Trento-lainaus pitäisi katsoa laajemmin. Sitaatti antaa ymmärtää, että siinä torjutaan käsitys uskosta Jumalan lupaukseen ilman toimitettuja sakramentteja.
2 tykkäystä
Tietysti Lutheriakin pitää arvioida ja myös vaikkapa Paavalia. Paavalin suurimmat heikkoudet koskevat epäsystemasttisesti esitettyä laki-käsitystä, josta eksegeetitkään eivät ole saaneet kunnolla selvää vuosikymmenien työskentelyn jälkeenkään. Lutherin asema luterilaisuudessa on Lutherin oman intention vastainen.
1 tykkäys
Tämä on varsin ongelmallinen näkökulma. Tällä tavalla saadaa keskustelu tapettua, syyllistämällä pohtivat ja kriittiset näkökulmat. 9x käyttää tätä menetelmää usein ja toistuvasti. Tähän "ketun ansaan " ei kuitenkaan tarvitse alistua. Kaikkia oppeja on arvioitava, myös lutherin tulkintoja. Luther ei ole kritiikin ulottumattomissa.
Eivät tietenkään ole saaneet selvää kun heidän toisin orientoitunut intentionsa on ohjannut heitä. Minulle Luther on kuitenkin ylivertainen verrattuna kaiken maailman nykyteologeihin. Esim. hänen Gal. kirjeen selityksensä on sellaista apostolien etenkin Paavalin teologian selväsanaista esiintuomista, että vertaista sille ei nykyteologien joukosta löydy. Ja kun sanot, että häntäkin pitää arvioida niin tämähän on juuri hänen arviointiaan!
Niinhän minä juuri sanoin edellisessä viestissäni. Ihme pyörittelyä.
Kuten sanoin, Jumala vaikuttaa uskon, ei armonväline itsessään. Muutoinhan kaikki ne, jotka ovat kastetut tai käyneet ehtoollisella uskoisivat, mutta tiedät ettei se niin ole. Suurin osa suomen kansastakin ovat kastettuja, mutta eivät usko. Aivan samoinhan oli Nooan aikana, Jumala pelasti uskovan Nooan, mutta hukutti tuon aikaisen epäuskoisen maailman. Armonväline, arkki, siis pelasti Nooan kun hän uskoi. Samonihan Aabraham pelastui uskosta lupaukseen. Jumalan lupaus pelasti hänet kun hän uskoi, ei lupaus itsessään.
Room 4:20-25: “mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.”
Siis meillekin on annettu lupaus siitä että kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme meille luetaan uskomme vanhurskaudeksi. Tätä lupausta meille tarjotaan sakramenteissa ja kun uskomme, meillä on pelastus.
Matt 26:27-28: "Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: “Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.”
Tiedät kuitenkin, ettei tämä liiton veri vaikuta syntien anteeksiantamista niissä, jotka eivät usko. Mutta missä epäilemätön usko on olemassa siellä nämä lupaus ja usko ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat kuten Luther sanoo ja myös Eero Huovinen Lutheria tulkitessaan. Sakramenteissa on siis objektiivinen armonlupaus, joka vastaanotetaan uskolla.
Arviointi toki sallittava, mutta kriteerit ja se, millaisin motiivein arvioidaan, on oleellista.
Onko ihan reilua arvioida Paavalia vertaamalla häntä systemaatikkoihin jotka ovat askaroineet paljon Paavalin jälkeen systeemiensä kanssa? Häntä voi ehkä vertailla kirkkoisien kanssa, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan sitä suuremmaksi systeemien määrä ja myös teologien aineisto on kasvanut.
Mutta ehkä sinulla oli joku Paavalin aikalainen mielessäsi, joku parempi systemaatikko?
Minua viehättää useimpien kristittyjen tapaan Raamatun henkilöiden inhimillinen puoli. Taisi esim Paavali saada apostoleilta pyyhkeitä vaikeaselkoisuudesta? Samoin kaikki muistavat Pietarin vaiheet jne.
