Ortodoksien tyyli riittää. Siellä jopa otetaan rukouksia esille asioita havainnollistettaessa. Kiinnostaisi myös olla kärpäsenä katossa islam-uskonnon tunnilla. Onko rukouksia, onko hymnejä.
Tai sitten niin että luterilaiset seurakunnat alkavat järjestää kuukausittaisia uskonnonopetuslauantaita tms. niin kuin katolilaiset järjestävät monilla paikkakunnilla opeytuksen joka korvaa koulussa annettavan opetuksen.
Onko siis niin että luterilaiset ja ateistit niputetaan yhteen uskonnonopetuksessa. Että jos on luterilainen, ei voi vaatia vaihtoehtoa tavalliselle uskontotunnille, joka ilmeisesti nykyään on käytännössä entisaikaista elämänkatsomustietoa?
Jos näin on, ihmettelen miksi luterilaiset ovat suostuneet tähän. Mitä tässä maassa on oikein tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana? Onko luterilaisilta siis vaivihkaa, teknisin keinoin, otettu pois mahdollisuus oikeaan koulussa tapahtuvaan uskonnonopetukseen?
Taidan vaan olla liikkeellä 15 vuotta liian myöhään.
Kyllä. Minusta aivan turhaan pelätään sitä että lapsi oppii näkemään puolueettomasti eri maailmankatsomuksia ja muodostamaan itse niistä rakentavan ja rauhanomaisen kuvan. Sellainen näkemys joka ei pysty osoittamaan itseään muiden joukossa uskottavaksi ei ole kovinkaan vahvalla pohjalla.
Minusta kodeille kuuluu uskontokasvatus jos lapsille sellaista halutaan. Koulujen taas kuuluu antaa tietoa avarasti kaikesta siitä mitä ympärillä on niin että ihmisestä tulee itsenäinen ja omilla aivoillaan ajatteleva kansalainen. Jos oppilas ei kuule koulussa muiden kuin samoin uskovien maailmankuvasta (muuten kuin korkeintaan kriittisesti ja arvostelevasti opettaen) niin missä sitten, jos vielä kotonakin on vain tuo yksi näkemys vallalla.
Ja aivan samoi tietysti vaikkapa islamin opetuksen kanssa. Jos heidän lapsensa eivät kuule muiden maailmankuvasta kuin vain opetusta jossa se tuomitaan, niin kuinka heistä voi kasvaa yhteiskuntaan suvaitsevaisia kansalaisia? Tästä syystä yhteinen opetus kaikille sitoutumatta mihinkään uskontoon on ainoa järkevä moniarvoisessa ja moniuskontoisessa yhteiskunnassa.
Lisään vielä ettei tule väärää käsitystä. Minusta kristinuskosta tulee puhua paljon ja sen taustoista tulee kertoa. En yhtään harmittele sitä että olen saanut siitä koulussa paljon opetusta aikoinani. Kristinuskon historiasta tulee tietää jokaisen suomalaisen, se on selvä. Ainoa mitä pidän nyt vääränä on se, että sitä opetettiin tietysti ainoana totuutena. Olisinpa kuullut puolueetonta opetusta ja myös muista uskonnoista ja siitä myös siitä miten ne ajattelevat jotka eivät usko mihinkään jumaliin.
Tästä seuraakin se kysymys että miksi luterilaiset seurakunnat eivät ole vastanneet koulun luopumiseen “oikeasta” uskonnon opetuksesta? Vai ovatko ne? Mitä vaihtoehtoja löytyy? Monet vanhemmat haluaisivat lapsilleen uskonnon opetusta, mutta eivät itse selviä opettamisesta yksin.
Kaikkiin uskonnonopetuksiin, joita Suomessa nykyään järjestetään, kuuluu yläasteella maailman uskonnot-kurssi, joka on lukuvuoden mittainen. (ainakin, jos opetusta ei viime aikoina ole muutettu) Siinä uskonnoista annetaan sellainen kuva, jonka sen omat harjoittajat hyväksyvät. Riippuu tietysti opettajasta, mitä kurssilla painotetaan.
