Voihan käydä niinkin, että luterilaisten seurakuntien avoimempi suhtautuminen samaa sukupuolta olevien vihkimiseen tuo uusia jäseniä. Tai aikaisemmin eronneita.
Aiheuttiko piispojen pastoraaliset ohjeet eropiikkiä? En tiedä onko siitä tilastoa.
Suomalaisten ortodoksien näkökulmasta vahva luterilainen kirkko on hyvä asia. Patriarkkamme on tuonut tämän toiveen monesti esiin. Arkkipiispa Luoma viittasi hänen pyhyytensä Suomen vierailulla juuri tähän. Ja moneen muuhun meitä yhdistävään tekijään:
Kyllä, tulee ehkä uusia jäseniä ja palaajia. Mutta vähäiseksi heidän vaikutuksensa jää kokonaisuuteen - verrattuna mahdolliseen perinteisesti (kirkon oman opin mukaan) uskovien lähtöön.
Oma toiveeni muuten on että kirkko voisi vielä muuttua avarahenkisemmäksi ja suvaita henkilöseurakuntamallissa tai messuyhteisönä perinteisesti uskovat. Tällä hetkellä ei näytä siltä, mutta aika näyttää.
Tässä kohden on varmaan olennainen huomio jutusta:
Vaikuttanee ainakin papiston eroamishalukkuuteen.
Asia varmasti testataan oikeudessa.
Täytyy kyllä sanoa, että en usko ainakaan kovin monen avioliittokysymyksen takia eronneen liittyvän takaisin. Aikoinaan puhuttiin paljonkin, että naispappeuden takia eronneet liittyisivät takaisin, kun pappeus avattiin naisille, mutta ei minkäänlaista liittymisbuumia havaittu. Kyllä mahdolliset takaisin liittyvät ovat harvinaisia.
Tuo on aika vanha linkki. Ruotsissa kirkon jäseniä on nykyisin noin 51 % väestöstä, Suomessa 62 %. Jäseniä on isompi osa vanhusväestöstä kuin nuorista aikuisista. Vuodelle 2030 Ruotsissa on takavuosina ennakoitu kastetuiden osuudeksi enää noin 20 %:n tasoa, mihin vaikuttaa olennaisesti se, että synnyttävistä vanhemmista vuonna 2030 ennakoidaan niin pienen osan kuuluvan enää kirkkoon, että tulevina vuosina kastetuiden osuuden on ennakoitu romahtavan. Saa nähdä, miten käy. Vuonna 2024 kävi niin, että kastetuiden osuus jopa kasvoi, mikä johtui erityisesti siitä, että kirkkoon kuulumattomista yhä harvempi sai lapsia. Kastettuja lapsia oli vuonna 2024 Ruotsissa noin 40 000.
Maissa, joissa on kansankirkollinen perinne on monesta syystä toki korkeampi kynnys perustaa uusia kirkkoja. Kansankirkkoon kuuluminen on normi, ja aiempi pakko on muotoillut herätysliikkeitten teologian sellaiseksi, että kirkon jäsenyys on keskeinen osa identiteettiä.
Jos nyt Ruotsista puhutaan, niin samaa sukupuolta olevien vihkimiset hyväksyttiin v. 2009. Vuonna 2010 Ruotsin kirkolla oli 6 589 769 jäsentä, eli 70 % Ruotsin väestöstä. Ruotsissahan oli vuoteen 1951 asti hyvin rajallinen uskonnonvapaus, sillä siihen asti Ruotsin kirkosta ei voinut erota ilman, että liittyi johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Niinpä ennen Ruotsin kirkossa oli varsin runsaasti kastamattomia jäseniä.
Vuonna 2023 Ruotsin kirkon jäsenmäärä oli 5 484 319, eli 52,1% väestöstä. Eli vaikka mitään suurta siirtymää ei tainnut muihin kirkkoihin tullakaan eikä uutta kilpailevaa luterilaista kirkkoa syntynyt, niin ei tuo mitään voittokulkua siltikään ole ollut.