Mutta vaikka Paavalia on oikein sanoa teologiksi, hän taisi kuitenkin olla enemmän lähetyssaarnaaja kuin tutkija - jos nykyajan teologien rooleja ajattelee? Paavali lienee ollut myös mainio puhuja, tilanteen tasalla - muistellaan Ateenaa vaikkapa.
Kirkko toki pitää Raamattuun koottua aineistoa Jumalan sanana näistä saviastioiden makueroista huolimatta. Niinpä Paavalin sanomisista on varmasti riittävän selvä sanoma Jumalan tahdon mukaisesti maailmalle välittynyt.
5 tykkäystä
Jep! Eikä apostolin sanomasta ole erehdystä löydetty tähän päivään mennessä, vaikka sen etsinnästä ei ole ollut puutetta. Kukaan ei ole pystynyt sellaista osoittamaan, eikä pysty!
1 tykkäys
Tämä tavanomainen ratkaisu auktoriteettien tulkintaongelmien on ongelman väistämistä. Metodin ongelman voi huomata selkeästi keskustelemalla kasteesta lapsikasteen torjujan kanssa. Varsin nopeasti kohtaa oletuksen, että lapsikasteen hyväksyminen johtuu väärin orientoituneesta intentiosta, pyrkimyksestä ohittaa tietoisen uskon vaatimus ja se implikoi samalla, ettei lapsikasteen hyväksymällä itselläänkään ole oikeaa tietoista uskoa eli hän on uudestisyntymätön.
Tuollainen metodi on ollut vahva ennen muuta pietistisessä traditiossa, jossa on tehty ero uudestisyntyneiden ja uudestisyntymättömien teologian välillä. Ja sama traditio on jatkunut jopa Radikaalissa raamattukritiikissä, jossa virhetulkintojen lähteenä pidetään jotain tiettyä ja mitä tahansa uskonnollista uskoa.
Mutta ei tuo metodi ratkaise sitä kovaa empiiristä tosiasiaa, että yhtä pätevät ja samaan tekstien totuuden selvittämiseen pyrkivät ja jopa samaa uskonnollista käsitystä kannattavat raamatuntutkijat (tai Luther-tutkijat) päätyvät selkeästi eri tuloksiin hankalimmissa teksteissä.
Lutherin Gal-selitykset ovat hurskasta teologiaa ja tärkeitä lähteitä Lutherin ja luterilaisuuden ymmärtämiseksi. Mutta Paavalin oman tekstin ja teologian ymmärtämisessä hyödyllisempiä ovat nykyaikaisen eksegetiikan tutkimukset ja niihin perustuvat kommentaarit.
Vaikka en ole (valitettavasti) ammattiekseetti, olen yrittänyt varustaa omaa käsikirjastoani niin, ettei tarvitse olla yhden kommentaattorina varassa. Lopulta on kuitenkin muodostettava oma kanta, uskallettava olla joko samaa tai eri mieltä myös omia joukkojaan johtavien julkkiseksegeettien kanssa.
Avioliittoteologiaan liittyvässä eksegeesisdä olen päätynyt eri kannalle kuin esimerkiksi Niko Huttunen, Kari Kuula, Martti Nissinen, Heikki Räisänen, Raija Sollamo, Timo Eskola ym.
Suomalaisista parhaana pidän Jukka Thurenin Room-tulkintaa, mutta en siihenkään tyytyväinen, koska Room 1:sta ei Thurenkaan tulkitse Paavalin pelastuskäsityksen kokonaisuuden valossa. Thureinilla on yleisesti liiallinen luterilainen taivutus (esim. Room 7:n tulkinta), vaikka hänen eksegeesinsä ovat paljon yleistä oletusta itsenäisempiä.
Olen harmitellut sitä, että Antti Mustakallio siirtyi eksegetiikasta retoriikkaa eikä jatkanut Paavali-kirjansa linjalla pidemmälle. Mustakalliolla oli eksegetiikassa erittäin lupaavaa itsenäisyyttä olla samaa ja eri mieltä eri suuntiin.