Tästä kurssista voitaisiin kehittäää uusi yläkoulun tietopuolinen uskonnonopetus, joka olisi kaikille yhteinen, myös ateistien lapsille. Kurssi kestäisi kolme vuotta ja sisältäisi myös ateistisen elämänkatsomuksen esittelyn. (Sivumennen sanoen en ymmärrä miksi ateistien lapsia pitäisi aina varjella uskonnoilta niin kuin nykyään tehdään. Eihän koulu varjele kristittyjen lapsiakaan miltään kulttuurivaikutteilta.) Ala-asteen uskonnnonopetuksen pysyttäisin nykyisenlaisena
Emme tunne maamme historiaa ja kulttuuria, jos emme opeta mitään täällä harjoitetuista uskonnoista. Esim virsien opetttelu kuuluu minusta suomalaisen yleissivistykseen. 1800-luvun suurimmat runoilijat Lönnrot, Runeberg ja Topelius kirjoittivat virsirunoja. Uudemmissa virsissä on mm Sibeliuksen, Madetojan ym suurten säveltäjien sävelmiä. . Musiikkitunnilla on voitava laulaa virsiä ja uskontotunnilla opetella niiden sanoja.
Olen viime aikoina katsonut televisiosta tietokilpailuja. Niissä kun musiikista kysytään niin aina kyseessä on rokki, räppi tai iskelmä-musiikki. Surkuteltavaa hengen köyhyyttä! Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvittaisiin kristinuskon tuntemusta, jota harvalla nykyään enää on.
Monestakin asiasta kanssasi samaa mieltä. Erityisesti siitä että kristinuskon ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta minusta uskonnonopetus kaikilla asteilla ei tulisi olla ns. omaan uskontoon opettavaa vaan yleissivistävää, tunnustuksetonta, kaikkia ymmärtävää mutta ei mihinkään sitoutuvaa. Samoin minusta se, että oppilas on sidottu omaan uskontokuntaansa eli ei voi valita et-opetusta jos kuuluu johonkin kirkkoon, on väärin. Saahan kirkkoon kuulumatonkin valita uskonnon opetuksen halutessaan.
Musiikkipuolestakin olen aika lailla samaa mieltä, kunhan siinäkin ennen laulua paneuduttaisiin siihen että tämä on yhden ajatussuunnan laulu, ei laulu jossa totuus on sanottu niinkuin meidän se tulee ymmärtää. Myös musiikin kapea-alaisuudesta samaa mieltä.
Koulujen tehtävä ei ole kertoa oppilaalle uskonnollista totuutta vaan kertoa uskonnoista että oppilas voi itse päätellä onko tämä uskomisen arvoista. Aivan samoin koulun ei tule kertoa mikä poliittinen suuntaus tai puolue on oikea ja ainoa totuus vaan kasvattaa kriittiseksi, ymmärtäväksi mutta suvaitsevaiseksi kansalaiseksi.
Ehkä olen sanonut kaiken joten jääköön ihmettelyni tähän.
Tämä monopoliaseman menettäminen on kuitenkin suuri vahinko ja menetys eksklusiiviselle kristinuskolle, mutta välttämätön ajassamme. Kristilliset koulutkaan eivät pysty paikkaamaan kaikkien oikeutta kuulla evankeliumi Kristuksesta J.
Onkohan tässä nyt minulla jäänyt selittämättä auki mitä oikeastaan tarkoitin.
En vastusta koulun uskonnonopetuksen muuttamista elämänkatsomustiedonomaiseksi oppiaineeksi. Sen rinnalla on kuitenkin ollut mahdollisuus järjestää pienryhmiä niille, jotka haluavat uskonnonopetusta jonkin tietyn uskonnon pohjalta.
