Olen tätä jauhanut aiemminkin, mutta kristitty nimenomaan liittyy Kirkkoon (joka päivä) paikallisseurakuntansa kautta. Kirkosta eroaminen on kummallista puhetta kristitylle, koska kristillinen elämä virtaa Kirkosta, jonka Herra on itse Jeesus Kristus. Mitkään bittikirkot tai muut virtuaaliviritykset eivät kelpaa, koska seurakunta ei ole mikään illuusio tai sisäinen tunnelma, vaan Kristuksen ruumis, joka kokoontuu Jumalan palveltavaksi messuun ja lähtee messusta palvelemaan Jumalaa. Ja ei, en tarkoita, että messu olisi ainoa seurakunnan toimintamuoto, mutta ei sitä voi myöskään korvata millään.
Luterilainen tunnustus antaa kyllä luvan perustaa uusia kirkkoja, en nyt kohtaa muista. Mutta tämä oli yksi perustelu esim luthersäätiön perustamiselle. Ja toisaalta luther itse perusti uuden kirkon ja he rupesivat itse vihkimään ja asettamaan pappeja ja piispoja.
Tuosta olen tietysti erimieltä. Se on luterilainen näkemys. Heillä ei tietysti voi ollakkaan muuta.
Kirkon tuntomerkit eivät ekumeenisten konsiilien mukaan täyty luterilaisessa tunnustuksessa. Luotiin ja luovuttiin monista asioista. Pieni vertaileva tutkimus jo auttaa ymmärtämään laajat uskonopilliset erot yhtenäiseen kirkkoon.
Ekumeeniset konsiilit loppuivat vuosisatoja ennen luterilaista tunnustusta. Miten niiden mukaan nämä tunnusmerkit eivät luterilaisessa tunnustuksessa? Mitkä kirkon tuntomerkit, jotka esitetään ekumeenisissa konsiileissa, eivät täyty luterilaisessa tunnustuksessa?
Niin loppuivat. Kirkossa silti halutaan noudattaa ekumeenisia kirkolliskokousten päätöksiä, jota piispat ja patriarkat, papisto soveltavat. Ikonien asema, on määritelty esim tarkasti, luterilaiset eivät seuraa tätä. Ja monet opilliset erimielisyydet jokainen voi havaita, kuten täälläkin.
Nyt on kyllä vähän väärä käsitys siitä, mitä ovat kirkon tuntomerkit. Kirkkoisien ajoista lähtien on kirkon tuntomerkeiksi tunnustettu ne asiat, jotka ovat ominaisia vain kirkolle, joiden perusteella kirkko eroaa maailmasta, ja joita ilman se ei voi pysyä kirkkona. Esim. Ikonit eivät ole tällainen tuntomerkki. Sen sijaan niitä ovat varsinaisesti sana, kaste ja ehtoollinen. Niitä jakamaan on Kristus asettanut avainten vallan ja apostolisen viran. Hän asetti kirkon toteutumisen paikaksi yhteisen kokoontumisen. Ja hän opetti, että hänen opetuslapsiaan kohtaa maailmassa vaino hänen vuokseen. Kirkon tuntomerkit ovat oikeastaan Kristuksen tuntomerkit. Kuten isä Ignatius sanoo: “Missä on Kristus, siellä on katolinen kirkko”.
Ortodoksi kirkon mukaan näin ei tietysti ole. Kirkolla on kanoniset rajat ja ikonit kuuluvat siihen sanalla tavalla kuin mainitsemasi asiat. Ortodoksinen ekumeeninen näkemys on se, että kaikkien tulee palata alkuperäiseen kirkkoon missä on opin täyteys. Minä en tietenkään ole tätä keksinyt. Ortodoksit eivät käytä sanastossaan sanaa “kirkon tuntomerkit”.
Sittenpä ortodoksit joko kieltävät alkuseurakunnan olleen tosi kirkko, koskapa heiltä puuttui ikonit, suitsutus ym. “opin täyteyteen” kuuluva. Toinen vaihtoehto on, etteivät he ymmärrä koko asiaa, ja ovat siksi ehkä vähän jäävejä puhumaan siitä, mikä tekee kirkosta kirkon ja miten kirkko säilyy kirkkona.