Potku ei ole riittänyt kunnolliseen Vanhan testamentin eksegetiikan harrasteluun, mutta Antti Laatolla näyttää olevan yleiseen oletusarvoon nähdä huomattavaa kriittistä itsenäisyyttä, vaikka Luther- ja tunnustuskirja-kytkemmät eivät ole aina kriittisiä. (Markku Koiviston tapauksessa Laato romahti kohtuuttomasti eksegeettinä ja tunnustuskirjateologina.) Laato kirjoittaa liian laajoja kirjoja.
Olen oppinut arvostamaan vuosien varrella myös paljon parjattua ja paljon kehuttua Heikki Räisästä juuri itsenäisen kriittisen pyrkimyksen vuoksi, vaikka pidän monia hänen Paavali-tulkintojaan ja teologisia johtopäätöksiään ongelmallisina ja 1970-80-lukujen fundamentalismin vastustamistaan turhana resurssien haaskaamisena.
Lyhyen kontaktin perusteella ymmärsin, että arvostus ei ollut yksipuolista. Räisänen arveli, että suomalainen eksegetiikka menetti jotain, kun valitsin systemaattisen teologian, mutta piti sitä positiivisena asiana, että on systemaatikkoja, jotka arvostavat ja ymmärtävät myös eksegetiikkaa. Kontakti syntyi Räisäsen aloitteesta, kun arvostelin hänen vuosikausia Vartijassa ym. toistamaa “holokaustiteologiaansa” Kotimaa24:ssa. Räisänen puolustautui yksityisesti ja kiitteli yleisesti Kotimaa24 kirjoitteluani. Vastaava lyhyt kontakti oli myös Timo Veijolaan, joka oli harmissaan Räisäsen ja Riekkisen teologisista linjauksista 2000-luvun alussa Raamattua käsitelleen synodaalikirjan ja synodaalikokousten yhteydessä. Veijola symppasi Mannermaan teologiaa. Räisäsen muistelmissa löytyy yksi näkökulma eksegeettien ja systemaatikoiden suhteisiin.
Räisäsen muistelmissa näkyy myös nimeä mainitsematta ilmeisesti uniikki kritiikkiini Räisäsen ja Nissisen homoseksuaalisuutta koskeviin käsityksiin. Väitin Kotimaa24:sssa, että Räisänen käytti homokysymystä Raamatun normatiivisuutta vastaan ja Nissinen argumentoi siinä mielessä täysin päinvastoin, vaikka molemmat tulkitsivat relevantit tekstit samalla tavalla kaksinkertaisesti väärin (esim. Room. 1:n yksilön vapaan vaihtamisen oletuksella ja pitäen vapaata vaihtamista synnin kriteerinä). Räisänen ei myöntänyt hänen ja Nissisen eroa.
Uskollisesti savvoo viäntävee Nissistä haastattelin Kuopion Kirkko ja kotiin Nissisen, Kuulan ja Riekkisen Johdatus Raamattuun -kirjan vuoksi ja jutun joskus Aholansaaren venematkalla joko Toivossa tai Kleofaassa. Olin siihen aikaan koti-isä ja mukana vain lastenhoitajana, kun vaimoni osallistui johonkin kirkolliseen tapahtumaan seurakunnan maallikko edustajana. Puhujina olivat Nissinen ja Sakari Häkkinen ym. körttiläisyyteen suuntautuneet kuopiolaiset huipputeologit.
Juuri Räisänen ja Nissinen asettivat virheellisen eksegeettisen lähtökohdan homoseksuaalisuuden teologiselle käsittelylle. Yritin haastaa virheellistä Paavali-eksegeesiä ja virheellistä syntiteologiaa mm. Kotimaa24:ssa.
