Platon (ja Aristoteles) jakoivat ihmiset kolmeen luokkaan: 1) Niihin, jotka ovat kykeneviä olemaan auktoriteetteja; 2) niihin, jotka ovat kykeneviä tunnistamaan auktoriteetin ja seuraamaan häntä; ja 3) niihin, jotka eivät ole kykeneviä kumpaankaan.
Viimeinen ryhmä tarkoittaa siis ihmisiä, jotka elävät täysin tai pääosin passioidensa mukaan. Heitä on ohjattava palkintojen tai rangaistusten avulla toimimaan yhteiseksi hyväksi, eikä ole mahdollista luottaa siihen, että he tekisivät kokonaisuuden puolesta mitään itsenäisesti.
Platon ja Aristoteles pohtivat paljon sitä, että millä tavalla saada yhteiskunnan ohjaksiin näitä valtiomiehiä, viisaita miehiä, filosofeja, filosofikuninkaita tai hyveellisiä ihmisiä. Ihanteellinen yhteiskunta on aina riippuvainen ihanteellisesta järjestyksestä. Ja ihanteellinen järjestys ihanteellisista instituutioista. Ne taas ihanteellisista laeista. Ja ihanteelliset lait ihanteellisista perustajista tai lakien laatijoista. Kaikkea tarvitaan pitämään yllä ihanteellinen koulutus, joka varmistaa, että myös seuraavassa sukupolvessa on hyveellisiä ja viisaita riittävästi.
Kaksi keskeistä ongelmaa oli, heidän mukaansa, että hyveettömien ja passioiden mukaan ohjautuvien kansalaisten määrä tai vaikutus kasvaa yhteiskunnassa liian suureksi, tai että tällaisia kansalaisia jostain syystä valitaan suoraan johtajiksi.
Tämän hetken ongelma on siis päinvastainen. Näyttää siltä, että kukaan ei ole valmis uskomaan mihinkään auktoriteettiin. Koko sanan keskeinen merkitys on, että se ei ole pakkoon tai voimaan perustuvaa, eikä myöskään suostutteluun perustuvaa, vaan siihen, että ihminen kykenee tunnistamaan ja tunnustamaan jonkun itseään moraalisesti ylemmäksi.
Tarkoittaa, että sokea usko auktoriteetteihin on mahdollista vain modernissa ajattelussa. Johtuen siitä, että modernin ihmisen auktoriteetti on esimerkiksi lääkäri, tiedemies, uutistenlukija tai joku satunnainen ekspertti. Yleensäkin aika, joka valitsee auktoriteetit heidän tuottamansa hyödyn tai heidän edustamansa vallan tai teknisen tai mekaanisen taidon perusteella, joutuu väistämättä uskomaan heihin lopulta sokeasti.
Ihminen, joka seuraa (jotain, mikä tarjoaa tai edustaa) hyötyä, voimaa tai nautintoa, ei oikeastaan seuraa ketään toista, vaan omaan välittömään etuunsa kohdistuvaa passiota.