Toisessa ketjussa on puhuttu siitä kuinka kristillinen avioliitto vie lähemmäksi Jumalaa. Tässä ketjussa toivoisin käsiteltävän mitä sellaista heteroseksuaalisessa kristillisessä avioliitossa on että se nousee muidenlaisten ihmissuhteiden ja parisuhteiden yläpuolelle.
Mikä on se suuri salaisuus johon aviopuolisot on vihitty? Miten Jumalan läheneminen avioliiton kautta ilmenee?
En ehdi nyt kirjoittamaan mitään pitkää traktaattia aiheesta, mutta kristillinen avioliitto on paikka, johon lasten on turvallista syntyä ja kasvaa. Mies ja nainen täydentävät toisiaan ja pääsevät sitä kautta osallisiksi Jumalan luomistyöstä. Heidän sitoutumisensa toisiinsa loppuiäkseen antaa turvaa, jossa lapset eivät ole ylimääräinen taakka, vaan toivottuja uusia ihmisiä perheensä keskellä. Avioliiton pysyvyys antaa turvan myös heidän kasvamiselleen aikuisiksi. Toki tiedän, että kaikki tämä on mahdollista myös ei-kristillisessä avioliitossa, mutta itse näkisin avioliiton pysyvyyden ja onnellisuuden olevan huomattavasti vaikeampia saavuttaa ilman Jumalan avioliiton sakramentissa antamaa armoa, jota tukee muiden sakramenttien armo.
Tässä tullaan taas näihin kirkkokuntaeroihin. En usko, että jokaisessa kristillisessä avioliitossa lapset ovat joka tilanteessa toivottuja. Elämässä on hyvin monenlaisia tilanteita, voi olla terveydellisiä ongelmia, opiskelua tai pätkätöitä, jo ennestään niin monta lasta ettei jaksaisi yhtään enempää jne. Monenlaisia syitä siihen, että lapset eivät ole toivottuja, joko tiettynä ajanhetkenä tai sitten pysyvämmin. Katolisen kirkon ulkopuolella varmaan useimmat kristityt pitävät mahdollisena ainakin joissain poikkeustilanteissa sitä, että lapsia ei haluta, ja silti nähdään heteroavioliitto hyvin erityisenä asiana.
Onhan tässä oma lehmä ojassa joo, tuon edellisen kappaleen suhteen, kun lapsiasia ei ole meille ollut vielä ajankohtainen. Mutta silti näen, että tämä suhde on jotain erityistä. Me ollaan yksi yksikkö ja tuetaan toisiamme, ja pyritään kohti toistemme onnellisuutta. Koska avioliitto on lähtökohtaisesti pysyvä ja siitä eroaminen hyvin vahvoja perusteluja vaativa poikkeustapaus, on yhteisessä elämässä silloin jotain todella rentoa. Se on älyttömän luja pohja yhteisen elämän rakentamiselle, että tietää ettei toinen ole lähdössä mihinkään. Ja tämä rentous ja luottamus on tärkeä perusta myös siellä makuuhuoneen puolella, ja mun mielestä keskeinen perustelu sille miksi seksi kuuluu vain avioliittoon. Siitä on suorituspaineet kaukana, kun tietää että reputtaa ei voi.
Mutta kun ei siitä rekisteröidystä parisuhteesta ole kokemusta, niin en tiedä mitkä näistä asioista koskevat sitäkin. Sen kuitenkin tiedän, että rekisteröity parisuhde on inhimillinen järjestys eikä Jumalan asetus. Silloin siihen ei mun nähdäkseni oikein voi kuulua sitä aspektia, että Jumala itse liittää kaksi ihmistä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ei silti, vaikka pitäisi sellaista järjestelyä muuten hyväksyttävänä.
Itse en pidä avioliittoa ns. sakramentaalisena instituutiona koska se on tullut kristillisiin piireihin käsittääkseni sakramentiksi vasta 1700-luvun puolivälissä.
Enpä tiedä, mistä @Inkvisiittori tuon ajankohdan tempaisi. Firenzen kirkolliskokous on 300 vuotta aikaisemmin puhunut eksplisiittisesti avioliitosta sakramenttina ja siinä mielessä, että näin kirkko on aina uskonut.
Keskustelua seuratessani en voi välttyä vaikutelmalta, että kun kristillisestä avioliitosta otetaan pois sen perusominaisuuksia (vapaaehtoisuus, purkamattomuus, muiden seksuaalisten suhteiden sulkeminen pois, avoimuus elämälle), niin perustelut sen erilaisuudelle muihin suhteisiin nähden alkavat kuulostaa “koska se tuntuu minusta ihan eri asialta” -tyyppisiltä.