Paavali ei tarkoita yksilöiden valintoja eikä yksilön valinnan vapaus ole synnin kriteeri. Päin vastoin Paavali kuvaa koko ihmiskunnan langenneisuutta ja sitä seurannutta synnin vankilaa, johon Jumala on hylännyt ihmiskunnan ja josta hän pelastaa Paavalin evankeliumin mukaisesti, jota Paavali selittää Room:ssa. Ja evankeliumin vaikutusten puutteista avautuu nykyinen homoseksuaalisuuden ongelma, ei vapaasta vaihtamisesta ja valinnasta.
Käsittääkseni Lutherin syntikäsitys oli oikea mm. Sidotussa ratkaisuvallassa, jossa Luther lähestyy kysymystä metodisesti oikein päin - toisin kuin filosofisen ja teologisen etiikan päälinja, Kant hypoteettisena huippuna. Paavalin ja Lutherin teologiassa Jumalan tahdon ja vaatimusten normatiivisuus ja mielekkyys eivät edellytä ihmisen tahdon/valinnan vapautta ja siihen perustuvaa vastuuta vaan ne juuri paljastavat syntisen sidonnaisuuden ja vapauden puutteet ja ne ylittävän vastuun ja siten samalla myös synnin orjuudesta vapauttavan evankeliumin tarpeen ja välttämättömyyden. Tämä paavalilainen ja luterilaisen dogmatiikan ja teologisen etiikan ydinkohta, josta käsin koko teologia avautuu oikein.
Jälkiviisaasti olen harmitellut, etten keskittynyt eksegetiikkaan ja synoptisiin evankeliumeihin, erityisesti Matteuksen. Muun muassa Ulrich Luzin Mattes-tulkinta on ollut tärkeä kriittinen tarkastushorisontti myös systemaattisessa teologiassa, jossa jatkuvana riskinä on sellainen käsitteisiin perustuva ja historiallisen ilmoituksen ohittava filosofinen spekulaatio, joka on ominaista esimodernille patristiselle, skolastiselle ja reformatoriselle teologialle.
1 tykkäys
Totta kai armoväline itsessään vaikuttaa. Jla. on sitoutunut näihin. Se, että kaikki armovälineitä käyttävät ei usko ei ole armovälineiden vika. Tehtynä Jlan. tekona armoväline ihan itsekseen vaikuttaa.
Vai olikohan 9x :n viittaus väärään intentioon pikemmin tarkoittamassa sitä ilmiötä että Raamatun selittämisessä on myös liikkeellä niitä, joiden tarkoitus ei ole niinkään ymmärtää vaan näyttää oletetut ristiriidat ja joskus myös luoda Raamatusta monien kilpailevien ideoiden sekamelska?
Minä ainakin olen törmännyt sekä ymmärrystä ja luottamusta sekä toivoa jne lisääviin eksegeettien selityksiin että niihin joista huokuu tavoite vähentää uskottavuutta eli lisätä lukijan vaikeuksia ymmärtää Raamattua johdonmukaisena kokonaisuutena.
Voin olla väärässä mutta toivon, että niin sinä, minä kuin 9x ja moni muu ymmärrämme Raamatun toisaalta kestävän paljonkin tutkimusta mutta toisaalta olevan Kirkon kirja ja täydessä käytössään vain uskovan seurakunnan keskellä.
2 tykkäystä
Yritin muistuttaa hermeneutiikan ongelmista, jotka koskevat kaikkia. Ne on otettava vakavasti ensisijaisesti omassa työskentelyssä. On myönnettävä, että omat käsitykset ovat tulkintoja ja otettava vastuu omista tulkinnoista. Niitä ei voi ratkoa keskittymällä muiden tulkitsijoiden oletettuihin tarkoitusperien ongelmiin. On pyrittävä tunnistamaan omat tulkinnan edellytykset ja perusteltava omat tulkinnat sekä arvioitava vaihtoehdot esitettyjen perusteluiden mukaan.
