Minulle jää vähän epäselväksi, voiko tuollaista tarjoamaasi luonnehdintaa yleistää pietistiseen hurskauselämään yleensä.
Kun katsoo kirkon tilaa, missä ne ihan todelliset uskovat sitten ovat?
Täytyy kysyä kaverilta Kansanlähetyksessä ja Rukoilevaisissa, ovatko potkimassa muita ulos… 
Luulen, että menoa tässä murheen alhossa on pikemminkin seurattu rukouksin kuin panetuksin.
Ruotsin kirkolle oli suuri tappio, että herätyskristillisyys valui vapaaseurakuntiin.
Niitähän voi jäädä etsimään niitä todellisia uskovia. Sehän on pietismille ollut tyypillistä, eron etsiminen ja sen julistaminen monin ulkoisin tavoin, jotka ovat osoittaneet tuon totisen kristillisyyden. Se on ollutkin vahingollista kirkkomme historiassa. Siitä varmaan kumpuaa myös se, että moni ei koe kelpaavansa ja arastelee kristinuskoa.
En pietismiä tahdo tuomita, mutta tuon korskan ytimenä olemisesta jne. haluan korjata.
Sinulla on oikeus omaan käsitykseesi, luonnollisesti.
Ydin on kuitenkin juuri se, joka on siirtänyt eteenpäin elävyyttä, aivan kuin sydän hypotermiassa.
Minä uskon, että se sinun mainitsemasi ero syntyy ihan etsimättäkin, koska sana itsessään synnyttää ihmisen mielessä sen. Ihmisraukkahan vedetään kahteen suuntaan.
En noissa alatien kulkijoissa näe paljoakaan korskeutta, en liioin siinä tunnustuksessa jonka heille annoin.
Esimerkiksi körttipuku voi olla jollekulle meistä merkki erottautumisesta, mutta minun mielestäni se on ollut asianomaisen yksilön omaan sisäiseen elämään kuuluva asia, ei niinkään mikään kielteinen manifestaatio ulkopuolisia kohtaan.
Katolilaisessa hurskauselämässä näemme monenlaisia ulkoisia tapoja seurata omaa sisäistä näkemystä kuuliaisuudesta. En ole havainnut, että niitä olisi koettu muita uhkaavaksi tai kielteiseksi erottautumisen välineeksi.
.
Kuten sanoin, en varmastikaan ole kieltämässä yksityistä askeesia ja kilvoitusta. Toki sen muodoista voi keskustella. Ongelma on, jos tietyt asiat asetetaan ehdoksi tai ehkä pahemmin, todetaan, että kristitty itsestään muuttuu tietynlaiseksi. Lestadiolaisilla vanhapietistiset maailmastarottumiskeinot ovat vielä ahkerimmin käytössä, muualla niistä ollaan jo luovuttu.
Maailmasta erottuminen ilmeni aiemmin esim. herännäisyydessä punaisen värin käyttämisen kieltona. Punainen vaatekappale edusti syntiä. Näin ovat tuntemani körtit kertoneet.
Ilman muuta se on ongelma.
Ei se näy olevan yksin lestadiolaisten idea, vaan esiintyy mitä runsasmuotoisimmin myös erilaisissa sääntökunnissa ja muussa katolisessa hurskaudessa.
Ulkonaisten asioiden asettaminen ehdolliseksi on ilman muuta evankeliumin ja lain sekoittamista.
On kuitenkin olemassa myös positiivinen puoli, ja se on tuo henkilökohtainen kilvoittelu ja suhde Vapahtajaan. Mielestäni meidän ei ole syytä hyljeksiä vapaiden suuntien veljiä ja sisariakaan, vaikka heillä onkin omia järjestä nousevia käsityksiään mm. kasteesta.
Sakramenteista on opetettu tietääkseni vaihtelevasti herätysliikkeissä.
Jos kaikki vanhat liikkeet nyt lasketaan tässä pietismiksi, ja uuspietismi sen perilliseksi, niin onko yleisesti niin että kastetta ja ehtoollista ei aivan luterilaisen alkuperäisen opin mukaan ole pietismissä arvostettu? Poikkeuksia on, ja varmaan selvempänä niistä evankelisen liikkeen tyypilliset kaste- ja ehtoollisopetukset.
