Kerrotaan, että Lauri Haikolalla oli tapana kysyä teologian opiskelijoilta: oletko lukenut tunnustuskirjat latinaksi? Ja täydentää sitten oppilaan ei-vastausta: ei se haittaa, koska minä olen lukenut.
1 tykkäys
Kirkonrotta, väistämättä jään kirjoituksiesi äärellä miettimään ajatteletko mannermaalaisen paradigman partisipaatioajattelun olevan jonkinlaista ex opere operato meininkiä, jossa ihmisen sisäisellä asenteella suhteessa Jumalaan ei ole mitään väliä - ja että Mannermaa & co. ajattelisivat kristityn vanhurskautuvan tehokkaasti ja näkyvästi vaikka hän suhtautuisi hyvinkin penseästi Kristukseen ja Jumalan tahtoon?
En ole tullut ajatelleeksi tuollaista kysymystä. Mutta kun kysyit, niin vastaan, etten näe perusteita tuollaiseen ex opere operato -tulkintaan “mannermaalaisista”. Jotta asia ei olisi liian helppo, tuossakin traditiossa näyttää olevan sakramenttiteologiassa kaksi erilaista ex opere operato -tulkintaan. Ex opere operato voidaan tulkita joko niin, että armonväline on itsessään oikea ja efektiivinen riippumatta sen jakajan tai vastaanottajan uskosta tai niin, että se pelastaa vastaanottajan ilman vastaanottajan uskoa.
Käsittääkseni “mannermaalaiset” hyväksyvät käsityksen että armonväline, jonka efektiivisyys on riippumaton jakajan ja vastaanottajan uskosta vaikuttaa pelastavan uskon vastaanottajassa armonvälineessä reaalisesti läsnä olevan Kristuksen tai kolmiyhteisen Jumalan vuoksi.
Uskonteologiassa painopiste on siis kysymyksesi ex opere operato -ilmaisun tulkintaan nähden päinvastainen: juuri sisäinen usko ja partisipaatio on “mannermaalaisuuden” oleellista. Kysymysmerkit liittyvät pelastavan uskon ja Kristuksen läsnäolon tiedettävyyteen ja tiedon lähteisiin. Tiedetäänkö läsnä oleva Kristus suoraan vai epäsuorasti mielen ulkopuolisten kohteiden (julkiset armonvälineet) yhteydessä.
Eroja on ilmeisesti siinä, kuinka ja missä määrin sisäinen usko on tiedettävissä eli kuinka pimeää on se pimeys, jossa Kristus on uskossa läsnä. Aiheen systematisointi on vaikeaa, jos mukaan otetaan ristinteologia epistemologisesti painotettuna. Tässä lienee ainakin yksi ero muun muassa Mannermaan ja Karimiehen välillä enkä osaa sanoa, miten vaikkapa Juntunen paikantuu siinä suhteessa. Asetelmaa sotkee tarpeettomasti negatiivinen riippuvuus Kant-Ritschl-virhetulkintoihin, joita ei kuitenkaan tiedosteta. Aihe edellyttäisi “maannermaalaisten” tarkkaa lukemista ja vertailua, ehkä haastattelemistakin.
Käsittääkseni “mannermaalaisuus” määrittyy hyvin väljästi tietyistä teologisista piirteistä käsin, mutta avautuu niistä niin moniin suuntiin, ettei sitä voi ymmärtää koko kristinuskon tai luterilaisuuden tulkintaa koskevaksi yhdeksi suuntaukseksi.
Oletan, että “mannermaalaisuuden” pluralismi tulee aiempaa selvemmin ilmi nyt, kun perinnön selvittely on alkamassa. Se toteutunee pääasiassa suhteessa avioliittoteologiaan, mistä on jo runsaasti evidenssiä.
Kaikki keskeiset teologiset piirteet tulkitaan useilla tavoilla eivätkä ne edes ole “maannermaalaisten” erityispiirteitä kuin korkeintaan tiettyjen reduktioiden ja semanttisten ratkaisujen suhteen.
Kopperi-Saarinen pitää keskeisimpinä “reaaliuskoa” (vs. asetettu usko ja aktiivinen usko) ja ristin rakkautta.
