Kirkkokansa yhdistää herätysliikkeitä ja jumalanpalvelusyhteisöjä

Ajankohtaista
, ,
68

Tuossa on varmasti osa totuutta. Toisaalta itse ajelen maalta kaupungin messuyhteisöön ja elättelen toiveita, että itsenäisenä kirkkona niitä seurakuntia uskallettaisiin perustaa muuallekin kuin keskuskaupunkeihin ja nyt ehtoollisluvan omaaviin tiloihin. Jos Lähetyshiippakunta olisi perustanut viime vuosina jotain näille kulmille olisi minun pitänyt vakavasti harkita sitäkin vaihtoehtoa.

Ja minä siis käyn perheineni satunnaisesti paikallisseurakunnankin messuissa, mutta ei se minun hengellinen kotini oikein ole. Rakennukset ovat kyllä rakkaat, mutta rakkauteni on pitkälti nostalgista. Teen seurakunnassa vapaaehtoistyötäkin, mutta aika irrallisena. Vetämäni toiminnan väki ei kuulu herätysliikkeisiin, ja koen mielekkääksi heidän kanssaan toimimisen ja heille sanan jakamisen, mutta toiminnan kytkös muuhun seurakuntaan on ohut. Lähinnä toivon, etteivät seurakunnan työntekijät tule häiritsemään.

4 tykkäystä
69

Samanlaisia toiveita minäkin elättelen. Nythän uusia lupia ei saa, joten kasvua ei ole. Tämän murroskauden jälkeen herätysliikeseurakuntia kaivattaneen uusiinkin paikkoihin, ja toivon että näihin kutsuihin vastattaisiin sisälähetyksen hengessä. Kirkkokansan jumalanpalvelusyhteisökartalta näkee aika äkkiä missä kaikkialla olisi tarvetta istutustyölle.

70

Kaupunkien ja messuyhteisöjen sisäisesti kasvua kyllä on ja tilat pullistelevat. Tässä näkyy osittain se, että porukkaa siirtyy paikallisseurakunnista pois, mutta toisaalta tästä siirtymästä huolimatta myös paikallisseurakuntien messujen kävijämäärä kasvaa.

2 tykkäystä
71

Seuraakohan tästä konstantinolaisen käänteen tapainen ilmiö kun post-kristillisellä ajalla kasvaneita ihmisiä tulee lyhyessä ajassa kirkon piiriin. Se tarkoittaisi pitkää ajanjaksoa jonka aikana kirkkoon tulisi paljon maallista perää olevia tapoja, niin kuin muuten tällä hetkellä tapahtuukin. Jumalan armo kuitenkin ajan kanssa voittaa ja kasvattaa maallistuneestakin kirkosta todellisen jumalanpalveluksen paikan, jossa kristitty kasvaa antamaan koko elämänsä pyhäksi ja eläväksi ja Jumalalle mieluisaksi uhriksi.

Oma teoriani kuitenkin on että konstantinolainen käänne synnytti osaltaan luostarilaitoksen nopean kasvun kun sen aikaiset “konservatiivikristityt” eivät olleet tyytyväisiä tavallisen seurakunnan tarjontaan. Nykyään sitten varmasti tuollaisessa tilanteessa tulee kasvamaan messuyhteisöjä joihin ei tuoda niin paljon maallisia uutuuksia.

72

Varovaisesti uskallan huomauttaa, että jos Jumala ei erityisesti nyt siunaa tätä hajontaa niin aikamme alkaa olla sellainen, että kaikki tahot tarvitsevat paljon ja kasvavassa määrin varoja. Valtio tulee perimään veroina kalliit varustelut sotaa varten ja kirkot ja järjestöt eriytyvät entisestään. Tosi rikkaat eivät yleensä pysty hekään yksinään rahoittamaan kaikkea ja köyhillä ei ole kuin vähän tai ei mitään. En osaa kuvitella asiaa eteenpäin. Raamattu profetoi köyhyyden ja kalleuden vitsauksen kasvua äärimmilleen.