Uuspietismi on ollut tässä suhteessa varmaan melko “matalakirkollista” ja jopa sakramentteja vieroksuvaa. Tilanne lienee muuttunut aika lailla viime vuosikymmeninä - otetaan lukuun vaikkapa Kansanlähetyksen kasvanut oma messutoiminta. Aiemmin saattoi olla sellaistakin paljon, että pidettiin tärkeämpänä useampaakin uskonharjoitusmuotoa - pienpiirejä jne. - kuin sitä että käytiin ehtoollisella säännöllisesti. Evankelisuudessa suunta on paljolti pappeuskysymyksen myötä mennyt entistä enemmän messu- ja sakramenttikeskeisyyteen, osittain samaa voi olla viidesläisyydessä. Lestadiolaisilla lienee vaihtelevat, mutta aika lailla luterilaisesta opista poikkeavat painotukset kasteen ja ehtoollisen suhteen. Seurat ovat tärkeämmät kuin messu - jos yksinkertaistetaan…
Mutta kun ollaan körttiketjussa, kysytäänpä teiltä jotka tunnette liikettä sisältäpäin:
Miten heränneiden toiminnassa opetetaan nyt kasteesta ja ehtoollisesta? Missä asemassa sakramentit ovat körteillä?
Itse olen saanut vanhemmiltani semmoisen mallin, että kirkossa käydään ja ehtoolliselle osallistutaan ihan säännöllisesti. Luonnollisesti myös kaste on aivan itsestäänselvyys. Kyllä kait nykyäänkin herännäisyydessä kaste ja ehtoollinen pidetään kunniassa.
Itse en ole törmännyt tähän muuta kuin kuulopuheissa. Olisin pikkutyttönä halunnut sinisen mekon, mutta aina minulle ostettiin punainen tai keltainen. En ole asunut varsinaisella herännäisyysalueella. Jos ajatellaan maailmasta erottautumista, niin vanhempieni esimerkkiä noudatin siinä, että en lähtenyt tansseihin siinä kun kaverit menivät. Semmoinen minulle on jäänyt mieleen, että isä kertoi jostain körttialueelta kuulleensa, että jos siellä järjestetään tanssit, niin kukaan ei osallistu, mutta jos järjestetään seurat, niin väkeä tulee tupa täyteen.
Sisäistin äidin ja isän opetukset ja arvot niin, että en oikeasti halunnut lähteä hakemaan itselleni miestä tansseista. Ajattelin, että sieltä ei löydy semmoista, jonka minä haluan. Sikäli olin oikeassa, että mieheni ei ole myöskään käynyt tansseissa, joten turha häntä olisi ollut sieltä etsiä. En tiedä, johtuuko herännäisyydestä vai vanhempieni asenteista, mutta kyllä minulle oli päivänselvää, että parempi on olla viinalla läträämättä. Ei meillä olisi ollut edes varaa viinaan, kun oli ihan tekemistä, että saatiin ruokaa pöytään ja vaatetta päälle.
Mulla taas on perhetarinoiden kautta tiedossani, että rukoilevaisuuden vaikutusalueella olisi ainakin vielä 60-luvulla muidenkin kuin herätysliikeihmisten keskuudessa pidetty aivan mahdottomana käyttää kirkossa mitään punaiseen vivahtavaa sävyä. Ja juuri viime joulunahan oli kirkollisessa mediassa keskustelua siitä, kun joku mielipidekirjoittaja pahoitti mielensä kolehdinkerääjän punaisesta t-paidasta.
Minä muistan jonkun mielipidekirjoittajan pahoittaneen mielensä aikanaan siitä, että joku oli vienyt omaisensa haudalle punaisessa lasilyhdyssä kynttilöitä.
Jotenkin minulla on alitajuinen tapa välttää punaiseen pukeutumista kirkossa. En tiedä, mikä suhtautuminen siihen on meidän piireissä oikeasti ja käytännön tasolla, mutta jotenkin elämän varrella on iskostunut itseen se “ei punaista kirkkoon” -sääntö. Noh, onhan se punainen pääsiäisväri mutta silti.
Minullakin on se käsitys että kirkossakäynti on herännäisyydessä ollut tärkeässä asemassa, ja vieläkin lienee.
Kun otin sakramentit puheeksi, oli mielessäni myös se, mitä niistä opetetaan eri liikkeissä. Olisiko niin että herännäisyys on sijoittunut vähän välimaastoon sikäli että puheiden ja saarnojen aiheena ovat olleet muut asiat, sakramentit on vastaanotettu - mutta käytännössä ne ovat exkörtin sanoja lainatakseni “itsestäänselvyyksiä”. Ei ole siis väheksytty, mutta uskonharjoituksen fokus on ehkä muualla (veisuissa, seurapuheiden pohdiskelevuudessa, “sisällisyydessä”, nöyryyden ja vaatimattomuuden ihanteessa, ja aikasemmin näköjään siis myös synnistä varottaminen oli keskeistä).