Takavuosina korostettiin kolmea teemaa tai dimensiota: uskossa läsnä olevaa Kristusta, ristinteologiaa ja uskoa ja rakkautta. Kaikki teemat löytyvät jo aiemmista Luther-tutkimuksesta.
Kun huomioidaan “mannermaalaisuuden” sisäinen pluralismi ja sitä edeltävät tulkinnat, niin myös “mannermaalaisuuden” rajat liukenevat.
Itse olen kiinnittänyt vuosien varrella huomiota mm. kolmeen ongelmaan: Mannermaan In ipsa fide Christus adest -kirjasen löytöjen väitettyä vähäisempi uutuus suhteessa esimerkiksi Eino Sormusen Luther-tulkintaan, “maannermaalaisten” ongelmalliset tulkinnat Kantista, Ritschl’stä, kantilaisuudesta ja ritschliläisyydestä (mm. erittelyt apriori-aposteriori, teoreettinen-käytännöllinen, luonto-persoona, olio-ilmentymä) sekä Mannermaan tulkinta ortodoksisuudesta (muun muassa Jumalan olemus ja energiat) partisipaatio-jumalallistuminen-näkökulmasta.
Neljäs ongelma-alue on sovitusteologia, jossa näyttää olevan merkittävää pluralismia Kristuksen persoonan ja työn merkitysten painottamisen suhteen. Ongelma on sisällöllisesti sama kuin Paavali-tutkimuksessa. (Juntusen sovituspartisipaatio-kritiikki Kuulan väitöksessä olisi yksi tapa lähestyä sovitusteologian ongelmaa myös “maannermaalaisten” keskuudessa: esimerkiksi Mannermaan, Huovisen ja Peuran erot ja yhtäläisyydet.)
Viides ja ehkä käytännössä tärkein aihepiiri ovat teologisen etiikan sisäiset erot, jotka paikantuvat järjen, kokemuksen/havainnon, ilmoituksen ja uskon suhteisiin, luomisen ja lankeemuksen suhteeseen ja pelastuksen vaikutuksiin, esimerkiksi luonnollisen moraalilain/ luonnonoikeuden ja usko/unio-rakkaus-etiikan suhde. Laaja aihe, mutta melko tarkka fokus löytynee
Tähän liittyvät myös empiiriset some-ongelmat: korostetaan, että oikeasta uskosta seuraa oikea rakkaus, mutta samalla syntyy vastaevidenssiä, kun käytös ei vastaa puheita. Tähän on tietysti työkalupakillinen defenssiselityksiä, joista tärkein ja kaikkeen sopiva on sinänsä pedagogisesti hyödyllinen simul-erittely. Luther itse on tietysti hyvä esimerkki teologian sisällön ja käyttäytymisen epätasapainoisesta suhteesta.
Niin, kiinnostukseni koski tuota viimeistä kohtaa. Mutta ilmeisesti et niinkään pidä empiirisin “some-perustein” ongelmallisena mannermaalaista teologiaa kuin aivan kaikkia kristinuskon väitteitä jumalallisen rakkauden erityisestä ilmenemisestä Kristuksen seuraajien teoissa vrt. muut ihmiset.
Voiko nämä kummatkin olla totta yhtä aikaa. Nyt ajattelen pientä kasteettavaa lasta.
Jep. Sovituksen suhteen korjattu “mannermaalaisuus” oli oma lteologinen ähtökohtani 1990-luvulla, koska peruskäsitys vanhurskauttamis-pyhitys -näkökulmasta tasapainoinen ja efektiivinen armonvälinekäsitys liimasin yhteen uskon objektiivisen ja subjektiivisen puolen, jaetun ja vastaanotetun armo. Armonväline vaikuttaa omalla sisällöllään, merkityksellään, painoarvollaan ym. juuri armonvälineen mukaisen uskon. Armonvälineiden efektiivisyysen painotus löytyy muun muassa Huoviselta ja Pihkalalta (Armonväline vai armon lupaus? - joka on kyllä metodisesti vähän epäuskottava ns. teorialähtöinen tutkimus, jossa aineisto puhuu ja jakautuu ennalta määrätyn teorian mukaisesti.)