Otsikolla “Kuka enää kaipaa avioliittoja” voi toki varmasti löytää punnittua ja puolueetonta tietoa aiheesta 
LOL
Tuossa esitetty näkemys unohtaa kokonaan sen tosiasian, että avioliitosta opettaa niin Jeesus kuin pyhä Paavalikin, ja että lukuisilla kirkkoisillä on ollut siitä paljonkin sanottavaa jo paljon ennen tuota Firenzen kirkolliskokousta, joka siis oli 1430-luvulla eikä suinkaan 1700-luvun puolivälissä. On aivan väärin väittää, ettei avioliitto kiinnostanut kirkkoa ensimmäisellä vuosituhannella. Avioliiton sakramentti ei ole pelkkä vihkimisseremonia; se on elämänmittainen sakramentti.
Jaa. P. Ignatius Antiokialainen kirjoittaa kirjeessään Polykarpokselle, että kristittyjen on sallittua solmia avioliitto ainoastaan piispan luvalla. Ignatiuksen kirjeet ajoitetaan 100-luvun aivan alkuun.
Avioliitto on kyllä nähty alusta asti, jo Paavalilla, hengelliseksi asiaksi. Kirkossa on korostettu sen luvallisuutta ja hyvyyttä, vaikka naimattomuuden korostus onkin ollut vahva. Avioliiton purkamattomuus on vanha normi, apostoleista asti.
Liturgianhistoriallisesti en osaa sanoa avioliiton solmimiseen liittyvien seremonioiden varhaishistoriasta mitään. Kuitenkin papin rooli ei ole lännessä sakramentin jakaja, sillä avioliitto syntyy päätöksestä solmia aviollinen liitto, jonka päätöksen tekevät puolisot.
Eipäs yleistetä. Osa toki haluaa viettää prinsessapäivää, mutta monen mielestä huomion keskipisteenä oleminen ja yliampuva luksus ja blingbling eivät ole lainkaan tavoiteltavia asioita häissä - riippumatta uskonnosta tai sen puutteesta. Meilläkin oli suhteellisen pienet häät nykymittapuulla eikä kovinkaan vahvaa prinsessameininkiä. Mulla oli myös koko ajan se ajatus, että kyseessä on meidän yhteinen juttu eikä mun oma projekti, joten sulhasen ääni oli vahvasti mukana suunnittelussa.
Mutta hääthän ovat vasta alku avioliitolle kuitenkin. Oleellisempaa on se, mitä tapahtuu häiden jälkeen.
Eikös tässä ketjussa ollut tarkoitus puhua kristillisestä avioliitosta, eikä siitä mitä Suomessa nykyään yleensä tapahtuu?
Ketju on suljettuna, kunnes aloitusviestiä korjataan vähemmän poleemiseksi.
Jatketaan.
Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä: Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. (Ef. 5:32) Avioliiton salaisuus on kirkon salaisuus yhden perheen mittakaavassa, koska perhe on kotikirkko, ecclesia domestica. Kun kirkkoon vihitään piispaa, katolisessa liturgiassa annetaan piispalle sormus ja sanotaan: “suojele Jumalan morsianta, hänen pyhää kirkkoaan”. Tämä on aviollinen symboli, jonka mukaisesti piispa Kristuksen edustajana vihitään oman hiippakuntansa suojelijaksi, jotta tämän kautta voisi syntyä uudesti lapsia Jumalalle. Siinä missä avioliitto on kirkko perheen mittakaavassa, kirkko on Jumalan perhe.
Avioliiton sakramentti luo siis yliluonnollisen yhteisön, joka suuntautuu pyhitykseen. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että puolisot voivat auttaa toisiaan kilvoittelussa: Kaksin on parempi kuin yksin – –. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan. (Saarn 4:9-10a) Avioliiton purkamattomuus on kuva Kristuksen uskollisuudesta seurakunnalle.
Avioliiton luonnollinen tarkoitus on lisääntyminen, mutta tätä ei ole tulkittu niin, että aviopuolisoilla olisi positiivista velvollisuutta tavoitella lasten saamista. Negatiivinen velvollisuus pitäytyä hedelmällisyyden keinotekoisesta estämisestä tai tuhoamisesta on sen sijaan ollut aina. Aviolliseen yhteyteen ryhtyminen on puolisoiden päätettävissä, vaikka toisaalta siitä ei saa yksipuolisesti kieltäytyä ilman hyvää syytä.
Sellaisiakin avioliittoja on ollut, missä on alusta asti ollut tiedossa, että yhdyntään ei ryhdytä, vaan keskitytään hengellisiin harjoituksiin ja laupeudentöihin. Avioliitto on kuitenkin haluttu solmia edellä mainitun keskinäisen hengellisen tuen vuoksi, eli silloin avioliiton yliluonnollinen tarkoitus ohittaa luonnollisen tarkoituksen. Neitsyt Marian ja Joosefin avioliitto on esikuva tälle, vaikka siihen poikkeuksellisesti sisältyi myös lapsen kasvattaminen.