Keskittyminen oletettuihin ja kuviteltuihin tulkitsijoiden tarkoitusperien johtaa sellaiseen psykososiaaliseeen vallankäyttöön keskittyvään taisteluun, johon esimerkiksi eksegeettinä lupaava, ahkera ja tuottelias Timo Eskola sortui suhteessaan Heikki Räisäsen eksegetiikkaan. Eskola uskoi tietävänsä Räisäsen salatut tarkoitusperät ja kuvasi ne niin, ettei Räisänen tunnistanut niitä omiksi käsityksikseen. Samalla Eskola tuhosi oman eksegeettisen työskentelynsä edellytyksiä.
Lapsikasteen torjujien ongelmana ei ole uskon esittäminen vaatimuksena, vaan sen esittäminen ihmisen suorituksena, ansiollisena tekona, ei Jumalan lahjana. Kuten tuolla ylempänä Tunnustuskirjoja siteerasin niissä sanotaan Jeesuksen vaatineen uskoa sakramentin vastaanottamiseen. Onhan kastehetkellä Jumalan Henki luomassa uskoa sanan kautta aivan kuin muulloinkin milloin Kristuksen Hengessä toimitaan. Tämä usko ottaa vastaan sakramentin, jota ei pidä käsittää momentaaniseksi toimitukseksi, vaan koko elämän jatkuvaksi tapahtumaksi. “Sinut on kerran kastettu sakramentaalisesti, mutta sinun on joka päivä tultava uskolla uudelleen kastetuksi” asia Lutherin sanoin ilmaisten. Kasteen halveksiminenhan ei tarkoita sitä, että halveksitaan kastetoimitusta, vaan sitä ettei uskota kasteeseen, vaelleta uskossa kasteen laivassa.
Lutherhan kävi tiivistä debattia skolastikkojen kanssa, jotka väittivät sakramentin vaikuttavan ellei sen vastaanottaja aseta estettä. Luther vastasi tähän, että mikä on suurin este, ellei juuri epäusko! Siitähän käy todistukseksi edellisessä viestissäni mainitsemani Noaan tapaus. Jumala pelasti uskovan Noaan vedenpaisumukselta, mutta hukutti epäuskoisen tuon aikaisen maailman samaiseen vedenpaisumukseen. Näin kastekin pelastaa uskovat, mutta hukuttaa ne, jotka eivät usko.
Ja kun roudaat tänne taas pitkän liudan nykyteologeja, niin saanen minäkin roudata yhden teologin menneisyydestä, noin sadan vuoden takaa joka luonnehtii uskon olemusta sen vankasti Raamatun sanalla perustellen, siihen ankkuroiden.
Sopivasti luonnehtii uskon olemusta synonyymi ”vastaanottaa.” Opetuslapset ottivat vastaan ne sanat, jotka Jeesus heille antoi (Joh. 17: 8, Sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt). Tessalonikalaiset ottivat vastaan apostoleilta kuulemansa Jumalan sanan (1. Tess. 1: 6, ja teistä tuli meidän seuraajiamme ja Herran, kun suuressa ahdingossa otitte sanan vastaan ilolla Pyhässä Hengessä, 1. Tess. 2: 13, Ja sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte). Pietarin helluntaisaarnan jälkeen kastettiin ne, jotka ottivat vastaan hänen sanansa (Apt. 2: 41, Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua). Onhan sana vastaanottamista ansaitseva (1. Tim. 1: 15, Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin). Sanassa vastaanotetaan Jeesus (Joh. 1: 12, Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, Kol. 2: 6, Niin kuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä ). Tämä termi sulkee pois kaiken ihmisansion. Uskossa otetaan vastaan, mitä ylhäältä annetaan.
Lauri Takala, Pelastusjärjestys, SLEY 1926.
Näin sakramentissa tarjottu armokin otetaan vastaan uskolla. Olisi melkoinen “voltti” jos joku joka ei uskoisi sanan kautta hänelle tarjottavan armoa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren muodossa menisi sinne epäuskoisena ja saisi muka syntinsä anteeksi kun Jeesus nimenomaan vaatii uskoa, kuten Tunnustuskirjammekin asian sanovat.