Tasapainoinen teologia kuitenkin nihiloituu, kun uskosta/uniosta ei juuri synny uudistusta, rakkautta, ristin rakkautta lähimmäisiin. Jeesus kuitenkin korosti, että puulla ja hedelmillä on lainmukainen yhteys. Niin myös Luther ja “mannermaalaiset” silloin, kun eteen ei aseteta empiriaa, jonka edessä otetaan esiin uudistus on “aina vasta alkavaa” -painotus jolloin uskon/union uudistava vaikutus nihiloituu ja koko systeemi alkaa näyttää teoreettiselta luomukselta. Sitä voi kyllä paikata vielä muun muassa ristinteologialla: myös kristityn uudistus kätkeytyy vastakohtaansa.
Tämä ei ole vitsailua tai vinoilua muille vaan ihan itse kilvoiteltua ongelmaa, jonka tuloksena on ollut lähinnä toivo uudistuksesta, jota ei voi itse havaita. Tätä pyhityksen itsehavainnoinnin vaikeutta korostivat esimerkiksi Sormunen ja Simojoki, joilla on ollut 1990-luvun lopusta tärkeä korjaava ja palauttava merkitys, vaikka heidän omat teologiansa ovat sinänsä hyvin rajoittuneita, Sormuselle on paljon liian poleemista Luther-ideologiaa ja Simojoella haasteita väistelevää sovittelua (esim. Raamattu, Jumalan sana ja eksegetiikka).
Uudistumisen on toki keskeinen jo Paavalin kirjeissä, niiden kirjoittamisen motiivinakin. Paavali olibturhautunut, kun hänen perustamisessa seurakunnissa on vakavia alkeellisia ongelmia. Evankeliumi ei uudistanut kristittyjä Paavalin odotusten mukaisesti.
Myös reformaatiota voidaan tulkita rakkauden ja uudistuksen näkökulmasta. Esimerkiksi Lutherin Kristityn vapaudesta sisältää vahvaa uskoa siihen, että oikea evankeliumi uudistaa elämää.
Sama oletus oli muun muassa varhaisessa pietismissä, Spenerin Pia desideriassa ja varhaisessa liberaaliteologiassa ja sosiaalisessa evankeliumissa.
Oletus on siis se, että Jumala uudistaa syntiset ihmiset eivätkä ihmiset uudista itseään.
Huovisen Lutherin “synergismi” käsittelee tätä pyhityksen ja “kooperation” teemaa Lutherin Saarnan kahdenlaisesta vanhurskaudesta perusteella. Huovisen artikkeli on oleellinen. Siinä on ilmeisesti aika vähän Huovisen omaa korostusta. Saarna löytyy Anja Ghisellin toimittamasta kokoelmasta Iloinen kärsimys. Huovinen ei linkitä vanhurskauttamisen kahta puolta aihetta selkeästi Mannermaan unio-vanhurskauttamiseen eikä sen unio-teologian mukaiseen vanhurskauttaminen-pyhitys-suhteesteen. Tässä olen nähnyt jonkinlaisen eron, joka kuitenkin Huovisen Fides infantium (kirja ja artikkeli) ja Kuolemattomuudesta osallinen kuronee pienemmäksi.
Luulen silti, että Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisen sisältyi Huovisen näkökulmasta painotus ja motiivi, että vanhurskauttamiskysymys saataisiin hoidettua vähän sivummalle Rooma-suhteissa. Huovinen korosti ekumeenisissa puheissaan Lutherin katekismuksia, koska reformaation kiistakysymykset ohitetaan niissä, myös vanhurskauttamiskiista(t), joista luterilaiset eivät ole koskaan päässeet keskenäänkään yksimielisyyteen.
Mutta tämäkin aihe vaatisi keskitettyä katsetta ja erityistä motivaatiota. Havaintoni ovat jo vuosien takaa ja niitä voi vaivata muistikuvien rappeutuminen. Aika ei ollut silloin otollinen “maannermaalaisten” erojen julkiseen näkemiseen. Nyt “mannermaalaisuus” on jo marginalisoitumassa, ehkäpä juuri YJV:n ym. ekumeenisen ja evl-menestysten vuoksi, ja hajaantumassa avioliittoteologiaan ja muun teologisen etiikan alueella.