73

Onko joku kuunnellut Radio Dein eilisen debatin, jossa puhuttiin ilmeisesti mahdollisen uuden kirkon tai yhdistyksen perustamisesta Sleyssä ja Kl:ssä twhdyn kyselyn pohjalta. Jos, olisiko mahdollista saada jonkinlaista referaattia?

Tuo tulee kyllä vielä uusintana lauantaina, pitää muistaa kuunnella.

Seurakuntalaisen tuon ohjelman pohjalta tehdyn jutun kommenteissa Auvisen Ville antaa selkeitä viitteitä siitä, että tällaista suunnitellaan.

1 tykkäys
74

Tässä ei oikein ole omaantuntoon sidotuilla kristityillä vaihtoehtoja. Ordinaatiosulku on johtanut tunnustustilanteeseen. Seurakunnilla on oikeus kutsua paimenia, jos piispat ovat luopuneet raittiista opista.

Käsittääkseni kotimaantyön kannatus on kohtuullisella tasolla, sillä siihen on jo vuosia kiinnitetty huomiota ja pyritty kestävään omavaraisuuteen. Lähetystyö kärsisi enemmän, sillä sitä ev. lut. vielä jonkin verran on tukenut, mutta koko ajan vähemmän. Kansanlähetys edellyttää nykyään, että lähetettävillä on 80% vapaaehtoinen kannatusrinki.

Snl. 16: 8: Parempi vähän ja rehellisesti kuin isot voitot vilpillisesti.

5 tykkäystä
75

Ymmärrän, silti asia tuntuu hyvin vaikealta!

1 tykkäys
76

Pyörittelin viime yönä puolihoureessa ja unessa evlut-kirkossa tapahtuvia muutoksia ja herätysliikkeiden oman kirkkokunnan perustamista. Unessa ainakin olivat Daniel Nummela, Lauri Vartiainen ja Juhana Tarvainen.

Surin kirkkomme tämänhetkistä surkeaa tilaa. Sitten mietin uutta herätysliikkeiden omaa kirkkoa ja tulin tulokseen, etten liikkeiden eron tullessa halua ehkä valita enää kumpaakaan, uutta kirkkoa tai jäädä evlut-kirkkoon. Nykyisessä luterilaisessa kirkossa minua pitää juuri herätysliikkeet ja se, että olen siihen syntynyt, kasvanut ja nähnyt paljon muutakin hyvää ennen kuin tutustuin sen eri liikkeisiin. Nyt jäljellä ovat vain sen suolana Sley, KL, SRO ja muutama muu järjestö ja näillä siis omia jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa olen käynyt kohtalaisen paljon tai seurannut palveluksia vähintään radiosta.

Jos oma kirkkokunta perustetaan, en välttämättä liity siihen. Ehkä vain eroan evlut-kirkosta ja jatkan kuulumatta pysyvästi mihinkään, tai kannatusjäsenenä voin kuulua johonkin näistä mainituista liikkeistä. Henkilönä ja liikkeen johtajana arvostan eniten Juhana Tarvaista, jonka mielipiteet ovat olleet kirkossa pysymisen puolesta ja muutenkin maltillisia. Jos hänestä tai hänenlaisesta Jari Rankisesta tulisi uuden kirkon johtaja, saattaisin harkita kuitenkin liittymistä.

Sille ei vain voi mitään, että erkaantuessaan kirkosta liikkeet muodostaisivat sellaisen yhteisön, sanoisin kuppikunnan, jossa en luultavasti viihtyisi. Nyt suolana ne ovat tärkeitä kirkollemme, mutta myönnettäköön, että tulevaisuus ei ole helppo piispojen painostuksen takia. Nykykirkko on siis muuten lähes täysin jo menetetty, eikä siinä voine odottaa käännettä parempaan, ainakaan pian.