Mutta ajatellaanpa luterilaisen kannalta. Alun perin, kun muutosta lähdettiin tekemään, koulun uskonnontunnit olivat luterilaisen uskonnon tunteja. Siihen lisättiin yleissivistyksellinen osa kursseja muista uskonnoista ja lopulta luterilaisen uskonnon osalta myös tunnustuksellisuus alkoi häviämään pois. Samaan aikaan kouluihin perustettiin kysynnän mukaan enemmän tietyn uskonnon näkökulmasta järjestettyä uskonnonopetusta. Mutta miten käy luterilaisten? Onko heidän opetuksensa edelleen virallisesti tuo vesitetty muoto uskonnonopetuksesta, vai voivatko he ilmoittautua vähintään 3 oppilaan ryhmäksi jolle järjestetään uskonnonopetus luterilaisesta näkökulmasta, niin kuin yllä mm. @Optatus kertoo opetusta olevan ortodoksisesta näkökulmasta. Ovatko luterilaiset tehneet näin missään koulussa? Miksi heidän pitäisi jäädä koulun “yleisuskontotunnille” kun he kuitenkin ovat luterilaisia? Vai ovatko luterilaiset vain nielleet muutoksen koska “kehitys kehittyy”.
En missään nimessä vastusta elämänkatsomustiedon tuloa vaikka pakolliseksi kaikille oppilaille, mutta ihmettelen suuresti että historiallisesti ja kulttuurisesti vallitsevan kristinuskon muodon puuttumista varsinaisesta uskonnonopetuksesta ei huomaa kukaan.
Omat lapseni kävivät peruskoulun maalaispitäjässä jossa ei vielä 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tarvinnut miettiä onko uskonnonopetus liian tunnustuksellista. Lapset kävivät kirkossa useamman kerran vuodessa ja virsiä laulettiin. Samanlaista uskonnonopetusta olin saanut itsekin ja halusin sellaista myös lapsilleni. En ollut aktiivinen uskonnon harjoittaja itse silloin, mutta lapset kastoi luterilainen pappi. Koko sukuhan olisi pöyristynyt jos ei olisi kastettu eikä minulla ollut mitään kastamista vastaan, päinvastoin.
Jossain vaiheessa lasten jo aikuistuttua kiinnitin jonkin verran huomiota muutoksiin koulussa. Ja siihen että ortodoksit ja katolilaiset alkoivat järjestämään ns. “kunnollista” kristinuskon opetusta omille jäsenilleen. Luterilaisten uskontotunnit sen sijaan muuttuivat lopulta lähes sellaiseksi, minkä minä muistan 80-luvulta elämänkatsomustietona, siis karrikoiden näin.
Miten tässä näin oikein kävi?
Miksi vain luterilaisten kristittyjen lasten pitää tyytyä tähän kun muutkin kristityt voivat saada ihan oikeaa kristillisen uskonnon opetusta, jonka lisäksi sitten tulee yleissivistävät osiot muista uskonnoista. Yleissivistävää osiota en ole koskaan vastustanut, mutta vastustan luterilaisen kirkon jäsenille annettavan uskonnonopetuksen laimenemista. Jos ateistit alkavat lähettää korvausvaatimuksia uskonnontunneilla opetettavasta kristinuskosta, heidän pitäisi varmaan sitten valita joku ET-ryhmä omille lapsilleen, niin luterilaisen uskontotunnin sisältö saisi rauhassa olla suunnattu luterilaisille lapsille. Näin toimien nykykouluissa sitten varmaan ET olisi suurin ryhmä ja luterilainen uskonnonopetuksen ryhmä olisi pienempi.
Luterilaisuus itsestään selvänä kansankirkkolaisuutena ei ole tarvinnut näihin asti mitään tunnustuksellista opetusta ennen rippikoulua ja aika ajoin sekin on ollut köyhää ja pakkopullaa vapaaehtoisesti. Nyt on vaikea sellaista toimintaa kehittää, joka vetäisi. Luterilainen kristinusko (Risti) ei ole ihmismielen mukaista, joten tämäkin kouluainekysymys on liian vaikea.