Raamatun totuutta tavoittelevasa tulkitsemisessa ei ole kriteerinä uskonnollinen toivo, luottamus tms. Tarkoituksena on selvittää tekstien merkitys.
Raamattu ei ole ulossulkevssti kenenkään oma kirja. Se on toki jutalaises-kristillisessä historiassa syntynyt tekstikokoelma, joka on jatkuvan uudelleen tulkinnan kohde.
Raamattu on kestänyt ja kestää vaihtelevasti tutkimusta. Raamatun kestäminen ole erityisen oleellinen kysymys. Jos siinä jokin ei kestä, niin sitten ei kestä. Raamattu ei ole monoliitti (yksi kivi), jossa jokin halkeama tuhoaa kokonaisuuden. Raamattu on lähtökohtaisesti mosaiikki, jossa eri osat sopivat vaihtelevasti toisiinsa.
Raamatun kestävyyttä oleellisempaa on kysyä raamattukäsityksen kestävyyttä. Mikä oletus ja odotus Raamatusta sisältyy kestämiskysymykseen? Mikä on se raamattukäsitys, joka synnyttää kysymyksen kestämisestä? Kestääkö raamattukäsitys kriittisen eksegetiikan tuloksia?(Tähän paikantuu muun muassa Räisäsen problematiikka.)
Raamattu ei todellakaan ole täydessä käytössä (uskovien, miten raja vedetään?) seurakunnan keskellä. Se on pikemminkin pahasti vajaakäytössä. Syitä on lukuisia. Raamattua luetaan vähän ja tunnetaan huonosti. Papiston raamatuntuntemuskin on kuulemma pahasti laskusuunnassa. Raamattua tulkitaan Raamatun ulkopuolisten teologisten käsitysten läpi, esim. patristisen ja reformatorisen dogmatiikan tai kirkkopoliittisena tavoitteiden ehdoilla. Raamatun tulkitseminen on joutunut fundamentalismin vankeuteen: lähes mikä tahansa viittaus Raamattuun johtaa fundamentalismidiskurssiin. Luterilaisen regimenttijaon tulkitseminen uudelleen niin, että Raamatun tekstit suljetaan etiikan lähteiden ulkopuolelle, estää asiallisen teologisen etiikan ja eksegetiikan tulosten käytön. …
Korostat toistuvasti uskon vaatimusta. Luterilaisen pedagogisesti hyödyllisen laki-evankeliumi -erittelyn mukaan vaatimus on lakia. Laki vaatii uskoa ja rakkautta. Evankeliumi on lahjaa. Evankeliumi lahjoittaa uskon ja rakkauden. Jos korostat sakramentin vastaanottamisessa uskon vaatimuksena, korostat lakia. Jotta syntyisi tasapaino, pitää korostaa myös uskoa lahjana.
Luultavasti hyödyt, jos meditoit, mitä erilaisia merkityksiä ilmaisulla ‘vaatimus’ on.
Armonvälineiden efektiivisyyden huomioiminen tasapainottaa armonvälineen ja sen vastaanottamisen suhdetta.
Lapsikastekysymyksellä yritin selittää hermeneuttista ongelmaa, jota sitten kuvasin muuten tarkemmin.
1 tykkäys
Luulen että ymmärrän tuon diskurssin vaikka olenkin ihan eri alan tuntija ja tekijä enkä ollenkaan teologi. Uskon että olet perusteellisesti asian käynyt läpi.
Edellä en kirjoittanut mitään ohjeita sinulle tai muille teologeille.
Yritin kuvata Raamatun selityksistä kiinnostuneen maallikon, seurakuntalaisen kokemuksia.
Voitko irrottautua tieteen teon puolelta kirkon penkkiin ? 
