Se olisi vielä merkittävämpi (ja uskottavampi, suoraan sanoen), jos rukousintentioissa tehtäisiin selvästi tiettäväksi kirkon toive siitä, että nämä ihmiset luopuisivat julkisynnistään eli purkaisivat kristillisen uskon näkökulmasta mahdottoman suhteensa ja alkaisivat taistella kirkon esirukousten tukemina helmasyntiään vastaan.
Jatkaakseni @tortoise:n ylempänä esiinnostamaa analogiaa homoseksuaalisen taipumuksen ja alkoholismin välillä, kirkko ei kummassakaan tapauksessa karkota paheensa kanssa kamppailevaa lastaan helmastaan, vaan pyrkii auttamaan tätä kuiville. En sinänsä usko mihinkään “eheytymisiin” eli siihen, että kukaan (tai ainakaan suurin osa) tästä sukupuolisesta vääristymästä kärsivistä voisi koskaan oppia heteroksi, eikä pitkälle kehittyneestä alkoholismistakaan taida olla mahdollista toipua kohtuukäyttäjäksi. Sen sijaan elämä yhtäällä selibaatissa tai toisaalla täysraittiudessa ovat todistettavasti täysin mahdollisia tapoja elää. Jos retkahduksia tulee, niin sittenpä tulee. Jos Jumala antaa anteeksi “seitsemän kertaa seitsemän kertaa”, niin miksi ihmeessä kirkko ei antaisi!? Mutta tämmöiset rukoushetket rekisteröidyn parisuhteen solmineiden ihmisten “puolesta ja heidän kanssaan” lähettävät aika yksiselitteisesti vain semmoista viestiä, että nämä suhteet ovat OK ja että niistä ei tarvitse tehdä parannusta.
Tässä onkin se varsinainen haaste, että mitenkä seksuaalivähemistöihin kuuluvat ihmiset toivotetaan seurakuntaan terve tulleiksi ilman, että ryhdytään siunaamaan heidän kirkon opin vastaisia parisuhteitaan ja ilman että asetetaan ehdoksi että muutut ensin ja tulet vasta sitten.
Tunnen ihan samoin 90125:n kanssa. Kyse ei tosin ole laisinkaan homojen inhoamisesta, vaan siitä, että kyseinen tilaisuus olisi Jumalan tahdon vastainen, ja siksi irvokas kirkon tiloissa vietettäväksi.
Jossain määrin inho toki kohdistuisi homoihin itseensäkin, jos heidän käyttäytymisensä viestisi kirkon traditioille ja uskolle naureskelua.
Tässäkään ei sitten tosin olekaan mitään ihmisryhmään sinänsä kohdistuvaa. Aivan samaksi väittäisin, kuka ja mikä se taho olisi, joka kristinuskoa halveksien esiintyy, inhon tunne mitä todennäköisimmin kolkuttelee. Tarkentaisin ehkä vielä inhon tunteen enemmänkin ärsytyksen tunteeksi, joka sitten saattaa laajeta inhoksi asti, tilanteesta riippuen.
Minusta ei ole kohtuuton vaatimus se, että kehotetaan asianosaisia purkamaan rekisteröity parisuhteensa tai vähintäänkin todetaan se selvin sanoin sen verran räikeäksi synniksi, että se estää heiltä ehtoolliselle pääsyn. Sinänsä kirkon tilaisuuksista, messuista ja muista hartauksista en tietenkään kehota ajamaan edes avoimesti syntisessä parisuhteessa eläviä ulos.
Tähän nyt tietysti vielä semmoinen toteamus, että luterilaisen kirkon käytännöt eivät tarkkaan ottaen minulle kuulu. Mutta ajattelen tätä asiaa laajemmin, sillä eivät nämä niin tavattomia asioita meilläkään ole, ainakaan maailmanlaajuisesti katsoen.
Hankalampi kysymys, kuin äkkiseltään arvailinkaan. Oikopäätä tuli mieleen kirjottaa, että en varmasti inhoaisi. Vaan enpäs tiedäkään. Riippuu taas varmaan niin monesta.
Lähtökohtaisesti ainakin haluan ajatella, että kristinuskon ulkopuolella elävillä on tietysti oikeus elää lain puitteissa kuten haluavat, eikä mulla siihen ole nokan koputtelua. Inhimilliset reaktiot omien arvojen vastaisista tekemisistä lie kuitenkin jossain määrin vääjäämättömiä.
Lyhyt käsitykseni: mielestäni kirkon avioliittokäsitystä ei pitäisi eikä tarvitse “laajentaa” (eli hyväksymään sen sukupuolineutraalin avioliiton). En näe sellaiselle “laajentamiselle” perusteita Raamatussa (kirkkojen traditioita en tunne syvällisesti, mutta tuskin minkään traditionkaan perusteella). Nähdäkseni Raamatussa avioliitto on aina miehen ja naisen välinen.