Hyviä vastauksia on tullut, kiitos niistä!
Itse näkisin, että ehkäpä seuraavissa aspekteissa perinteisesti hahmotettu avioliitto ylittää muut suhteet. Muita en ole löytänyt, mutta onhan näissäkin jo:
Mies ja nainen ovat monesti olemukseltaan toisistaan poikkeavia, kovasti erilaisiakin jopa ja voivat kompensoida toisiaan --> monesti mies-nais -parit ovat, niin nuoret kuin vanhat, tavattoman kauniita yhdessä, “kuin luotu toisilleen”.
Miehen ja naisen välinen parisuhde on normi ja se on myös ihmiskunnan ikiaikainen keino lisääntyä psykologisesti ja sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä ja hyviä hedelmiä tuottavalla tavalla.
Nyt ei ole tarkoitus puhua rekisteröidystä parisuhteesta, muuta kuin näkökulmana: itse olen sitä mieltä, että ylläolevissa aspekteissa rekisteröity parisuhde ei keskimääräisesti ole aivan samalla tasolla kuin miehen ja naisen avioliitto. Tämä ei tietenkään tee rekisteröidystä parisuhteesta arvotonta - niillekin on paikkansa. Miehen ja naisen avioliitto kuitenkin on erityinen.
Itse en näe tarvetta sille, että rekisteröity parisuhde vietäisiin kirkollisen vihkimisen piiriin. Sydämessäni en tunne, että se olisi oikein - en tosin tiedä, onko tässä suhteessa kulttuurinen mentaalinen tekijä ratkaiseva. Ehkäpä näen niin, että kirkon tehtävä on vahvistaa ihmiskunnan iäisiä kertomuksia: miehen ja naisen avioliitto on yksi niistä. Jos mukaan ympätään ikään kuin supermarkettityyliin “kaikille jotakin”, saattaa pyhyyden kokemus laimeta. Siksi muutosten kanssa tulee olla hyvin harkitseva, niin kuin nyt ollaankin. Mielestäni ei olisi rakkauden kaksoiskäskyn mukaista väkisillä runnoa samaa sukupuolta olevien avioliittoa kirkkoihin - se olisi hengellisesti väkivaltaista. Jos minä veisin mieheni kirkon alttarille, minä kokisin että olen itsekeskeisesti tunkemassa omaa asiaani muiden kurkusta alas.
Tämä lienee asia, jossa ymmärrän olevani jäävi, enkä ole parhaimmillani arvioimaan asiaa objektiivisesti rakkauden kaksoiskäskyn puitteissa. Pitää varoa tekemästä omasta näkökulmastaan raameja muille. Mutta maallisen lain edessä parisuhteiden on oltava tasa-arvoisia - se on päivänselvää.
Kahden miehen tai kahden naisen “hynttyyt yhteen”-sopimus ei voi olla Jumalan siunaama liitto, ei sitten millään.
Kun tuolla toisessa ketjussa pitkään haimme vastausta siihen, “mikä synti” erottaa Jumalasta, löytyi kai synteesi siinä asiassa, että erottava tekijä
on mielentila, luopumus, “immuniteetin rakentaminen omalle syntisyydelle”:
“Sori, tuo sana ei koske minua…”.
Jos kristitty vapaasti elää Jumalan sanan vastaisesti ja etsii tuekseen teologiasta porsaanreikää voidakseen surutta ja katumatta jatkaa elämistä synnissä,
on ero Jumalasta kenties siinä jo tapahtunut.
Kuulostaa siltä, että sinä uskot tietäväsi Jumalan tahdon ja katsot jo seisovasi Taivaan Portilla Pyhän Pietarin kanssa? Meillä on täällä mittavat keskustelut siitä miten rakkauden kaksoiskäsky on koko laki. Se ei ole mikään porsaanreikä.
Näin se on. Tuossa sisemmässä laatikossa oleva teksasinkielinen sitaatti osoittaa, että ko. tutkija ei ymmärrä sanan “sakramentti” merkitystä vaan luulee sen tarkoittavan kirkollisia seremonioita pappeineen kaikkineen. Mutta ei avioliiton pätevään solmimiseen tosiaankaan ehdottomasti tarvita “pappeja eikä pippejä”, kuten perinteikkään pietistishenkinen ja ultramatalakirkollinen ilmaisu kuuluu. Sakramentti avioliitto on silti, ja sen “ministereitä” eli toimittajia ovat aviopuolisot toinen toisillensa. (P. Pius X:n katekismus, 4, IX, § 2., 837.) Kirkko siunaa liiton vihkivän papin välityksellä, mutta ilman sitäkin sakramentti siis on Jumalan edessä pätevä. Eihän kasteeseenkaan välttämättä pappia tarvita, vaan maallikon suorittama hätäkaste on sakramenttina pätevä.