Siispä jos jatkossa en kuuluisi enää mihinkään seurakuntaan tai kirkkoon, yhteisöön tms, kävisin kuitenkin niissä missä tähänkin asti olen tottunut käymään ja tukisin kuten nytkin. En vain haluaisi enää sitoutua mihinkään, koska yksikään niistä ei vastaa täysin sitä, mitä kirkolta tai seurakunnalta odotan.

2 tykkäystä
77

En liittyisi mihinkään kenenkään henkilön, Jeesusta lukuun ottamatta, tähden.

Samoin.

D

1 tykkäys
78

Tarkoitin, että tällaisten johtajien kaitsennassa kirkko voisi olla sellainen, johon voisin liittyä. Siihen tarvitaan tiettyä viisautta ja maltillisuutta, joita uskon kyseisillä henkilöillä olevan.

1 tykkäys
79

Hassua, minulla oli samanlainen yö ja samansuuntaiset ajatukset pyörivät valvottaen.

1 tykkäys
80

Ruokanen näkyy kirjoittaneen vetoomuksen pysyä kirkossa.

Olen monesta asiasta hänen kanssaan samaa mieltäkin, mutta yksi kohta kirjoituksessa on todella outo. Nimittäin tämä kehotus:

Perustakaa tekin Rauhanyhdistysten kaltaisia omia vahvoja organisaatioita, joilla on omat opilliset korostukset, omat toiminnot, omat hengelliset virat, omat rukoushuoneet jne. Mutta samalla he ovat osa kansankirkkoa, hyväksyen sen ”hengellisenä esivaltana”, ei todellisena Kristuksen kirkkona, koska ainoastaan Rauhanyhdistys on todellinen Kristuksen ruumis, jossa Pyhä Henki toimii.

Kirkkoon kuuluminen antaa heille monia etuja, kuten esim. mahdollisuuden saada toimia kirkon pappeina ja muina työntekijöinä. Tästä seuraa sekä suurta taloudellista hyötyä että imagoetua. Ainoa uhraus, joka teidän on tehtävä ja jonka lestadiolaiset myös tekevät: Tulee hyväksyä yhteinen papiksivihkimys sekä tasa-arvoinen yhteistyö naispappien kanssa. Näin siis ev.lut. kirkon seurakunnissa, ei Rauhanyhdistyksessä.

Asiassa nimittäin on sellainen ongelma, että Ruokasen kuva asiasta on vanhentunut. Tuollainen tilanne saattoi olla pari vuosikymmentä sitten. Mutta nykyään pelkästään tuollaisella “uhrauksella” ei pappisvihkimystä automaattisesti enää saa, ja kirkossa on esiintynyt kriittisiä äänenpainoja myös vanhoillislestadiolaisuuden suuntaan.

Vanhoillislestadiolaistenkin teologien on monissa hiippakunnissa tällä hetkellä vaikeaa saada pappisvihkimyksiä. Teologeilta ei kysellä ennen papiksi vihkimistä nyt vain yhteistyökyvystä naispappien kanssa, vaan aika monesta muustakin asiasta, kuten valmiudesta vihkiä homopareja. Vanhoillislestadiolaisista teologeista monet eivät ole viime vuosina saaneet pappisvihkimystä. Vanhoillislestadiolainen papisto ikääntyy, ja uusia tulee kovin vähän vihityksi tilalle. Siinä, missä esim. Sleyn puhujakaarti on muuttunut teologipainotteisemmaksi, vanhoillislestadiolaisuudessa maallikkopuhujien rooli on omien havaintojeni perusteella tällä vuosituhannella itse asiassa kasvanut, mikä johtuu pitkälti siitä, että vanhoillislestadiolaisia on vihitty papeiksi varsin vähän. Vihityksi tullakseen pitää käytännössä saada seurakuntavirka ev. lut. kirkon jostakin seurakunnasta vähintään 6 kuukaudeksi, koska lestadiolaisella liikkeellä itsellään ei ole montaakaan palkallista työpaikkaa, ja sen jälkeenkin palkkatyö pitäisi löytää liikkeen ulkopuolelta, koska lestadiolaisuudessa papiston odotetaan keskusyhdistyksen harvoja päätoimisia työntekijöitä lukuunottamatta toimivan liikkeen piirissä palkatta, kuten muidenkin vapaaehtoisten. Vanhoillislestadiolaisten teologien rekrytointeja todella monessa seurakunnassa vältellään Pohjanmaan ulkopuolella, jolloin he eivät saa uusia pappisvihkimyksiä.

