Nämä kirkollisen kulttuurin perinteiset puolustusstrategiat ovat eräänlaisia kulttuurisia lakmustestin värejä. Ne mittaavat luottamusta ja pelkoa.
Juha Pihkala kuvasi ja ehkä myös varoitteli hurskauteen/hartauteen pakenemisesta 1990-luvun puolivälissä. Hän lienee tarkoittanut sitä, että kaivetaan kuilua (tieteellisen) teologian osoittamien ongelmien ja uskon harjoittamisen välille niin, että edellisen osoittamat ongelmat eivät kosketa jälkimmäistä.
Dogmaatikko Pihkala, joka oli ollut hyvänä Kreikan osaajana raamatunkäännöskomitean sihteerinä, oli itse oli saanut vaikutteita ainakin Wolfhart Pannenbergilta, joka kuului “jälkibultmannilaiseen” vaiheeseen. Raamatun historiallista luotettavuutta pidettiin uudelleen oleellisena (ilmoitus historiana) eksistentialistisen puhuttelun korostuksen jälkeen mutta samalla torjuttiin epähistorialliset filosofiset inspiraatioteoriat, ephistoriallinen barthilaisuus ym. pyrkimykset varmistaa Raamatun erehtymättömyys tai luotettavuus. Juuri Raamatun erehtymättömyys oli Räisäsen kritiikin kohde varsinkin populaareissa kirjoissa, joita opiskeltiin myös yliopistoeksegetiikassa.
Samaa eksistentialismin ja historiallisen tulkinnan yhdistelmää heijasteli myös Wille Riekkisen ilmaisu eksistenttis-pelastushistoriallinen raamattukäsitys. Pihkala oli Kirkon koulutuskeskuksessa johtajana ja Riekkinen raamattukoulittajana. Niihin aikoihin raamattukiistat olivat jo hiljalleen laantumassa Koulutuskeskuksen Sanasta elämä -kurssien koulutus ja sen materiaali joidenkin tulilinjalla, koska epäuskoon perustutta yliopistoeksegetiikkaa tuotiin sitä kautta kirkkoon. Samoin myös Peltonen-Latvus, Tulkinnan kehällä, jossa on myös Pihkalan peruskäsityksiä Raamatusta.
Riekkistä pidettiin bultmannilaisena siinä mielessä, ettei hän olisi pitänyt Raamattua historiallisesti luotettavana ja historiallista luotettavuutta tärkeänä.
Pihkalan tuolloin tuore Johdatus dogmatiikkaan oli ollut HYn pääsykoekirjana 1994. Sitä lukiessani ymmärsin, että teologiassa voi olla jotain älyllistä elämäkin. Kirjoitin Pihkalalle muutamista kirjan ongelmista. Noin vuoden päästä kävin kutsuttuna työpäivän verran Pihkalan vieraana Järvenpään koulutuskeskuksessa. Pihkala esitteli tekeillä ollutta kristologian oppikirjaa. Hän sanoi Riekkisestä, ettei hän ole bultmannilainen.
Pääsin kysymään Riekkiseltä itseltään saman kysymyksen paljon myöhemmin. Pihkala ja Riekkinen oli valittu piispoiksi ja he olivat jo eläköityneet. Räisänen oli kuollut noin vuoden aiemmin. Keskustelimme Riekkisen kanssa Räisäsen muistoiltamien jälkeen.
Riekkinen sanoi, että kyllä hän oli ja on bultmannilainen. Hän myös innostui ajatuksestani, että mm. Schleiermacher ja Bultmann olivat pohjimmiltaan kristinuskon apologeetteja ja pyrkivät omassa kontekstissa torjumaan sivistynyttä ateismia, joka oli jo hylännyt yksiselitteisesti Raamatun sanainspiraation, eksistentiaalisen merkittävyyden yms. ja joille heidän kontekstissa konservatiivit eivät kyenneet vastaamaan mitään.
Samassa tilaisuudessa kysyin, miksi Lars Aejmelaeus ei korjannut niitä ilmeisiä virheitä, joita jotkut Räisäsen oppilaat esittivät kotimaisen eksegetiikan lähihistoriasta. Aejmelaeus antoi ymmärtää, ettei sitä kannattanut yrittää kommenttipuheenvuoron kautta.