Minä kommentoin ihan Pyhän Raamatun mukaan, siinähän Jumalan tahto on meille kerrottu.
Mitään taivaan porttia ei edes ole, eikä siellä seisovaa Pietaria.
Minä en nyt ymmärrä, miten sinun mielestäsi, Veli T, poikkean yhteisestä
linjasta, että “Rakkauden kaksoiskäsky on koko laki”.
Jos ihminen kieltäytyy hyväksymästä Jumalan tahtoa elämässään, miten hän silloin voi noudattaa “Rakkauden kaksoiskäksyä”?
Hän näet on silloin ihan vailla tätä rakkautta.
Paavali sanoo “sillä sisällisen ihminen puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin…”.
Jos ihminen etsii porsaanreikää omalle rakkaalle synnilleen, on hän silloin
kaikkea muuta, mitä Paavali tuossa sanoo - eli vailla rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseen - ne näet lähtevät uskosta.
Se on toinen juttu, jos taistellaan ja tahdotaan luopua rikkomuksista,
huolimatta siitä, että langetaan. Silloin ollaan vielä rakkauden piirissä.
Luepa tältä foorumilta Rakkauden kaksoiskäsky -ketjusta viimeinen pidempi viestini niin opit tuntemaan ajatteluani ja miten moraalini muodostan. Eipä ole ollut siihen muilla nokan koputtamista vielä.
Sinun tulkintasi rakkauden kaksoiskäskystä tarkoittaa tätä:
“Koko laki täyttyy siinä, että pidät kaiken mitä Jumalan laissa sanotaan”. Ei muuta kuin pieksemään orjia kepillä, leikkaamaan miehiltä pitkät hiukset, sitomaan viitan reunoihin tupsuja, purkamaan kirkkojen kivisiä portaita, hunnuttamaan naisten päälakia kirkossa ja kieltämään naisopettajilta toimi lailla…
Lause on järjetön. Rakkauden kaksoiskäskyssä nimenomaan kerrotaan, miten johdetaan se, mikä on Jumalan tahto. Silloin lauseessakin on jokin järki:
“Koko laki täyttyy siinä, että teet lähimmäisellesi niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän”.
Lisäksi jos otat aivan itsestään selvänä, että “näin Jumala sanoo ja tässä on laki” - luuletko että jos ryhdyn kaivamaan, minä en löytäisi sinun raamatuntulkinnastasi selityksiä, joissa väännät ja käännät Raamattua sellaiseen muotoon, että se sopii sinulle? Kristinusko on TÄYNNÄ selityksiä. Jotkin niistä on perin juurin valettu sementtiin niin, että uskovat eivät itse näitä selityksiään edes näe.
Jos minä jotakin kristillisyydessä vastustan niin sitä, että ensin selitetään puolet Raamatusta pois ja tullaan itse tälle mekanismille sokeiksi, mutta sitten tartutaan joihinkin tiettyihin synteihin ja niitä “näin tää nyt vain on” -hengessä paukutellaan toisten naamalle.
Minä en kuuntele moraalisaarnaa yhdeltäkään sellaiselta kristityltä, joka ei pidä ainuttakaan Jeesuksen käskyä velvoittavana, vaan pelkkinä hyperbolina, ei-velvoittavina vertauksina tai “korkean vaatimustason vuoksi” silkkoina osoituksina siitä että “mihinkään emme kykene ja tarvitsemme armoa”. Tämä on räikein Sementoitu Selitys.
Minusta täällä on pidetty koko lakia velvoittavana. Ihan selvästi.
Se on kuitenkin totuus, ettei yksikään ihminen siihen pysty.
Se kykenemättömyys ei kuitenkaan vie piittaamattomuuteen ja tottelemattomuuteen, vaan jokapäiväiseen parannukseen, haluun luopua synnistä.
Piittaamattomuus on taas merkki siitä, että ei halutakaan rakastaa, ei Jumalaa eikä lähimmäistä.
Orjien pieksemisen velvoituksesta en ole kuullut, sorry.
Muistaakseni Paavali ei sellaisesta puhu kirjeessään.
@anon85899117 on pitämässä itse pyytämäänsä kirjoitustaukoa, mutta kun hän palaa, niin huomatkoon, että sekoittaa tässä rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön.
Kiitos, Silvanus.