Eihän tuntomerkki voi olla mikään sellainen, mitä kirkolla ei ole ollut aina, ja mikä tekee siitä kirkon, erottaa sen maailman muista yhteisöistä ja uskonnoista, ja on ominaista vain sille. Lisäksi: tuntomerkkien on oltava Kristuksen ja koko kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa, armoa ja pyhyyttä välittävä asia tai välitön seuraus siitä. Koskapa sanalla sanoen, kirkko on tosi kirkko ja eroaa kaikista muista sen tähden, että sillä on Kristus. Ortodoksien kielellä sanottuna: koska kirkolla on pyhät mysteerit.
Nyt onkin niin, että luterilaiset pitävät näitä pyhiä mysteerejä olevan sana ja sakramentit (Matt.20:18-20, Ef.6:19), avaimet ja virka (Matt.18:18, 1.Kor.4:1, 2.Kor.5:18-19), yhteinen rukous (tähän sisältyy messu eli synaksis, Matt.18:19-20), ja (yllättäen) pyhä ristin (s)alaisuus (Matt.5:10-11). Tässä on “opin täyteys”. Näiden toteutuminen puhtaana, s.o. Jumalan sanan mukaan määrittää sen, onko kirkko oikea kirkko.
Kirkon uskon, tradition ja opin kehitys on historiassa havaittava. Ortodoksi kirkolla ei myöskään ollut Raamattua, sen ortodoksi isät kanonisoivat myöhemmin, kirkolliskokouksessaan. Raamattu ei ole kirkon perusta, vaan osa tradiota. Näin ollen lause;
“Eihän tuntomerkki voi olla mikään sellainen, mitä kirkolla ei ole ollut aina, ja mikä tekee siitä kirkon, erottaa sen maailman muista yhteisöistä ja…” ei ole tosi.
Ordotokseilla on siis itseymmärryksessä eri käsitys kirkon tuntomerkeistä. Sakramenttejakin on enemmän.
No ei, mutta uskontunnustusta ja kanoneita taidettiin muotoilla niissä ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Mutta rajanveto tradition ja opin välillä on tosiaan usein hieman hämärä. Tosin eiköhän sama ongelma löydy kaikista kirkkokunnista jossainmäärin.
Näin ollen ajattelette siis, että kirkko muuttuu. Se ei olekaan ikuinen ja muuttumaton. Näin saatte toki opettaa, mutta tähän pitää todeta, että luterilainen käsitys kirkosta on siis “korkeakirkollisempi”. Koska kirkko on Kristuksen Kirkko, Jumalan valtakunta, se ei voi perustua olemassaolonsa puolesta mihinkään muuttuvaiseen. Tradition ja viran historiallisen seuraannon ollessa käytännössä kirkon määrittävä tekijä ei voida välttyä siltä, että todellisuudessa - kun arvioidaan rehellisesti - on historia johtanut nykykirkon aivan erilaiseksi kuin apostolisen ajan kirkko oli. Kumpi on siis oikea kirkko?
Jos sen sijaan traditio on Jumalan sanalle alisteinen asia (Raamatun ollessa osana traditiotakin norma normans normata), ja apostolisen viran seuraanto on opillista eli hengellistä ensisijaisesti (historiallisuus on hyvä lisä), voi kirkko yhä olla nykyäänkin apostolinen ja katolinen yhdessä alkukirkon kanssa.
Tässä on luterilaisen argumentaation ydin.
Kirkon on pysyttävä apostolisena.
Suitsuttamisesta laitoin aikasemmin kolme kirjavinkkiä. Ikoneiden merkitys on ihan toinen. Kuvaamme pyhiä, kilvoittelijoita, martyyreita, Jumalan äitiä, Jumalaa. Ikoni joka useinmiten on puuta, välittää näin Jumalan armoa.