Muutaman aiheeseen liittyvän kommentin pohjalta mietin:
Oletetaan, että samaa sukupuolta oleva pari on elänyt reilun kymmenen vuotta yhdessä ja heillä on pari alakouluikäistä lasta, joiden biologinen isä on tuntematon. (Käytännössä siis oletamme parin naisiksi, koska jos miesparilla on lapsia, äiti ei voi olla tuntematon.) Lapset pitävät molempia naisia vanhempinaan eikä siis minkäänlaista isää ole kuvioissa eikä löydettävissä. Pitäisikö tässäkin tilanteessa kirkon neuvoa heitä eroamaan ja samalla erottamaan lapsilta joko pysyvän yhteyden toiseen vanhempaan tai päivittäisen yhteyden molempiin vanhempiin esim vuoroasumisratkaisulla?
Kun paljon tässä asiassa puhutan lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa ja sillä toki tarkoitetaan äitiä ja isää - mutta mikä on lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa, jos ainoat lapsen tuntemat vanhemmat ovat samaa sukupuolta?
Ja tämä ei ole minulta mikään mielipide, vaan kysymys, joka tuli mieleen ja johon itselläni ei ole vastausta.
Minusta on selvää, ettei perheitä pidä ruveta hajottamaan, ja lasten tuttua kotia ja ainoaa heidän tuntemaansa perhettä rikkoa.
Tällaisessa tilanteessa mielestäni lapsen oikeus isään ja äitiin tarkoittaa oikeutta tuntea ikävää tai kipua puuttuvan isän vuoksi. Oikeutta kaivata isää jota ei tunne, pohtia ja käsitellä asiaa.
Olisi muuten mielestäni aina rehellistä ja reilua puhua “naisparin lapsista” siten, että jos mahdollista ja jos tiedossa, viitataan myös isään. Tai mainitaan jos isä on anonyymi luovuttaja.
Usein heitetään vain huolettomasti, että “lesbo-/ homoparin lapset” ikäänkuin olisi maailman luonnollisin asia, että heillä on lapsia. Ja tältä pohjalta käsitellään myös avioliittolakia ja (aikuisten) “yhdenvertaisuutta” ja perheen arvostusta jne. sen suhteen.
Kuitenkin naisparin lapsilla on isä jossakin, miesparin lapsilla on äiti. Yhteisiä lapsia he eivät voi saada.
Eihän tällaisen pariskunnan eroon mitään erityistä draamaa liity. Se, joka on lasten biologinen äiti, pitää tietysti itse lapsensa. Toinen “äiti” voi saada tapaamisoikeuden tai pikemminkin lapset voivat saada äitipuoleensa tai adoptioäitiinsä tapaamisoikeuden. Sellaiset erot jossa biologiset vanhemmat eroavat, ovat paljon raastavampia, mutta silti sellaisetkin ovat nykyään arkipäivää. Ei kirkossa pidä koskaan neuvoa ihmisiä elämään valheessa.
Miksi biologisten vanhempien erot ovat raastavampia? Lapsen kiintymys kahteen “äitiin” voi olla aivan yhtä syvää kuin isään ja äitiin. Aivan kuten lapsen kiintymys vaikka adoptiovanhempiin tai isovanhempiin, jos he ovat lapsen ensisijaiset kasvattajat.
Eli sinä pidät oikeana, että uskovat suosittelevat parille eroa väärän elämäntapansa vuoksi vaikka lapsi(-et) joutuu näin luopumaan toisesta vanhemmastaan.
Mitä tarkoittaa “elää valheessa”? Ymmärrän käsitteen “elää synnissä”, vaikka tiedän, että moni kristittykään ei enää niin, onneksi, ajattele tällaisesta liitosta. Mutta mikä siinä on valhetta?
Ensiksikään kirkko ei ole vihkinyt heitä avioliittoon, eikä pidä heidän liittoaan avioliittona. Elleivät he itse julista elävänsä aviossa ei mitään ongelmaa kai ole. Toisekseen, jos he haluavat kommuuniolle, eikö heidän pitäisi pyrkiä elämään niin, että se olisi mahdollista?
Kysymykseni liittyi Susilampaan aikaisempaan kysymykseen johon Mauriina vastasi. Kyseessä ei siis ollut avioliiton tai kommuunion ongelma vaan se, että pitääkö ehyttä perheen muodostavaa kokonaisuutta käskeä eroamaan vaikka siitä saattaisi olla lapsen kannalta selviä haittoja.
Avioliiton purkamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että yhteydet katkeaisivat. Ja käsitin, että kyseessä on nimenomaan kommuunion ongelma. Mikä muukaan se kirkossa olisi?
Pyydän huomauttaa että minä en määritellyt, millainen esimerkkiparin suhde juridisesti on, avioliitto, rekisteröity parisuhde vai ns avoliitto. Jos sillä nyt on jotain merkitystä joltain kannalta. Esitin esimerkkini nimenomaan lasten aseman pohdinnan kannalta.
En myöskään puhunut kommuuniosta puolta sanaa.