Tuossa vastaat, oikeastaan esittämääni pohdintaan, mikäli ymmärsin oikein.
Myöskään elossa olemisesta ei siis ole täysin riittävää evidenssiä?
2 tykkäystä
Elossa oleva Cantell varmaan foorumia lukiessaan haluaisi nähdä molemmat ällänsä. Hän saattoi kyllä kirjoittaa niitä useitakin, mutta ne eivät näy nimessä.
En muistanut kirjoitusasua. Kysyin vaimolta. Ei muistanut. En viitsinyt googlata. Olisi tietysti pitänyt. Arvasin viärinpäen.
Lohduttaudun sillä, että Ilmari Karimiehen väitöskirjan alkuhöperehtimisissä suositellaan teologian kunniatohtorin arvon myöntämistä teologisen osaamisen tjsp. perusteella Kimmo Saastamoselle. Eero Huovinen oli lukenut tarkasti ja kysyi Karimiehen karonkassa, olenko vaihtanut nimeä.
Yhdellä i-kirjaimella on ollut aiemmin paljon enemmänkin merkitystä. Nikealaisen syntyajan homo-kiistoissa yksi i-kirjain oli joskus konkreettisesti elämän ja kuoleman kysymys. Ne, jotka jättivät i-kirjaimen pois, voittivat pitkän kiistan, jota ei pystytty ratkaisemaan eksegeettisillä perusteilla.
Kasteoppilas Ambrosius huudettiin vähän myöhemmin Milanon piispaksi, kun nikealaiset ja areiolaiset koettivat rakastaa lähimmäisiään liian intohimoisesti.
2 tykkäystä
Aivan niin. Elossa oleminen, elämän ja kuoleman raja on yksi hankalimmista kysymyksistä. Paavali väittää, ettei hän elä vaan Kristus elää hänessä eikä hän tee Jumalan tahdon vastaisia tekoja vaan synti tekee niitä hänessä. Hän väittää myös, että kasteessa kuollaan ja synnytään uudeksi. Ja Uusi testamentti käsittelee eläviä kuolleina ja kuolleita elävinä. Jotkut kuolevat kerran, toiset kahdesti ja jotkut eivät kertaakaan. Lukijalle tulee helposti sama olo kuin huimausaineiden käytöstä.
Kirjoitin aikoinaan Kuopion Kirkko ja kotiin keskiaukeaman jutun kuolemasta lääketieteen näkökulmasta. Opin siinä yhteydessä, että kuoleman määritelmä ei ole yksiselitteinen ja se on muuttunut: hengitys, syke, aivokäppyrä …
Kari Kuula suomensi eksegeetti Marcus Borgin kirjan Kristinuskon sydän. Wille Riekkinen kirjoitti esipuheen. Tarkistin suomennoksen suomentajan pyynnöstä ja opiskelin itsehillintää onnistuneesti: en kommentoinut teologista sisältöä.
Nikolainkirkon kryptassa pidettiin kirjan julkistamisseminaari. Osallistuin sivummalta katsellen ja kuunnellen. Wille Riekkinen esitteli itsensä edesmenneeksi Kuopion piispaksi. Tulkinta jäi kuulijan vastuulle.
Vähän Riekkistä vanhempi emeritus Huovinen jätti äskettäin Oulussa kirkkopäivien nojatuolihaastattelun viestikapulan Riekkisen seuraajalle Jari Jolkkoselle. Huovinen tuntui olevan vanhan aiheensa kuoleman miettiessä. Kertoi kyselevänsä ihmisiltä, miten he haluavat kuolla. Kertoi itse olevansa tänään lähempänä kuolemaa kuin eilen, joka päivä. Joku toinen olisi saattanut väittää päinvastoin olevansa tänään lähempänä elämää kuin eilen, joka päivä.