Kansakoulussa oli erinomainen oppikirja ja usko tuli ja säilyi hyvin, vaikka opettaja ei olisi ollut uskova, koska oli pakko noudattaa opetussuunnitelmaa eikä opettaa omiaan.
Oppikoulussa (8 lk) 60 -luvulla oli pelkästään kirkkohistoriaa ja yleensä pappi tai naisteologi opettajana. Usko ei kasvanut, vaikka usein oli vierailevia puhujia Afrikasta asti (Auala yms.)
Seurakunnilla oli paljon ohjelmaa nuorille jopa maallakin, silti hajoaminen ja uskosta luopuminen sydämessä lisääntyi.
(Ei kuitenkaan minulla, vaikka laki hallitsi opetusta täysin, armo löytyi sitten 35 vuotiaana. lain kautta. JW:t sysäsivät ymmärtämään armon, vaikka heillä sitä ei ole lakiuskontona. Saanen muistella entisiä ei kuitenkaan aina niin hyviä aikoja?" Herran tiet ovat ihmeelliset" ja erilaiset ihmisten kesken pääsynä Ahtaalle Portille.)
(puolet koulustani kävin jo 1950-luvulla, aloitin 1953)
Tällainen kirja ei olisi ollut uskontokirja vaan ET-kirja 80-luvulla. Olin itse 7. luokkaan asti uskonnonopetuksessa ja omasta toiveestani 8.luokasta lähtien ET:ssä jonka lisäksi kävin koulun ulkopuolella jonkin aikaa katolista katekeesia. 7. luokan luterilaisessa uskonnonopetuksessa mentiin aika syvälle kristinuskoon.
Tuotekuvaus
Aarre 6:ssa pohditaan etiikkaa ja hyvää elämää käytännön ja arkielämän mutta myös teorian näkökulmasta. Suomen uskonnollista historiaa tarkastellaan muinaisuskosta nykypäivään. Aiheina ovat myös lapsen oikeudet, uskon ja tiedon suhde, uskonnonvapaus, Raamattu kirjana ja Raamatun vaikutus kulttuuriin. Lisäksi esitellään häihin ja hautajaisiin liittyviä tapoja juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Kirjan perusrakenne on tuttu sarjan aiemmista osista. Jokainen luku sisältää yhden oppitunnin asian. Luvuissa pohditaan opiskeltavaa asiaa aina myös oppilaan näkökulmasta. Luvussa kootaan selkeästi tärkeimmät asiat ja tarjotaan myös aihetta syventävää lisätietoa. Jaksojen lopussa on kertaus, joka vetää yhteen jaksossa opiskellun asian.
Täytyypä käydä kirjastossa lukemassa yläasteen uskontokirjoja.
Se, että opetetaan omaa uskontoa ei poissulje sitä, että opetettaisiin ymmärtämään toisten ajattelua. Hyväksymisen opettaminen sen sijaan on indoktrinoimista; ethän sinäkään hyväksy kristinuskoa vaan torjut sen, samoin kuin et hyväksy uskonnon opetusta vaan torjut sen.
Oman uskonnonopetus perustuu sille ajatukselle, että uskonto on tärkeä ja jopa olennainen osa ihmistä, ja että hänen on siveellisen kasvatuksensa kannalta tärkeä tuntea oma uskontonsa eettiset periaatteet ja kertomukset, joissa ne näkyvät.
Uskonnon opetus erillään ei erota oppilaita toisistaan, vaan se tosiseikka, että he ovat eri uskoisia. Opetuksen erillisyys heijastaa tuota todellisuutta. Tästä erillisestä opetuksesta ei kuitenkaan sinänsä seuraa mitenkään loogisesti se, että oppilas ei ymmärtäisi tai suvaitsisi toisuskoisia tai uskonnottomia, kuten virheellisesti luulet. Ymmärryshän on vain oppiin liittyvä asia ja suvaitseminen taas on moraalinen määre, joka on suhteessa siihen, mitä tekoja tai ajatuksia kukin pitää suvaittavana.
Onneksi löytyy puheenvuoroja laajemminkin kristillisen opetuksen puolesta.
