Sain idean. Yhteiskunta olisi, tai ainakin on ollut, parempi ja onnellisempi, kun ateistit ovat tehneet niin kuin kristityt ovat pitäneet hyvänä. Eli vaikka puikoissa ei varsinaisesti ole ollut mitään kristittyjä, niin kuitenkin niin kauan kuin se, mitä pidetään yleisenä totuutena, yhteisenä hyvänä ja terveenä järkenä meni yksiin kristinuskon kanssa, asiat menivät parempaan suuntaan.
Yhteiskunnassa tulee aina olemaan ulkopuolisia tai siihen sopimattomia. Pidin alussa tätä keskustelua lähinnä ansana, missä hölmöt uskovat saavat haaveilla pilvilinnoja ja sitten fiksut agnostikot keksivät vaikeita pulmia ja ärtyneet ateistit protestoivat, että pitäisikö heidän kuolla vai vain kitua. Ongelma on siinä, että kuria ja rankaisemista tarvitaan. Ideana on aiheuttaa tilanne, jossa kristitty joutuisi rankaisemaan jotakuta.
Tämän jälkeen voisimme todeta, että 1) kristinusko ei mahdollista ihanneyhteiskuntaa, koska se ei ole avoin ja toimiva kaikille, ja jotakuta joudutaan rankaisemaan. Vieläpä syistä, joita innokas ateisti tulisi pitämään mielivaltaisina ja kohtuuttomina. Mutta 2) ateismi taas mahdollistaa. Mutta tästä ei ole mitään konkreettista esimerkkiä. Riittää, että perustetaan kaikki oletukselle, että kun ihmisille tarjotaan enemmän vapautta, niin he toimivat paremmin itsensä ja toistensa hyväksi. Tämä on se uhkapeli, jota maailma on juuri nyt häviämässä.
Se on se neutraaliuden illuusio. Ja uhraamisen keskeinen rooli. Eli tietynlainen yhteiskunta saadaan sen mukaan, kenet se valitsee jättää ulkopuolelle, ketä se valitsee rangaista tai kenestä se tekee vähäosaisen. On yhdentekevää se, antaako Raamattu tai kristinusko tähän yksiselitteistä vastausta, koska tieteen ja talouden kehityksen myötä niin mahdollisuudet toteuttaa kuin vastustaa sitä ihannetta ovat jatkuvassa muutoksessa.
Helppo on sanoa, että vaikkapa homoseksuaalisuus ei ainakaan edistä yhteiskunnan hyvää. Kyse on vain siitä, että jos yhteiskunta haluaa olla terve, että paljonko se toteuttaa repressiota tai paljonko se priorisoi ydinperhettä ja miehen ja naisen avioliittoa muiden suhteiden yläpuolelle. Koska ydinperhe taas edistää yhteiskunnan hyvää. Siinä vaiheessa, kun näiden suhde keikahtaa, tai näitä pidetään edes jotenkin vastaavina, yhteiskunta on tuhoamassa itseään. Tämän verran ainakin pitää ymmärtää missä vain yhteiskunnassa, joten väistämättä myös “kristillisessä ihanneyhteiskunnassa”.
Yhteiskunta on eräänlainen ulomman tason kasvattaja. Perhe on sisemmän tason. Kysymys ihanteellisesta yhteiskunnasta on vähän kuin kysymys ihanteellisesta perheestä. Jokin yksittäinen perhe voi jonain hetkenä kyetä olemaan kokonainen ja ehjä yksikkö. Mutta perheet keskimäärin joutuvat tulemaan toimeen kaikenlaisten ongelmien kanssa. Suvuista löytyy äkkiä monenlaista väkeä. Joten vastaus on aina muotoa, että “se tekee parhaansa olosuhteet huomioiden”.
Ihanneperhe ja ihannesuku ehkä edustaa jotain hyvää. Toivottavasti. Ja antaa jäsenilleen oikeuden säädellä omaa etäisyyttään siihen. Mutta ei lähde siitä, että jokaisen on pakko olla jäsen. Ei valheen, ei pakon eikä alimman yhteisen nimittäjän kautta. Yksilöä pitää suojella kollektiivilta. Ja kollektiivia pitää suojella yksilöltä. Tai yksilöiden ryhmältä. Eli aina löytyy niitä, jotka vapaaehtoisesti tai pakosta löytävät paikkansa hieman kauempaa.