Olen hiukan provosoiva nyt, mutta käsittääkseni juuri sakramenttien asema luterilaisessa uskossa liittyy esille ottamaani teemaan yhteinen/yksityinen usko. Kaikista kirkkomme huonoista ilmiöistä poiketen ehtoollisopetus on kohentunut viime vuosikymmeninä - konservatiivissakin piireissä tämä myönnetään. Samoin on mielestäni kasteen korostus lisääntynyt, ei se ole enää evankelisten yksityistä jargonia. Tosin siinä on Yxinkertasen mainitsema vaara ylilyöntiin: Kastettuja päästetään kuin koiria veräjästä, ja unohdetaan opetusvelvollisuus ja kasteen parannusaspekti.
Hyvässä tapauksessa kuitenkin kirkon miehet ja naiset auttavat seurakuntalaisia Kristuksen luo ja pysymään puun oksina muistuttamalla siitä, että Jumala tuo armonsa konkreettisesti armonvälineissä lähelle. Heikkouskoinen ja horjuva ohjataan luottamaan sakramentin ja sanan lupaukseen, sen sijasta että jäisi tarkkaamaan oman uskon lämpötilaa, oman parannuksen tekemättömyyttä, oman ratkaisunsa ja antautumisensa täyteläisyyttä, oman käsityskykynsä mahdollisuuksia rationaalisesti ymmärtää Jumalaa…
Minä luulen, että näitä punaiseen mekkoon viittaavia juttuja on olemassa niin porukassa kuin porukassa kautta kristikunnan. Siinä on jotain paikan ja siihen kuuluvan asian kunnioittamista.
(Laitan tähän samaan muutakin mieleen johtuvaa.)
Kun englantilainen rouva astui jossain Guatemalassa tai Meksikossa kirkkoon, paikalliset naiset raivostuivat ja kiskaisivat tältä hatun päästä. Kirkkoon ei sovi mennä hattu päässä naistenkaan. Lady tietenkin hermostui, sillä “englantilaiset tavat ovat maailman parhaat…”.
Herätysliikkeiden edustajien kirkkoaktiivisuus on tietysti ollut vaihtelevaa.
Se on riippunut kai siitä, mitä on katsottu sieltä saatavan.noin niin kuin hengellisen ravinnon puolesta. Sehän on siinä ollut tärkein, mitä saarnastuolista kuuluu.
Uskon lämpötiloista ja sen mittaamisista on tuskin kukaan kilvoitteleva herätyskristitty kuullut. Minusta tällainen määritelmä menee kokonaan asian ymmärtämisen ulkopuolelle.
Sana vaikuttaa ja tekee syntiseksi ihmisen, jonka omatunto on hereillä tai herkkä. Se taas ohjaa asianomaista parannukseen, onhan siitä aivan selvää sanaa, vaikkapa nyt esimerkiksi Ef 9…
Valikoiva kirkossakäynti. Ei kai tuo tilanne paljoa muuttunut. En ole ainakaan kuullut, että esimerkiksi lähetyshiippakuntalaiset olisivat runsaammin kansoittaneet Espoon ja Helsingin seudun evlut kirkkoja sunnuntaisin…
Punainen lyhty tietysti kantaa omia merkityksiään…
Toisaalta monissa maissa käytetään punaisia hautakynttilöitä. Vähän itseä arvelutti, kun sellaisen sain ulkomaalaiselta sukulaiselta vietäväksi omaisemme haudalle.
Vähän kumma tuo Lähetyshiippakunta-esimerkki, että hehän messukeskeisinä kokoontuvat nimenomaan jumalanpalveluksiin. Toki omiinsa eivätkä evlut kirkon, mutta messuja ne ovat eivätkä seuroja.
Omiinsapa juuri, omiinsa kokoontuvat.
Minusta se esimerkki sopii ihan nappiinsa kertomaan tässä ajassa tapahtuvasta valikoinnista, mutta voi siihen lisätä evankelisetkin.
On niin kuin helpompi ymmärtää herätyskristittyjen ratkaisuja.
Tässä on kuitenkin tiettyjä eroja, joiden vuoksi juuri evankelisilla lähetyshiippakunnalla on omat messunsa, jälkimmäinenhän syntyi juuri sitä varten ja on jo enemmän oma kirkkonsa kuin herätysliike. Siksi on ymmärrettävää että lähinnä omissaan käyvät, vaikka käsittääkseni eivät kaikki pelkästään omissaan.
Virkakysymyshän nämä messuyhteisöt synnytti. Monelle tuli mahdottomaksi osallistua ainakaan säännöllisesti seurakuntansa jumalanpalvelukseen. Niissä liikkeissä, joissa omat seurat ovat tätkein viikoittainen tapahtuma ei ongelma ole ollut niin suuri, mutta jumalanpalvelusta ja sakramentteja korostaneille evankelisille tilanne on ollut toinen. Lähetyshiippakuntaahan on sikälikin hassua verrata muuten herätysliikkeisiin, että se kokoaa väkeä monesta liikkeestä, ollen siinä mielessä jopa kokoava. Toki näin myös monen evankelisen messuyhteisön kohdalla, eivät niissäkään kaikki identifioidu evankelisiksi.