Yhtälössä monet muut asiat voisivat mennä kuten Ruokanen esittää, mutta uudet pappisvihkimykset ovat suuri kysymysmerkki. Perinteistä avioliittokantaa edustavat teologit pystyvät osassa seurakunnista saamaan vielä töitä ja pappisvihkimyksiä, mutta se ovi on kiinni monissa isoimmissa kaupunkiseurakunnissa, joiden työpaikkojen kautta teologian maisterien uudet pappisvihkimykset isolta osin tulevat.

4 tykkäystä
81

Ruokasen kirjeessä hämmentää sekin, että Kirkkokansa olisi kaipuuta täydelliseen uskovien yhteisöön. Siitähän ei ole kyse, enkä ole tavannut ketään joka sellaista haihattelisi. Kyllä me tiedämme olevamme syntisiä ja kantavamme syntisyytemme myös uuteen kirkkoon.

Kyse onkin toimintaedellytyksistä. Kun emme saa nuorillemme enää pappisvihkimyksiä emmekä messuyhteisöille ehtoollislupia, jäljelle ei jää vaihtoehtoja. Lievempiä ongelmia ovat lähetystyön tuen leikkaaminen, tilojen evääminen ja jatkuva julkinen mustamaalaaminen.

Niin ikään itseäni ihmetytti ehtoollisen keskeisyyden sivuuttaminen. Dogmatiikan professori emeritus tietää varmasti, miten keskeistä evankeliselle liikkeelle on saada nauttia Herran pyhää ehtoollista. Ei silloin voi vain alkaa maallikkoliikkeeksi, kun koko oppi kietoutuu sakramenttien ympärille.

Huoli kirkon hajoamisesta on aiheellinen, mutta herätysliikkeet ovat niitä, jotka ovat pysyneet opissa. Oppia muuttanut ev. lut. sen sijaan jatkuvasti painostaa ja suoranaisesti kiusaa herätysliikkeitä. Tässäkin tapauksessa kiusattu on se, jonka on “vaihdettava koulua”. Se on väärin, mutta meidän on pelastauduttava.

5 tykkäystä
82

Tässähän se perimmäinen ongelma on kuvattuna.

image
image833×476 97.4 KB

5 tykkäystä
83

Klassisen kristinuskon näkökulmasta on outoa, että herra professori ehdottaa, että kirkon sisälle pitäisi perustaa omia organisaatioita tiloineen, pappeineen jne.

84

En Rankista tunne sen paremmin, mutta jokunen vuosi sitten Karkun opiston ja Vammalan srk:n välisen kissanhännänvedon aikana tuo vaikutti tolkun ihmiseltä. Sen jälkeen aikoina sanomansa on laimentunut huomattavasti.

Lauri Vartiainen voisi olla pätevä henkilö “Kikkokansankirkon” johtoon. SLEY:n nykyisistä nokkamiehistä en usko löytyvän edes haluja moisen kirkon synnyttämiseen vaan ennemminkin päin vaston.

85

Kysymys kuuluu: miksi? Jos tämä edellyttää samaan aikaan täysin itsenäisiä rakenteita sekä teologista kompromissia, minun on aika vaikea nähdä järkeä tälle ratkaisuehdoitukselle. Lisäksi virkakysymys ja yhteistyö naispappien kanssa ei ole vain jokin mielipide, josta halutessaan voi neuvotella, vaan siinä myöntyminen on syntiä ja naispappien yhteydessä toimiminen on osallistumista heidän syntiinsä.