Olisikohan ollut Robert Jenson, joka arveli, että ihminen ei pysty ajattelemaan itseään kuolleena. Olisikohan Rene Descarteisin cogiton metodinen johdannainen? Siinä on joka tapauksessa jotain samaa metodista ongelmaa kuin kantilaisessa olion sinänsä tietämisessä eli tietämisessä ilman tietämisen välttämättömiä edellytyksiä.
Täytyy myöntää, @AnttiValkama, pistit pahan kysymyksen. En osannut ennakolta arvata, kuka nappaa paljaaseen koukkuun.
2 tykkäystä
““Ex opere operato voidaan tulkita joko niin, että armonväline on itsessään oikea ja efektiivinen riippumatta sen jakajan tai vastaanottajan uskosta tai niin, että se pelastaa vastaanottajan ilman vastaanottajan uskoa.””
Näistä ensimmäisen käsityksen Luther, luterilaiset tunnustuskirjat ja Raamattu torjuvat jyrkästi! Eihän Aabrahamkaan vanhurskautunut pelkästään lupauksesta, vaan siten, että otti lupauksen vastaan uskolla. Room.4.
Tässä Eero Huovisen selitys Lutherin käsityksestä johon on helppo yhtyä.
Yhteenveto
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa. Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien efektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
"Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta." (WA 6, 533, 29-534,2.
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 92-93
Pointtni oli semantiikassa, ilmaisun merkityksen ja asiasisällön suhteissa. On ainakin kaksi erilaista ex oprere operato -ilmaisun merkitystä. Ex opere operato -ilmaisun hyväksyminen tai hylkääminen riippuu kumman merkityksen ilmaisulle valitsee tai tuntee. Siis ilmaisun merkitys on ratkaisevaa ilmaisun asiasisällön hyväksymisen tai hylkäämisen kannalta.
On teologialle ja teologialle erimielisyyksille tyypillistä, että kiistellään ilmaisuista, joiden semanttista pluralismia ei tunnisteta eikä käsitellä. Tai pluralismi tunnistetaan ja kiista kohdistuu sitten ilmaisun oikeaan merkitykseen niin että asian käsittely jääkin sivuun.
Luterilaisuudessa ongelma on ollut ilmeinen armonvälinekäsityksen lisäksi muun muassa vanhurskauttamis- ja uudestisyntymiskiistoissa. Niissä on kiistelty usein ilmaisujen oikeista merkityksistä ja asiasisällöistä sekaisin. Hyvässä teologiassa hyödynnetään stipulatiivisia määritelmiä eli määritellään keskeiset ilmaisut tietoisena semanttisesta pluralismista. Huipputarkassa teologiassa sama asiasisältö kuvataan useilla keskeisten ilmaisujen määritelmillä.
Semanttisen pluralismin aiheuttamien erimielisyyksien kääntöpuolena on syntynyt ns. kumikäsite-ekumenia. Siinä semanttista pluralismia hyödynnetään näennäisen yksimielisyyden esittämiseen. Ilmaisuista ollaan yksimielisiä, vaikka asiasta ollaan eri mieltä. Tämä on esimerkiksi YJV:n metodinen ongelma. Ja kiista ilmaisujen oikeista merkityksistä oli YJV:n reseption metodinen ongelma. (Yhteinen julistus vanhurskattamisesta)
Populaarissa kotimaisessa teologiassa ex opere operato -ilmaisu näyttää tarkoittavan yleensä sitä vaihtoehtoa, joka torjutaan sisällöllisesti: armonväline pelastaa tehtynä tekona ilman vastaanottajan uskoa. (On hyvä kysymys, onko mikään kristillinen suuntaus koskaan opettanut aidosti näin.)
Harvinaisempi on ex opere operato -ilmaisun tulkinta, jonka asiasisältö hyväksytään: efektiivisen armonvälineen efektiivisyys tehtynä tekona ei riipu jakajan tai toimittajan uskosta vaan sisältyy armonvälineeseen. (Tämä lienee asiasisällöltään eri vahvuisena ja eri painotuksina kaikkien kristillisten suuntausten käsitys.)
1 tykkäys
Käsittääkseni Room. kat. kirkko? Ja henki on monesti ollut tämä nykyisinkin jopa joidenkin luterilaisiksi tunnustautuvien yhteisöjen keskuudessa.