Aejmelaeus ei ollut tuttu, vaikka hän oli luennoinut Uuden testamentin peruskurssin 1994. Hänhän hoiti Räisäsen professuuria, kun Räisänen oli Suomen Akatemiassa. Olin kuitenkin saanut kiitoskortin Aejmelaeukselta, kun kirjoitin TYT:n Kyyhkysen kriittisiä huomioita Jarmo Tarkin dogmatiikkakriittisestä polydoksiasta. Tarkin tulilinjalla oli Pihkalan ym. edustama klassinen dogmatiikka, erityisesti kaksiluonto-oppi. Tarkki nojasi yhtäältä uskonnonfilosofian ja toisaalta Sakari Häkkisen selkeimmin edustaman ebionismiin. Aejmelaeus kutsui Tarkin juttua hölynpöyndokdiaksi.
Tarkki esiintyi samaan tapaan STKSn oppisymposiumissa jonkun vuoden myöhemmin ja haastoi puheenjohtajana toiminutta Pihkalaa. Tarkin mukaan kaksiluonto-oppi on älyllisesti mielisairautta, hulluutta. Pihkala vastasi, että ollaan sitten hulluja. Pihkalan tulkinnan ydinhan on juuri klassisen dogman paradoksin korostaminen. Paradoksi ei laukea rationalistisesti vaan avautuu vain uskon mysteeriksi. Kuten aiemmin kirjoitin, filosofisen käsitteistön synnyttämään paradoksin voi haastaa myös niin, että yhtyy klassisen dogman raamatullisen intentioon.
Tarkki, Riekkinen ja Sakari Häkkinen kuuluivat John Shelby Spongin ja Marcus Borgin kotimaisiin kannattajiin. Myös Matti Myllykoski oli jossain määrin samalla linjalla, vaikka myös kritisoi Spongia Helsingin kirkkopäivillä 2003.
Myllykoski oli puhemiehenä, kun eksegetiikan huippuyksikkö piti vuotta aiemmin vuosituhannen alussa osakokouksen ja tiedotustilaisuuden Kuopion piispalassa. Olin paikalla free-toimitrajana. Myllykoski kritisoi Pihkalan kristologian historian oppikirjan käsitystä varhaisesta kristillisyydestä. Kysyin, onko MM lukenut kirjan. Ei ollut lukenut.
Esitin kriittisiä kysymyksiä ja huomioita eksegeettien käsityksistä. Riekkinen yritti suojautua ja ohjata puheenvuoroja muille toimittajille. Ylen toimittaja torppasi. Kysyköön, kun kerrankin on paikalla joku joka tuntee aihetta. MM oli Vartija-aktiiveja ja paljon julkisuudessa päivystävän dosenttina, ehkä jo silloin toinen Vartijan päätoimittaja. MM pyysi Vartijan kirjoittajaksi. Olavi Peltola oli ehdottanut samaa Perustaan. En valinnut kumpaakaan.
Tällaiset kokemukset ja kaikkien suuntien kohtaaminen ja kuunteleminen on omaan itsenäisen teologiani rakennusmateriaalia. Olen yrittänyt kuunnella niin monia suuntia kuin mahdollista, löytää jokaisesta niihin sisältyviä totuuden jyväsiä ja seuloa akanoita pois.
Tällainen joka suuntaan kriittinen metodi on mielestäni sekä tieteellisen että kristillisen “ajattelumuodon” perustava tekijä. Tärkeintä se on omien käsitysten suhteen, samaan tapaan kuin synnintunnustukseen sisältyvä mahdollisimman syvälle ulottuva itsekriittisyys.
Martti Simojoki toisti Juha Sepon mukaan ekumeenisissa kokouksissa (LML:ssa) 1960-luvun radikalismin yhteydessä omalla murre- englannillaan: “Se must listen to them.” Kun kerroin tämän Riekkiselle, hän piti Simojoen neuvoa ja Simojokea viisaana. Eero Huovinenkin on korostanut suurien korvien tärkeyttä. Hänkin kävi kuuntelemassa Simojokea.