Ruotsissa tosin tässä vaikuttaa taustalla monta asiaa. Osa herätysliikkeistä lähti Ruotsin kirkosta jo kauan sitten. Toisaalta Ruotsissa on aika suuria ns. vapaiden suuntien yhteisöjä. Esimerkiksi v. 2021 helluntaiseurakuntiin kuului 115 403 jäsentä, 1,1 % Ruotsin väestöstä. Baptistit, metodistit ja lähetyskirkon yhdistävään Ekumeniakirkkoon kuului 111 456 jäsentä, samoin 1,1 %. Maahanmuuton vuoksi sekä ortodokseja että katolilaisia on paljon, ortodokseja oli tuolloin 160 266, eli 1,5 % väestöstä, katolilaisia 126 286, eli 1,2 %.
Luterilaisella puolella on varhemmin syntynyt joitain hyvin pieniä kirkkoja, joitten merkitys on jäänyt ehkä paikallistasoa lukuun ottamatta marginaaliseksi. Evankelinen Isänmaansäätiö on erikoinen järjestö sikäli, että sen jäsenmäärää tilastoidaan erikseen (ilmeisesti noin 40 000 v. 2021), mutta se toimii Ruotsin kirkon sisällä ja on ilmeisesti jossain määrin liberalisoitunut myös avioliittokäsityksessä. Meikäläisen Lähetyshiippakunnan sisarporukka Missionsprovinsen ( Missionsprovinsen - Välkommen hem ) ei ole käsittääkseni muodostanut omaa uskonnollista yhdyskuntaa, vaikka toimii kirkon tavoin monella tapaa piispoineen ja seurakuntineen. Heillä on parikymmentä seurakuntaa, minkä lisäksi heidän papistoaan toimii myös myös muissa, tuohon hiippakuntaan kuulumattomissa yhteisöissä. Kiehtovaa on, että osa Ruotsin kirkossa toimivien herätysliikejärjestöjen paikallisosastoista tekee jumalanpalvelusyhteistyötä Missionsprovinsenin kautta. Suomessa ei taida juuri olla vastaavaa, paitsi Forssassa, missä paikallinen evankelinen väki on alkanut viettää Lähetyshiippakunnan messuja Forssan rukoushuoneella ( Forssa - Lähetyshiippakunta ). Sleyhän ei ole siellä voinut lupien puuttumisen vuoksi messuja pitää, joten forssalaiset ovat ratkaisseet asian näin.
Missionsprovinsen ja sitä vanhemmat pienet luterilaiset kirkot ovat syntyneet osin virkakysymyksen vuoksi. Avioliiton osaltahan Ruotsin kirkossa annettiin omantunnonvapaus olla vihkimättä, mikä on varmasti hillinnyt papiston lähtöintoa. Toistuvasti on kuitenkin kirkolliskokouksessa ollut aloite, että tuo omantunnonvapaus poistettaisiin. Ainakin kolmen hiippakunnan piispat ovat myös ilmoittaneet, etteivät he vihi virkaan teologeja, jotka eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Tilanne siis elää, eikä kiista Ruotsin kirkossa tämän osalta ole mitenkään ratkennut. Uusia lohkeamisia voi tulla, vähintään valumista olemassa oleviin vaihtoehtoisiin yhteisöihin.
Osin johtuu ehkä perinteestäkin, mutta ennen kaikkea siitä, että monet ns. kansankirkolliset seurakunnat eivät omaa kovin laajoja autonomisia oikeuksia. Pohjoismaisissa luterilaisissa kirkoissa sääntely on rakennettu niin, että seurakunnilla tai hiippakunnillakaan ei ole toimivaltaa vaihtaa omilla päätöksillään kirkkokuntaa. Niissä maissa, joissa kirkot ovat joidenkin päätösten seurauksena revenneet, on ollut usein autonomisemmat organisaatiot, jotka ovat voineet irrottautua aiemmasta organisaatiosta ja siirtyä johonkin toiseen.
Totta. Vaikka seurakunnan enemmistö olisikin jossain konservatiivista, niin kyllä se kirpaisee, että lähtiessä joutuisi silti jättämään seurakunnan koko omaisuuden historiallisine kirkkorakennuksineen taakseen ja joutuisi aloittamaan tyhjästä.
Kiitos tilastoista mutta en tavoita siitä sitä todistetta, että Ruotsissa olisi luterilainen kirkko jakaantunut samaa sukupuolta olevien vihkimisen vuoksi. Jakaantumisella tarkoitan todellista jakaantumista. En pienehköjen ryhmien syntyä, niitähän tapahtuu erityisesti protestanttisen teologian puolella.