On kuitenkin turhaa yrittää poiketa Raamatun selkeästä sanomasta mihinkään suuntaan. Raamattu kun sanoo, että lupaus (sakramentin objektiivinen lupaus)otetaan vastaan uskolla. Tunnustuskirjamme vahvistavat tämän.
Illallispöydän yli hän ojensi opetuslapsilleen tavallista leipää ja viiniä, mutta sanoi niitä tosi ruumiikseen, ja verekseen ja lisäsi: “Ottakaa ja syökää.” Siinä tilanteessa tämä käsky ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin suulla syömistä ja juomista. Sanaa ei kuitenkaan saa ymmärtää kapernaumilaisten karkealla tavalla lihan pureskelemiseksi, vaan se sana käy yli meidän luonnollisen ymmärryksemme. (Joh. 6:52) ss.) Myöhemmin Herra Kristus sitten antoi toisen, hengellistä syömistä koskevan käskyn: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Näin hän vaatii uskoa.
Tunnustuskirjat, s. 525.
Edelleen Raamattu opettaa, että me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen. Jos nyt messu tehtynä tekona poistaa elävien ja kuolleiden synnit, niin vanhurskauttaminen tapahtuu messuteon voimasta eikä uskosta, mikä ei sovi yhteen Raamatun kanssa.
Tunnustuskirjat, s. 65-66.
Onko tästä jokin dokumentti? Löytyykö esimerkiksi Katolisen kirkon katekismuksesta? Luin sen aikoinaan tenttiin englanniksi, mutta suomennos on jäänyt läpi lukematta. En muista, mitä tästä aiheesta opetetaan.
Reformaation syntykontekstissahan ongelma oli enemmän siinä, ettei armonvälineiden, sanan, kasteen ja ehtoollisen sakramentin, omaan vaikutukseen luotettu tarpeeksi vaan painopiste oli siirtynyt parannuksen sakramenttiin, riippiin, ja tarvittavan katumuksen ja sen motivaation laatuun sekä seurauksiin.
Ongelma, josta reformaatio syntyi, voidaan esittää monella tavalla. Yksi tapa on sanoa, että reformaatio haastoi facere quod in se est -kasityksen, jonka mukaan pelastus on Jumalan ja ihmisen yhteistyön tulosta. Kun ihminen tekee parhaansa Jumalan armon avulla, Jumala hyväksyy vajavaisenkin lopputuloksen lopullisen pelastuksen perustaksi. Käsittääkseni tämä on jonkinlainen yhdistelmä Aristoteleen hyve-etiikkaa, virtuismia, (vanhurskaaksi tullaan vanhurskautta harjoittamalla) ja Augustinuksen armo-oppia (Jumala lahjoittaa armossaan kaiken sen hyvän, jonka hän hyväksyy “ansioiksi”).
Aquinolaisen ja Ockamilaisen traditioiden välillä oli tarkempia eroja siinä, mitä ihmisessä piti tapahtua ja mikä oli Jumalan ja ihmisen osuus kooperatiossa. Skippaan oppikirjoissa kerrotut erot. En tunne niitä lähdetesteistä.
Lutheria voinee pitää ockamilaisen tradition reformoijana, korjaajana tai syventäjänä. Tahto ei seuraa tomismin mukaisesti järkeä vaan on siihen nähden vapaa. Mutta tahto ei ole silti vapaa uskomaan ockhamismin mukaisesti vaan se on sidottu syntisen epäuskon, egoismiin, ja tarvitsee efektiivisen evankeliumin voidakseen uskoa.
Pelastuksesta osalliseksi tulemisessa korostuu Jumalan yksinvaikuttavuus, monergismi (yksi työskentelee) ja vasta pelastuksesta osalliseksi tulemisen jälkeen synergismi/kooperatio (yhdessä työskentely).
Monergismin korostuminen perustuu kahteen samanaikaiseen painotukseen: Jumala-käsitykseen, jonka mukaan, Jumala on kaiken hyvän lahjoittaja ja pelastusvarmuuden takaamiseen. Painotuksia lienee kaksi lähdettä: yhtäältä teologinen armokäsityksen johdonmukaisuus ja toisaalta kokemuksellinen pelastusvarmuuden kaipuu.