Mielestäni täällä maallikkopuolella ei tarvitse eikä usein edes pidä ajatella että on
Seurakuntalaisena haluaa yhtyä kirkon uskoon. Haluaa kuulla myös Raamatun tutkijoiden ajatuksia. On väistämätöntä että niitä arvioidessa mukana on oma uskonelämä. Koska meille Raamattu ei ole ensi sijassa kohde ja työtä, vaan lähde uskolle ja elämälle.
1 tykkäys
Viestintäni on varmaan vajaata mutta hiukan varsinkin tässä vastauksessasi tuntuu siltä että selität asioita opettajamaisesti, etkä ole ihan halunnut tulkita suopeuden periaatteella.
-
Juuri raamattukäsityksen kestävyyttä tarkoitin. Siitähän nyt oli puhe että arvostaako tällainen maallikko eksegetiikkkaa. Kyllä arvostan.
-
Raamattu on seurakunnan keskellä oikeassa käytössä. En tarkoittanut että tilanne olisi nyt meillä täydellinen. Vaan viittasin siihen että Raamattu ei ole kirkolle ensi sijassa tutkimuskohde. Seurakunta ei ole yliopisto. Kirkko lukee uskossa ja tradition ohjaamana Raamattua. Uskomme että Jumalan sana ja ilmoitus meille on selvimmin Raamatussa.
2 tykkäystä
Olen evl-kirkossa riviseurakuntalainen enkä vaikuta evl-kirkon toimintaan millään tavalla. En ole saanut julkiseen opettamiseen ja julistamiseen vokaatiota ja ordinaatiota enkä edes luottamushlön valtuutusta.
En harjoita ammattimaisesti tieteellistä teologiaakaan. En ole saanut siihen riittävää koulutusta enkä taloudellisia resursseja. En saisi käsityksiäni läpi missään kotimaisessa akateemisessa tai kirkollisessa julkaisussa.
Lopetin teologisen työskentelyn ymmärrettyäni taannoin Immanuel Kantin filosofian perusidean merkityksen teologialle, teologiselle tietoteorialle, teologiselle ontologialle ja teologiselle etiikalle.
Nämä U&Rkeskustelut ovat viimeiset some-teologiset kirjoitukseni aktiivimaallikkona.
1 tykkäys
2 viestiä yhdistettiin ketjuun: Penkkiurheiluketju
Sakramentti vaatii uskoa yleisesti, sitä uskoa, jonka Jumala antaa, ei uskoa ihmisen suorituksena niin kuin näytät olettavan kun asetat sen laiksi. Toistan lainaukset Tunnustuskirjoista, jotka jo tuonne ylemmäksi laitoin.
Illallispöydän yli hän ojensi opetuslapsilleen tavallista leipää ja viiniä, mutta sanoi niitä tosi ruumiikseen, ja verekseen ja lisäsi: “Ottakaa ja syökää.” Siinä tilanteessa tämä käsky ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin suulla syömistä ja juomista. Sanaa ei kuitenkaan saa ymmärtää kapernaumilaisten karkealla tavalla lihan pureskelemiseksi, vaan se sana käy yli meidän luonnollisen ymmärryksemme. (Joh. 6:52) ss.) Myöhemmin Herra Kristus sitten antoi toisen, hengellistä syömistä koskevan käskyn: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Näin hän vaatii uskoa.
Tunnustuskirjat, s. 525.
Edelleen Raamattu opettaa, että me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen. Jos nyt messu tehtynä tekona poistaa elävien ja kuolleiden synnit, niin vanhurskauttaminen tapahtuu messuteon voimasta eikä uskosta, mikä ei sovi yhteen Raamatun kanssa.
Tunnustuskirjat, s. 65-66.