Vaikka vanhoillislestadiolaiset lähtisivät en puhuisi jakaantumisesta vaan merkittävästä kirkosta erosta. Tuskinpa lähtevät. Eivätkä körtitkään/ herännäishenkiset ( joksi kovin moni identifioituu).
Kun riman pistää riittävän korkealle ei mikään ole koskaan jakautumista. Kaikkihan täällä ovat tuolla mittapuulla pieniä ryhmiä Suomessa, te ortodoksitkin.
Halusin lähinnä nostaa esille tuosta Ruotsin esimerkistä tilanteen historiallisia taustoja sekä sitä, että vaikka ei varsinaista jakautumista olisikaan tapahtunut on Ruotsin kirkon koko ja merkitys ollut siitä huolimatta melkoisessa luisussa. Avioliittokäsityksen muutos ei ainakaan ole estänyt tätä kehitystä.
Körtit nyt eivät tietenkään lähde, kun liikkeen valtalinja tukee tätä muuttunutta avioliittokäsitystä. Vanhoillislestadiolaisilla taas ei taida olla teologisia tarpeita sille, heillä kun on oma seurakuntaoppinsa, jossa ovat “kahden kuoren (eli kirkon ja maallisen esivallan) suojassa”. Mutta ehkä he vielä yllättävät. Se olisi kyllä ainakin alueittain raju jakaantuminen. Ruotsinkielisten rauhansanalaisten lähtö (joka on todennäköisempää) olisi puolestaan aito kahtiajako ainakin ruotsinkielisen Pohjanmaan pohjoisosissa. Mutta vähemmistöähän konservatiiviset herätysliikkeet ovat, eihän ev. lut. kirkko muuten tässä tilanteessa olisi.
Ken elää niin näkee.
Turha jakaantumisen mahdollisesta asteesta on vääntää. Toivottavassti sitä ei tapahdu vaikka jokainen yksilö toki päättää asiasta itse.
Mitä sillä jäsenmäärällä tekee, jos kirkko opettaa Raamatun vastaisesti. Jos se luopuu uskollisuudesta sanaan, se on vain suuri samanmielisten yhdistys, joka voi lisää kehitellä omia sääntöjään ja oppejaan, joilla ei ole mitään tekemistä Jumalan sanan kanssa.
Juuri näin! Tyhjät tynnyrit vain kolisevat enemmän keuhkotessaan jäsenmääristä.
Minä en oikein ymmärrä, miksi mahdollisesta hajaannuksesta edes keskustellaan. Erikoistahan se olisi, jos uskonnollinen yhteisö olisi opillisen kysymyksen kohdalla kiinnostunut ensisijaisesti hallinnollisesta hajaannuksesta. Varmaan Kristuksen jumaluuden määrittelykin herätti aikoinaan hallinnollista hajannusta.
Samat argumentit raamatunvastaisuudesta on kuultu jo monen “uutuuden” kohdalla. Luettelin niitä taannoin.
Kerro sitten kun ortodoksikirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta avioliittoon.
Niin luettelit, mutta aivan vertailukelpoisia ei suurin osa luettelemistasi ollut.
Tässä on myös esimerkiksi naispappeutta vastustavien osalta taustalla se, että aikoinaan heille myönnettiin omantunnonvapaus, joka kuitenkin pian otettiin pois ja nyt meidän mahdollisuuksiamme ehtoollisen viettoon rajoitetaan rajusti. Me emme enää mene siihen lankaan, että tässä kirkossa voisi olla elintilaa perinteiselle käsitykselle sen jälkeen, kun uusi on saanut vallan.
Eihän sellaista ole näkyvillä ja ortodoksinen ymmärrys avioliitosta poikkeaa luterilaisesta.
Sama muidenkin esillä olleiden vertailukohtien välillä:
naispappeus ja popmusiikki jumalanpalveluksissa.
Ei kai tässä nyt ollut kyse oikeasta ja väärästä, vaan tilastollisesta todennäköisyydestä. Ja ennakkotapaukset naispappeudesta ja eronneiden vihkimisestä varmaan tosiaan indikoi, että suurta siirtymää ei tapahtune. Varmaan se porukka, jolle tapaukset ovat periaatteellisesti tärkeitä, ovat jo pääosin lähteneet kävelemään.