Luterilaisuudessa erot ovat täsmentyneet siihen, miten ymmärretään uskon syntyminen. Mikä on objektiivisen armonvälineiden ja subjektiivisen uskon suhde. Käsittääkseni armonvälineiden efektiivisyysen korostaminen on paras vastaus tähän kysymykseen.
Jos olen ymmärtänyt oikein, niin juuri tämä monergistinen efektiivisyys oli jopa Karl Barthin Jumalan sana -kasityksen intentio, joka heijastui ja resonoi myös Martti Simojoen körttitaustaiseen Jumalan sana -käsitykseen. Jumalan sana annetaan Raamatun teksteistä.
Ihmisen kyky tai kyvyttömyys uskoa evankeliumi oli siis myös körttien ja hedbergiläisten perusero, myöhemmin körttien ja viidesläisten ero.
Jotkut uskon harjoittamisen peruskysymykset näyttävät olevan pysyviä ja vaativan jatkuvaa yksilöllistä ja yhteisöllistä tasapainoilua.
Tämä kysymys ihmisen (tahdon) vapaudesta ja evankeliumin vaikutuksista vapauteen on viime kädessä myös samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisen perustavin teologinen kysymys.
(En nyt valaise ongelmaa Kantin tahdon vapauden ongelman analyysilla, joka on hyödyllinen ihmisen omien kykyjen rajojen mutta jokseenkin hyödytön Jumalan toiminnan tarkastelussa.)
1 tykkäys
En tiedä, siksi laitoinkin kysymysmerkin tuohon perään. Mutta tuskinpa Luther olisi taistellut olematonta vastustajaa vastaan?
Ehkä aihe vaatisi jotain tarkempaa erittelyä.
Oletetaan, että Lutherin kritiikin kohteena olivat sellaiset pappien toimittamat messut, joihin ei osallistunut seurakuntalaisia. Niiden uskottiin vaikuttivan syntien anteeksi anatamista tehtyinä tekoina ilman armonvälineen jakamista ja vastaanottamista.
Tuollaisessa käytännössäkin on kuitenkin usko, vaikka se kohdistuu väärin. Sekä messun toimittva pappi että toimitettn messuun luottava kristitty uskovat, että väärinkäytetyt armonvälineet ovat efektiivisiä eli ne poistavat syntiä ja lepyttävät Jumalan vihaa.
(Sovitusta katsotaan usein kahdesta näkökulmasta: Jumalan vihan lepyttäminen ja Jumalan vihan syyn poistaminen. Juuret ovat Vanhan testamentin syntiuhri- ja syntipukki -käytännöissä. Edellinen lepyttää ja jälkimmäinen vie synnit pois. Uusi testamentti ei systematisoi sovitusteologiaa.)
Messu-uhrikäytännön ja siihen liittyvän ex opere operato -tulkinnan virhe täsmentyy siihen, että usko armonvälineen vaikutukseen irtoaa armonvälineen jakamisesta ja vastaanottamisesta. Armonvälineen käytön suunta vääristyy. Armonväline ei ole Jumalan lahja ihmiselle vaan ihmisen teko Jumalalle.
Täsmentyyköhän Lutherin ex opere operato -kritiikki tällsisiin kysymyksiin, messu-uhriin yms.
Se on kuitenkin riittämätöntä, jos sanotaan, että sakramentti vaatii uskoa. Pitää muistaa myös, että se lahjoittaa ja vaikuttaa uskoa.
Onkin oltava tarkkana, missä merkityksessä armonväline vaatii uskoa, ettei luiskahdeta siihen käsitykseen, että ihminen voi uskoa ilman armonvälineen merkityksen ja sisällön ilman armonvälineen vaikuttamaa uskoa.