Herätysliikkeiden vaikutusvalta kirkossa on olematon, kuten olemme nähneet, joten sitäkään ei voi pitää perusteluna.

3 tykkäystä
86

Itse haaveilen, että esimerkiksi tuota Aleister Crowleyn ajatuksien tuomista luterilaiseen kirkkoon nousisi vastustamaan isompi joukko pappeja ja maallikoita kirkon sisältä. Jos näin ei tapahdu, ainoa vaihtoehto on vastustaa sitä kehitystä ulkoa päin.

Olen edelleen täysin ulalla miten tällaista edes tapahtuu kristittyjen joukossa. Kyseessä on todella hälyttävä asia. Ja se myös on hälyttävää, että kukaan ei puutu tähän millään tavalla näkyvästi. Sen vielä ymmärtää että joku yksittäinen ihminen saa tuollaisia päähänsä, mutta se menee jo täysin yli, että kukaan ei sano mitään. Tuntuisi mahdottomalta olla jäsenenä kirkossa, jossa kukaan ei kuuluvasti vastusta tällaista.

1 tykkäys
87

Ai miksi? Aika monilla on tavoitteena seurata mm. Joh 17:21 opetusta siitä, että Jeesuksen seuraajat pyrkisivät olemaan yhtä, eivätkä hajaantumaan. Tiedossa on myös se, että jos kirkko jakaantuisi, toiminta jakaantuneella osalla onnistuisi vain osassa Suomea, lähinnä isoimmilla paikkakunnilla, ja että jos seurakunnista siirtyisivät erityisesti lähetyshenkiset ihmiset, ev. lut. kirkon lähetystyö kutistuisi entisestään.

En pidä Ruokasen mallia sellaisenaan toimivana. Ei ole kovin hyvä ajatus nähdä kirkkoa vain esivaltana, “ei todellisena Kristuksen kirkkona”.

Olen itse pitkään suhtautunut papistokysymykseen aiemmin pitkään eri tavalla. Olen ollut optimistisempi ratkaisujen löytymisestä ja olen ollut myös optimistisempi piispojen tahdosta pitää kirkko kasassa kuin olen nyt. Toivon silti, että ratkaisuja vielä löydettäisiin.

Pappisvihkimykset tapahtuvat erityisesti isojen seurakuntien tekemien teologian maisterien rekrytointien kautta, ja niistä monessa tietoisesti jätetään tällä hetkellä valitsematta sellaisia hakijoita (paitsi miehiä, myös naisia), jotka vaikuttavat ajattelultaan konservatiivisilta. Sen seurauksena nuorempi papisto ja vähitellen papisto laajemminkin on osin jo muuntautunut ja yhä enemmän muuntautumassa isojen kaupunkien isojen seurakuntien valintakriteerien mukaiseksi. Nyt monet muutkin kuin naispappeutta vastustavat herätysliiketaustaiset teologian maisterit näyttävät jäävän valintaprosesseissa pappisvihkimystä vaille, koska heitä ei valita seurakuntiin, joiden tekemien rekrytointien kautta papiksi vihittävät yleensä valikoituvat. Papiston ensimmäiset työpaikat ovat yleensä seurakunnissa, ja vain sellainen voidaan vihkiä, jolla on vähintään puoli vuotta kestävä työpaikka. Jos ensimmäistä työpaikkaa sieltä ei tule, ei tule pappisvihkimystäkään. Osa seurakunnista toimii yhä toisin, mutta isojen kaupunkien seurakunnat ovat kirkon kokonaisuuden kannalta nyt keskeisessä roolissa, koska niiden rekrytointivalintojen kautta teologian maistereita papeiksi eniten vihitään.

4 tykkäystä