Ja minä kun olin vierailemassa reformoitujen baptistien luona ja minulta kysyttiin miten katolilaisena sanoittaisin pelastukseni. Sanoin että pelastun Jumalan armosta.
Jumalan armo on mielestäni se tärkein “sola”. Muut solat ovat tarkentavia lisäyksiä. Ilman armoa niitä muita ei olisi.
Osallistuminen Kirkon tarjoamiin mahdollisuuksiin uskon harjoittamisessa, osallistuminen erilaisiin hartauden muotoihin, sakramentteihin ja jumalanpalveluksiin on armoa, ja mahdollisuus ei uhka, ei vaatimus eikä laki.
On totta kai ihmisiä, jotka tekevät mahdollisuuksista vaatimuksia. Luther kirjoittaa jonkin verran kokemuksistaan luostarissa. Luostareihin on tarkoitus mennä vapaaehtoisesti, koska haluaa elää niin kuin siellä eletään. Ne ovat mahdollisuuksia elää tietyllä lailla kristillistä uskoa, mahdollisuuksia niille jotka ovat siihen Jumalan kutsumia. Luostareissa ei ole pakko olla eikä niiden tavat, esimerkiksi Lutherin kuvaama tiheästi ripittäytyminen, ole pakollisia katolilaisille. Eikä edes luostareissa saa pakottaa ketään elämään uskoaan jotenkin tietyllä tavalla. Luostari on kuitenkin yksityisten ihmisten muodostama yhteisö, johon tulleet ovat muodostaneet itselleen sopivan tavan elää. Jos joku ei siitä tavasta pidä, hän lähtee pois. Lutherin kirjoituksista jää kuva että hän ei kokosydämisesti tuntenut luostarikutsumusta omakseen. Ei siinä mitään pahaa ole, jos nykyään lähtee luostarista. Lutherin aikaan niissä piireissä se olisi varmaan ollut jonkinlainen mainehaitta, mutta tuollaisen mainehaitan muodostuminen ei ole kirkon vika vaan ihmisten ymmärtämättömyyttä.
Samoin nykyäänkin on ihmisiä jotka tekevät armosta annetuista mahdollisuuksista vaatimuksia. Se on heidän ongelmansa, mutta on harmi että näin tehdään ja annetaan väärä kuva koko asiasta.
Tämän ajan rivikatolilaista ei kukaan määräile eikä kontrolloi. Yleiset suuntaviivat miten toimitaan katolilaisena ovat suositus siitä mikä kaikki on hyväksi. Jumala antaa armostaan mahdollisuuksia ja kirkko on olemassa jotta niitä mahdollisuuksia olisi tarjolla. Se on huonoa opetusta ja katekeesia ja ihmisluonnon heikkoutta, kun kirkon tarjoamia mahdollisuuksia aletaan vaatia tai niitä aletaan suorittaa.
Kuului ihminen kuinka paljon sääntökirjoja omistavaan kirkkoon tahansa, hänellä on kristityn vapaus valita se mikä on hänelle hyväksi, niin kuin Paavali mainitsee että kaikki ei ole hyväksi. Jos kirkko vastaa hänen valintaansa painostamalla, on kaksi vaihtoehtoa, hän voi lähteä tai jäädä puolustamaan asemaansa. Kaikilla ei vain ole tahdon lujuutta kumpaankaan. Usein on helpompaa seurata auktoriteetteja kuin seurata totuutta. Totuutta yksittäisen ihmisen on kuitenkin yritettävä erehdyksistään huolimatta seurata, sillä olen sitä mieltä että kertomus Babelin tornista ja kielten sekoittamisesta kehottaa siihen. Ihmisten ajallinen ja maallinen konsensus ei voi johtaa totuuteen, koska me ihmiset olemme mitä olemme. Totuuden seuraaminen ja toinen toistemme kärsiminen hyvässä ja pahassa on nähdäkseni ainoa vaihtoehto. Yhtenä organisaationa pysyminen ei ole ainoa autuaaksi tekevä malli, onko yhtenä organisaationa pysyminen koskaan ollut kirkossa oikeaan suuntaan etenemisen tae, jos asiaa rehellisesti arvioidaan? Jeesus ei rukoile meidän hypoteettisen yhden organisaatiomme puolesta, jotta me olisimme yhtä vaan että pysyisimme hänessä. Niin kuin @9x toisaalla kirjoittaa.
Nykyluterilaisuudessa painostetaan toisella tavalla kuin Lutherin aikana tai nykyajan sääntöjä painottavissa tunnustuskunnissa. Painostamista se silti on. Nykyluterilaisuus on tullut siihen kehityksen vaiheeseen missä Katolinen kirkko oli Lutherin aikana, että se painostaa oikeaan oppiin. Lutherin aikana väärästä opista saattoi päästä hengestään, Lutherin elämän tapahtumissa ihailen eniten sitä että vaikka hän olisi hyvin voinut vielä kuulua uskon vuoksi henkensä menettäneisiin, hän pelastui siltä kohtalolta. Enää ei toimita niin mutta rajoitetaan muulla tavalla.