta ensin, sitten omat punaiset sarjat helluntaille ja marttyripäiville. Adventtivaatteiden käyttäminen esipaastossa ei oikein sovi mielestäni, koska jos sellaisia erillisiä on, niin sitten niillä kai on oma luonteensa. Sinänsä kannatan violettia esipaastoon. Mutta kai esipaasto ja varsinainen paasto pitää jotenkin erottaa?


#17

Sininen on keskajalla ollut pohjoismaissa yleisempi paastonaikojen väri kuin violetti. Silloin muuten esipaaston ja varsinaisen paaston sunnuntaiden välillä ei ollut liturgista eroa, koska sunnuntait eivät olleet paastopäiviä. Paastonajan arkipäivien liturgiassa taas oli sunnuntaihin verrattuna muutamia eroja, ja niillä oli myös oma värinsä - harmaa! (Joskus niin, että stola ja kasukan risti olivat punaiset.)
En tiedä muuten kuin kaksi kirkkoa, jossa olisi olemassa siniset paramentit: Vanha kirkko ja Olaus Petrin kirkko Helsingissä. Sitä en tiedä, käytetäänkö niitä nykyisin ja jos, niin miten. Mutta nykyisen evankeliumikirjan suosituksissa sininen tunnetaan violetin vaihtoehtona.


#18

Olisiko antaa jotain referenssiä keskiaikaisiin liturgisiin väreihin Suomessa ja Pohjolassa? Minulla on vahvasti käsitys, että asiasta on vaikea sanoa kovinkaan paljon. Nuo esittämäsi värit pohjautuvat englantilaiseen sarum-riittiin ja niidenkin oikeellisuus on melko kiistanalaista käsittääkseni. Ja kai meille tulleet kuitenkin lähinää anglikaanisesta vaikutuksesta. Vaikka Suomen lähetys oli paljon britteinsaarilta peräisin, en tiedä onko kaikki sikäläinen sovellettavissa meidän keskiaikaamme.

Sinisiä olen nähnyt käytettävän Helsingissä mainitsemiesi kirkkojen ulkopuolellakin. Niitä on ehkä hankittu uuden käsikirjan innoittamina joihinkin kirkkoihin. Mutta itse en sellaisia hankkisi, vaan mieluummin sitten adventtia varten violetit - ehkä astetta sinisemmät - kamppeet.


#19

Siitä on yli 50 vuotta kun sain silloiselta käytännöllisen teologian professorilta Erkki Kansanaholta, sittemmin Tampereen piispalta, laudaturtyön aiheeksi liturgiset vaatteet. Itselläni ei ole siitä yhtään kappaletta; se ilä minulle jäi, on lainassa jossakin. Vihjeitä siihen, mitä kirjoja pitäisi penkoa, sain etupäässä Sigtrygg Sereniukselta. Käsitykseni pohjoismaisesta värikäytännöstä pohjautuu suurelta osalta Uppsalan yliopiston matematiikan dosentin Bengt Stoltin julkaisuihin - hänen erityisharrastuksensa kohdistui kirkkohistoriaan, liturgiikkaan ja kirkkoarkkitehtuuriin, ei niinkään matematiikkaan. Googletin juuri ja totesin, että ainakaan Google ei tiedä hänen kuolleen, vaan puhuu elossa olevasta 94-vuotiaasta ja 1923 syntyneestä teologian kunniatohtorista.
Se käsitys, jonka aikoinaan sain, on, että katolinen väriskaala noudattaa pääasiassa paavi Innocentiuksen (järjestysnumeroa en muista, olisko III?) joskus 1200-luvulla laatimaan oman aikansa ja ympäristönsä käytännön kuvaukseen - ei siis mihinkään paavilliseen säädökseen. Ja kun viime vuosisadan alkupuolella alettiin ehkä hieman unenpöpperöisesti havahtua liturgisiin uudistuksiin, niin mallia katsottiin luonnollisesti oman emokirkkomme silloisesta käytännöstä. Sinisen värin käytön Pohjoismaissa on joku selvittänyt johtuvan osin siitä, että keskiajalla on ollut vaikeaa löytää violettia luonnonväriä. Onko tuossa mitään perää, siihen en ota kantaa. Mutta olen ollut ymmästävinäni, että pohjoismainen systeemi on juuri sinisen osalta poikennut brittiläisestä: sikäläistä tapaa pitää sinistä Maria-juhlien värinä ei liene tällä puolen Pohjanmeren juuri tunnettu.
Harmi etten ole painanut mieleeni, minkänimisestä Stoltin teoksesta olen vähäisiä tietojani ammentanut.


#20

Suuren ylistysveisun alku ortodoksisessa kirkossa:

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.
Me kiitämme sinua, me ylistämme sinua, kumarramme sinua, kunnioitamme sinua, kiitosta kannamme sinulle sinun suuren kunniasi tähden.
Herra, Kuningas, taivaallinen Jumala, Isä kaikkivaltias. Herra, ainokainen Poika, Jeesus Kristus ja Pyhä Henki.
Herra Jumala, Jumalan Karitsa, Isän poika, joka otat pois maailman synnin, armahda meitä.
Sinä, joka maailman synnin otat pois, ota vastaan meidän rukouksemme.
Sinä, joka Isän oikealla puolella istut, armahda meitä.
Sillä sinä yksin olet pyhä, sinä olet ainoa Herra, Jeesus Kristus, Isän Jumalan kunniaksi. Aamen.