AIKAMME VAATII vahvaa kristillistä opetusta. Rippikoulu ei useinkaan enää riitä. Se on hyvä pohja, mutta kristillisen koulutuksen tulisi jatkua läpi elämän aikuisikään asti. Ihmiset ovat keskimäärin yhä koulutetumpia, jolloin rippikoulu on monelle auttamatta liian vähän.
Pelkkä rippikoulu saattoi toimia hyvin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, mutta asiantuntijoiden ja tietotyöläisten kansoittamassa jälkiteollisessa informaatioympäristössä opetukselliset tavoitteet on asetettava paljon korkeammalle. Varsinkin kun meillä on uskonnonopetuksen heikentymisen myötä kasvamassa sukupolvi, joka on aiempiin sukupolviin verrattuna varsin tietämätön edes kristinuskon perusasioista.
Kristinusko on alusta alkaen ollut ytimeltään sanomaa, siis opetuksellinen asia. Se on pohjimmiltaan julistusta ylösnousseesta Kristuksesta ja hänen herruudestaan. Tätä sanomaa apostolit lähtivät viemään ja opettamaan. Ilman opetusnäkyä kirkko ei voi tehdä lähetystyötä eikä kasvattaa uusia sukupolvia kristityiksi.
Olen itse ikikiitollinen 60-luvun Helsingissä toimineen kansakoulun uskonnonopetuksesta, jossa kristinuskon ja Raamatun perusasiat tulivat hyvin esille. Opettajia oli useampia, mutta erityisesti mieleen jäi koulun johtajaopettaja, puukko aina vyöllä kulkenut miesopettaja, joka opetti myös veistoa, eli teknisiä käsitöitä.
Omin sanoin hän kertoi Raamatun tapahtumista ja tärkeimmät ydinkohdat itsekin tunnustavana kristittynä. Oppikirjoista en paljon muista, mutta sen verran kuitenkin, että monet Vanhan testamentin asiat opittiin hyvin ja jäivät mieleen kirkkaana näihin päiviin asti. Opettaja taas kertoi etenkin pääsiäisen tapahtumat kiinnostavasti omin sanoin ja ymmärrettävästi lapsillekin. Koulussa myös rukoiltiin ja opittiin virsiä. Suurin osa hengellisestä opetuksesta jäi mieleen juuri kansakoulun opetuksesta, lisää opin pyhäkoulusta ja kotonakin luettiin lastenraamattua iltaisin.
Oppikoulun 70-luvulla opetetusta uskonnosta ei jäänyt oikein mitään hyödyllistä mieleen, kuten ei rippikoulustakaan. Teologian maisteri, naislehtori, opetti varmaan oppikirjan mukaan, mutta mitään tunnustuksellista se ei ollut. Kertoi että joillakin uskovilla on oikein Pyhä Henkikin tarkoittaen luultavasti helluntailaisia, mutta piti sellaista harvinaisena. Rippikoulusta taas ei jäänyt muuta mieleen kuin että pappi kertoi, ettei itse oikein uskonut niihin juttuihin, mutta oli vain kiinnostunut. Se sitten siitä rippikoulusta.
Onneksi olin lapsena saanut riittävästi hyvää opetusta, muuten olisin ollut ihan pihalla. Menikin sitten melkein 15 vuotta, ennenkuin aloin käydä kirkossa ja jumalanpalveluksissa.
Oletko siinä vakaumuksessa, että se mitä sanot on absoluuttinen totuus, eikä muuta totuutta aiheeseen ole olemassakaan kuin ihmisjärjelle, sen saavutettavaksi alistamasi päätelmät?
Sain nyt katsottua tämän videon LHPK:n omasta uskonnonopetuksesta. Mielenkiintoista, en tiennyt tällaisen olevan mahdollista. Varmasti tuo on parempi vaihtoehto kuin jonkun kirkkoon kuulumattoman, asioihin suuremmin perehtymättömän luokanopettajan antama UE-opetus.