Käsittääkseni suurimmat Lutherin teologiset heikkoudet liittyvät ilmaisujen horjuvuuteen ja tiukkojen lausahduksen yksipuolisuuteen. Luther ei ollut systemaatikko. Siitä syystä Lutherin reseptio- ja tulkintahistoriakin on niin sekavaa ja ristiriitaista, ilmeisesti jo 1540-luvulta lähtien, ehkä aiemminkin. Eri mieltä olevat voivat tukea toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja selkeillä sitaateilla. Siksi myös Luther-tutkimuksen mahdollisuudet ratkaista nykyisiä teologisia ongelmia ovat hyvin rajalliset.
Sama pätee muutettavat muuttaen muuhunkin aatehistorialliseen tutkimukseen. Se oli jo reformaatioajan ongelma, jota muun muassa Kaarlo Arffmanin tutkimukset valaisevat. Tämä on yksi syy siihen, miksi tarvitaan jatkuvasti sellaista konstruktiivista systemaattista teologiaa, joka ei nojaa historiallisiin auktoriteettiin vaan teologian sisältöjen omaan painovoimaan. Konstruktiivinen ongelmanratkaisu on sekä sisällöllisesti että asenteellisesti paljon vaikeampaa kuin aatehistoriallinen reseptiivisyys ja vakiintuneiden inhimillisiin auktoriteetteihin nojaaminen.
3 tykkäystä
Armonväline ei itsessään vaikuta uskoa, vaan Jumala vaikuttaa uskon Pyhälllä Hengellään sakramentin välityksellä ja siksi se onkin välineen asemassa suhteessa armoon niin kuin nimitys armonväline itsessään asian ilmaisee. Sana on perustava armonväline myös sakramenteissa ja ilman Sanaa ne eivät vaikuta mitään kuten Luther sanoo. Sanassa on lupaus syntien anteeksisaamisesta ehtooollisessakin. Kuka ikinä menisi sakramentille jos siihen ei liittyisi Sanan lupausta syntien anteeksinantamuksesta, vaan se olisi pelkkä riitti? Sakramentti ei siis ole armo itsessään.
Ja löysin kyllä Trenton kirkolliskokouksen dekreetin, jossa sanotaan sakramentin vaikuttavan kunhan se vain toimitetaan.
- Jos joku sanoo, etteivät uuden lain sakramentit tuo armoa sen perusteella, että ne toimitetaan, vaan että pelkkä usko Jumalan lupaukseen riittää armon saamiseen: hän olkoon erotettu.
Trento, Istunto 7, kolmantena päivänä Maaliskuuta 1547, kohta 8.
Enkä pidä siitä, että puhut Lutherin teologisista heikkoukista ja asetut ikään kuin hänen tuomarikseen. Ilmeisesti pyrkimyksenäsi on saada hänet näyttäytymään huonossa valossa, jotta omat itselähtöiset ekumeeniset pyrkimyksesi saisivat jalansijaa?
No jaa, miksei heikkouksista saisi puhua? Kirkkis on niin systemaatikko päästä varpaisiin että on ihan loogista että Lutherus vaikuttaa sekavalta siitä kulmasta.
Itse ajattelen että Luther ei tainnut pyrkiä jäämään historiaan järkevää ja systemaattista teologiaa tehden vaan tarkoitus oli Raamattua tutkien ja selittäen ja siltä pohjalta saarnaten uudistaa kirkkoa joka oli monenlaisten kiemuroiden taakse Martin mielestä kätkenyt tärkeimmän aarteensa eli yksinkertaisen evankeliumin.
Luulen että Luther ei pitänyt itseään esikuvallisena. Hän oli monimutkainen ja varmaan aika impulsiivinen tyyppi.
Mutta sulla on toki ihan toisen tason tietomäärä tästä tohtorista kuin varmaan kenelläkään täällä. Tämä on minulta mutua.
Kyllä voidaan sanoa, että armonväline vaikuttaa uskon, koska armonväline ilman armonvälittämistä ei ole armonväline. Armonvälineen konstituutiosta olen kirjoittanut jo aiemmin.
Jos Luther on sanonut, että ilman Sanaa sakramentit eivät vaikuta mitään, hän on tietysti väärässä, koska ei ole olemassa sakramenttia ilman Sanaa. Veden, viinin ja leivän jakelua voi olla ilman Sanaa, mutta sakramenttia ei ole ilman Sanaa.
2 tykkäystä