Ilmeisesti sinun mielestäni Martin Chemnitzinkin kysessä ollen, joka on Yksimielisyyden Ohjeen pääarkkitehti, on puhuttava hänen teologisista heikkouksistaan? Suosittelen, että luet Eero Huovisen kirjan Fides Infantium, jossa hän kirkastaa Lutherin käsitystä asiasta kun hän ottaa yhteen skolastikkojen kanssa. Ei tarvitse kahlata koko kirjaa, riittää kun luet jostain sivulta 80 sivulle 100 asti näin vapaasti muistellen. Chemnitzillä on myös sanottavaa asiaan hänen uskonopissaan Enchiridion.
Olin takavuosina innostunut kanonisesta hermeneutiikasta ja kanonisesta teismistäkin. Alku-U&R:ssa taisi olla tunnuslauseenakin jokin Kevin Vanhoizerin ajatus kirkosta ja traditiossa hermeneuttisins suuntaviittoina.
Nykyisin ajattelen väljemmin, että kaikki inhimillinen totuuden tavoittelu on samanlaisten ehtojen alaista ja kaikkea arvioidaan yhä uudelleen. Ns. non- tai postfoundationalistinen asenne ja ajattelutapa on syventynyt ja vahvistunut. Aiheesta keskusteltiin useita kertoja alku-U&R:ssa.
Muutoksern on vaikuttanut yhtäältä amerikkalainen pragmatismi (William James, Niebuhrin veljekset) ja toisaalta mm. Martti Simojoen raamattukäsitys ja Raamatun käyttö teologiassa, hartauskirjoituksissa ja puheissa. Simojoki sai varhaiset vaikutteensa yhtäältä körttiläisestä ja hallesbylaisesta pietismistä ja toisaalta klassisen loberaaliteologian jälkeisestä dialektisesta teologiasta (Barth, Brunner ym.). (Juha Sepon 2-osainen Simojoki-elämäkerta kannattaisi kaikkien evl-kirkosta kiinnostuneiden lukea.) Teologisesti voidaan puhua sanan teologiasta ja uskonnollisemmin elävästä Jumalan sanasta, josta Eero Repo kirjoitti mukavan eksegeettisen tutkimuksenkin. Yritin korostaa tätä puolta mm. Sammeli Juntuselle, kun kommentoin hänen raamattuteologisen kirjansa käsikirjoitusta, ilmeisesti vajavaisella menestyksellä. Juntusen huolet ja pyrkimykset ja vallankäyttö tavat olivat toisenlaiset. Ko. kirjassa pääsi myös U&R:n Kirkonrotta painetun kirjan sivuille, vaikka tai koska Juntunen ei tiennyt, kuka oli nimimerkin takana.
Raamattu on sekavahko valikoima varhaisimpia säilyneitä kristinuskon alkuhistorian dokumentteja. Ne tuntuvat olevan laadullisesti (erittäin vaikea perustella) selvästi parempia kuin esimerkiksi apostolisten isien tai kirkkoisien kirjoitukset. Ne ovat varhaisten kristittyjen uskonnollisia todistuksia ja tulkintoja näkemästään ja kokemastaan. Kellään ei ole niitä perustavampia tietolähteitä kristinuskon sisällöstä. Ne ovat onneksi hyvin vapaasti käytettävissä ja tulkittavissa (länsimaissa). Kirkko tai kirkot ja kristityt palaavat yksityisesti ja yhteisöllisesti yhä uudelleen niiden ääreen kysyessään, kuka on Jumala ja mikä on Jumalan tahto ja tulkitsevat Raamatun tekstejä uudelleen uusissa konteksteissa.
Näin voinee ajatella.
Uskon että joidenkin kutsumus on tutkia sekavaa Raamattua järjellä, siihen ei tarvita Hengen erityistä apua. Silti se työ voi välillisesti hyödyttää Kristuksen ruumiin jäseniä.
Mutta kirkossa eli Jumalan kansan keskellä, kun ylistämme ja palvelemme - messussa ja arjessa - pitää huutaa avuksi Henkeä. Näin on tehty aina ja tähän ei sinänsä mikään konteksti tuo muutosta.
Helluntaita kohti :
Tule...
Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.
Aamen.
(Missale Aboense)