Esimerkkioppitunnista videolla jäi silti päälimmäiseksi vaikutelmaksi, että varsin rajun konkreettisella tasolla siellä käsiteltiin Jeesuksen kärsimystä suht pienen näköisten oppilaiden kanssa. Varmaan tietysti opettaja tuntee ryhmänsä ja sen perusteella arvioi, millaisia näkökulmia uskaltaa ottaa. Sen tarkemmin tietämättä näen lähestymistavassa myös riskejä.
Vielä tähän:
Valtakirkon jäsenten on kyllä pakko käydä UE-opetuksessa. Se on se virallinen luterilainen uskonnonopetus. Jos sen sisältöä pitää niin pahana, että ei koe lapsensa voivan sinne mennä, niin miksi sitten haluaa kuulua kyseiseen kirkkokuntaan kuitenkin? Koskee sekä konservatiiveja että myös niitä maallistuneita, jotka haluaisivat kastetuille lapsilleen oikeuden ET-opetukseen. Toki jonkun yksittäisen opettajan versio evlut uskonnonopetuksesta voi olla hyvinkin ongelmallinen ja tämän poikkeuksen ymmärrän.
Absoluuttista totuutta tuskin on olemassa, tässäkään asiassa. Mutta voimme omaa järkeämme apuna käyttäen päätellä että onko viisasta kasvattaa ihmisiä ymmärtämään vain oman joukkonsa ajatuksia ja pitämään vain niitä oikeina vai olisiko viisaampaa avartaa näkemystä ja kasvattaa ihmisiä sitä kohti että ymmärtäisimme myös muita, näkisimme miksi he ajattelevat siten kuin ajattelevat ja suvaita eri tavoin ajattelevia. Tietysti tiettyyn rajaan asti eli vaikkapa suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.
Sisältö ei varmasti ole pahaa, mutta se on riittämätöntä lapselle jonka perhe harjoittaa uskontoaan ja joka haluaa lapsen oppivan kristinuskon perusasiat uskoa tunnustavasta näkökulmasta. Kouluopetuksesta puuttumaan jäävät sisällöt voidaan tietysti opettaa lapselle muuallakin kuin koulussa, mutta se on se toinen kysymykseni, miksi seurakunnat eivät ole laatineet tällaiselle täydentävälle opetukselle sisältöjä ja suunnitelleet opetuksen toteuttamista? Sen sijaan rahaa syydetään sateenkaarityöhön ja joogatunteihin. Onko ajateltu että se on kodin tehtävä antaa tarvittava opetus? Eri seurakunnissa saarnan aikana järjestettävät pyhäkoulut paikkaavat osaltaan kouluopetuksen puutteita, mutta niiden mahdollisuudet ovat jonkin verran rajalliset.
Uskon että kansankirkolla kyllä olisi vielä opetettavaa kristinuskon perusasioista, jos keskityttäisiin niihin perusasioihin eikä tehtäisi kristinuskon opetuksesta katsomustietoa ja hyvän elämän tarkastelua.
Katkelmat Lähetyshiippakunnan opetuksesta olivat hyviä, vaikka käsiteltävänä oleva aihe oli toki rankka. Itse en pitänyt aiheen käsittelyä liian vaativana lapsille. Ruumiillisista kärsimyksistä puhuminen on kuitenkin varmasti vain pieni osa opetuksen sisältöjä ja jos lapsi näkee jokaviikkoisessa messussa ristin ja noista tapahtumista kertovaa kuvamateriaalia, on hyvä että ne selitetään.
Sitä mietin että oliko tuon aiheen valitseminen videolle tietoisesti tehty valinta. Se toki alleviivaa opetuksen tunnustuksellista luonnetta, mutta se voi myös provosoida tiettyjä katsojia.
Ketähän kirkon edustajia on ollut hyväksymässä tämän opetuksen sisällöt ja millä perusteella ei ole rakennettu opetusta selkeämmin kristinuskon opetukseksi? Tämähän suorastaan ajaa luterilaisia pois oman kirkkonsa piiristä hakemaan lapsille opetusta muualta.