Heränneet ovat osallistuneet jumalanpalveluksiin riippumatta siitä, kuka pappi on saarnaamassa. Samoin on nytkin toisin kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisilla, jotka hyvin suuressa määrin osallistuvat jumalanpalvelukseen vain silloin, kun heikäläinen pappi on saarnavuorossa.
Me näemme tämän eri tavalla, ilmeisesti. Minusta LHPK kuvastaa niitä samoja tuntoja, mitä joillakin herätyskristityillä on perinteisesti ollut. Naispappeus ei heille ole ollut muuta kuin ruusu kakun päällä, sillä onhan koko ajan mukana tunnustuksellisuus. Evankeliset eivät tule kirkkoon, jos alttarilla on nainen. Heillä on oma “rukoushuoneensa”.
Laestadiolaiset ovat olleet jyrkimpiä suhtautumisessaan, kuten täällä on jo sanottukin.
En itsekään menisi kuuntelemaan enää ihan mitä vaan. Onneksi seurakunnan voi netistä katsoen valita, jos siltä tuntuu.
Minulle muuan uskoon tullut tyttö kertoi kokemuksiaan Alfa-kurssista puoli tuntia sitten. Sitä veti nuori pappi, joka saliin tullessaan sanoi: “Olkaa ihan rentoja, rentoja, rentoja, rentoja… ja silleen…” Sitten hän oli pistänyt sateenkaariperuukin päähänsä ja alkanut soittamaan pianoa. Rentoa oli, mutta hänen kohdaltaan odotukset eivät kohdanneet tarjonnan kanssa…
Evankelisilla on virkakysymyksessä kaksi eri linjaa, mutta kyllä, monet eivät tule kirkkoon jos liturgina tai saarnaajana on nainen. Kyse on kuitenkin eri ilmiöstä kuin siitä, että herätysliikkeissä ei ole haluttu mennä kuulemaan liikkeeseen kuulumatonta pappia. Kyse on siitä, ettei monien mielestä naisen kuulu Raamatun mukaan toimia pappisvirassa. STLK:n väkihän aikoinaan kritisoi evankelisia siitä, että nämä menivät kirkkoon silloinkin, kun siellä saarnasi ei-evankelinen pappi. Itse näkisin, ja ovat monet ajatelleet jo aiemmin, että opetuksen sisällölläkin on merkitystä, mutta näinkin siis on ollut. Eivätkä kaikki vanhavirkakantaiset evankeliset käy Sleyn messuissa, vaan kiertävät paikallisseurakuntien messuja siten, että voivat hyvällä omallatunnolla osallistua. Seurakuntayhteyden kannalta kylläkin ongelmallista, sekä evankelioinnin kannalta kun ei ole seurakuntaa jonka yhteyteen voisi olla toisia johdattamassa. Olen muuten siihenkin törmännyt, että Sleyn messussa on käynyt myös pappisvirassa ollut nainen, ei tosin virkapuvussaan. Että ei nämä rajalinjat aina käytännön tasolla mene niin mustavalkoisesti. Pitäisikö niiden, siihen en osaa sanoa.
Vanhoillislestadiolaisethan ovat tässä asiassa mielenkiintoisia. Menevät kirkkoon toki varmaan lähinnä silloin kun omaa väkeä on toimittamassa, mutta vanhoillislestadiolaisille papeille ei ole ongelma tehdä yhteistyötä naispappien kanssa, kirkon papit kun ovat vääräuskoisina maallista esivaltaa, jota pitää kunnioittaa. Ulkoisesti siis hyväksytään, sisäisesti ajatellaan toisten olevan menossa kadotukseen, tosin pappeudesta riippumatta. Jos joku liikkeen omasta piiristä oleva nainen hakeutuu pappisvirkaan, niin siinä Vl:tkin ovat tiukalla linjalla ja henkilö joutuu ulos yhteydestä.
Mikä sen Pätiälän eriseuran syy mahtoi olla?
Kyllä se on LHPK:n sympatiseeraajillakin aika kovaa juristeriaa, joka tuli esiin taas kerran suhtautumisessa N:n kirkkoherraan, joka eräässä rukoilevaisten tilaisuudessa oli konsekroimassa ja jakamassa ehtoollista. Hän kun oli aikaisemmin virassaan tehnyt yhteistyötä naispappien kanssa.
Jouduin tunti sitten neuvomaan erästä raumalaista vanhempaa miestä, joka oli sitä mieltä, että Pyhän Marian seurakunnan yms. syntymisen kohdalla on
kysymys vain siitä, kuka pääsee johtajaksi. Hän ei voinut hyväksyä sitä, että ollaan eri mieltä. Raamattua hän ei sanonut koskaan tarkemmin lukeneensa,