Minusta masentunutta pitäisi auttaa niin, että suhtautuisi häneen kunnioittavasti ja keskustelisi hänen kanssaan asioista, jotka ovat aiheuttaneet masennuksen. Eihän masennus ihan tyhjästä tule. Pitäisi saada kunnolla itkeä itkut ja käsitellä asiat, jotka ovat jääneet vaivaamaan. Ei niistä muuten pääse eroon. Veikkaan, että tosikristitty psykiatrian ammattilainen pystyisi tekemään sen parhaiten.
1 tykkäys
Ajatellaanpa sellaista tapausta kuin paniikkihäiriö on. Jos siitä ei ole kellään mitään muuta kuin mutu tietoa, niin äskettäin sairastuneet ovat aivan ulkona siitä, mitä heille on tapahtunut ja miten asiat kehittyvät jatkossa.
Jo pelkästään se auttaa, että taudin kulku on kuvattu aiemmilla potilailla kattavasti ja taudista tiedetään suurinpiirtein miten se etenee tulevaisuudessa, ja tämä tieto voidaan välittää potilaille. Jo pelkästään tietämys siitä, että aiemmat potilaat ovat toipuneet on uusien potilaiden kannalta hyödyllistä. Psykiatrian vastustajien mielestä varmaan tällaistakaan ei pitäisi tehdä koska se on epäinhimillistä ja antikristillistä???
Saati sitten, jos asiaan paneudutaa suurella vakavuudella vuosikymmeniä ja kehitetään teorioita ja hoitokeinoa niin hyvin kuin pystytään, niin varmasti toipuminen tapahtuu tehokkaammin kuin jos ei tehdä mitään.
Välttämättä ei ole kuitenkaan mitään selkeästi määriteltävää syytä, jonka potilas itse tunnistaisi ja pystyisi tuomaan käsiteltäväksi. Voi olla myös asioita joille ei pystytä tekemään mitään, vaan jotenkin epämieluisia tosiasioita pitäisi oppia sietämään.
Masennus voi olla myös sellainen tila, jossa ihminen on täysin kadottanut sen olevaisuuden, joka tekee elämisen hänelle merkitykselliseksi. Kaikki on vain tyhjyyttä.
Jyri Puhakaisesta tuli vielä mieleen kirjansa Persoonan kieltäjät, jonka aikoinaan luin. Suositeltavaa luettavaa sekin. Puhakaisesta aikoinaan innostuin, kun minua alkoi ärsyttää yksi lääkäri, joka edusti aivan toisenlaista käsitystä. Hesarin nettisivuilta löysin Puhakaisesta myös juttua kahdenkymmenen vuoden takaa. Tässä alla piilotettuna, tummennukset minulta:
Yhteenveto
Filosofi Jyri Puhakainen hyökkää aivotutkijoita ja lääketiedettä vastaan
"Aivotutkimuksen käsitys ihmisestä on 90-luvun suurin älyllinen huijaus"
Tampereen yliopiston filosofian dosentti Jyri Puhakainen on ryhtynyt poikkeuksellisen kovasanaiseen puolustustaisteluun, hyökkäys taktiikkanaan. Puolustettavana on hänen mukaansa humanistinen, moniulotteinen ihmiskuva, ja hyökkäyksen kohteena aivotutkimus ja lääketiede.
Lääketieteestä on Puhakaisen mukaan tullut “uusi jumaluusoppi”, ja aivotutkimus tarjoilee liian yksioikoisia vastauksia vaikkapa eksistentiaalisiin kysymyksiin: “Esimerkiksi masennusta ei mielestäni voi ensisijaisesti nähdä aivojen serotoniinivajauksen ilmentymänä, vaan tilana, jossa ihminen pohtii miten hänen pitäisi elää omaa elämäänsä”, Puhakainen heittää.
Hän käy taisteluun kritiikkinsä kohteet nimeten. Osansa saavat alansa arvostetuimmat suomalaiset tutkijat, kuten professorit Matti Bergström , Olli Lounasmaa, Jorma Palo sekä Paavo Riekkinen .
“Puolustan vapaata ja vastuullista ihmistä niitä tieteellisiä traditioita vastaan, jotka ovat ottaneet oikeudekseen todellisuuden omistamisen”, Puhakainen julistaa. Teesinsä hän esittää Persoonan kieltäjät -kirjassaan, joka julkistettiin eilen. Liken kustantaman kirjan alaotsikko on Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa .
Kuluva vuosikymmen on julistettu USA:ssa virallisesti aivojen vuosikymmeneksi. Alan tutkimus saa erittäin paljon rahaa, ja myös Suomessa aivotutkimuksesta on kirjoitettu innostuneeseen sävyyn “ihmiskunnan ylevimpänä ja vaikeimpana älyllisenä haasteena”.
Uusien tutkimus- ja kuvantamismenetelmien ansiosta aivojen toiminnasta tiedetään enemmän kuin koskaan. Aivotutkimus on tuonut lisävalaistusta mm. dementiaan ja Alzheimerin tautiin.
Puhakainen myöntää alan lääketieteelliset ansiot.
“Ongelmat syntyvät, kun aivotutkimus ylittää oman pätevyysalueensa. Kyse on siitä, minkälaiseen tietoon aivotutkimuksen tuloksia sovelletaan.” Puhakaisen mielestä esimerkiksi rikollisuutta ei pitäisi selittää neurobiologialla: “Lääketieteen ja neurotieteiden aikakaudella rikollisuudesta ja väkivallasta on tullut etiikan, oikeuden ja sosiaalisten suhteiden sijaan biologinen ja lääketieteellinen ilmiö.” “1800-luvun lopun Euroopassakin rikollisuuden tunnusmerkkejä haettiin biologiasta, mm. kallon muodosta”, hän muistuttaa.
TERVEYS, VAPAUS
ja lääketeollisuus Kirjan luku Pääosassa aivot käsittelee kriittisesti mm. neuropedagogiikkaa, aivovalmennusta, aivobicia, biomusikologiaa ja neuroteologiaa - kaikki aloja, joilla aivotutkijat huseeraavat Puhakaisen mukaan liian kevyesti argumentoiden.
“Ajatus ihmisestä koneena on palannut. Aivotutkijoiden näkökulmasta ihmisen vapaa tahto on illuusio, ja heidän mielestään mieli on sama kuin aivot.” Puhakainen kritisoi postmodernin yhteiskunnan “medikalisoitunutta” ihmiskäsitystä, jonka tärkein arvo on terveys eikä vapaus ja jossa ihmiset hierarkisoidaan hoidettaviksi ja hoitajiksi.
“Elämämme alkaa lääketieteellisillä määrittelyillä ja niihin se myös päättyy. Väliin mahtuu monia hoitoja ja terapioita.” Jos ja kun erilaiset “mielen ongelmat”, alkoholismi ja addiktiot, ovat todistettavissa aivoperäisiksi, ne ovat myös lääkittävissä. “Lääketeollisuudelle onkin elintärkeää, että ihmisen elämänhallinnan ongelmat nähdään aivoista johtuviksi”, sanoo Puhakainen. Täsmälääkkeiden markkinat kasvavat kasvamistaan. Pelkästään Suomessa arviolta 200000 ihmistä söi 1995 masennuslääkkeitä 200 miljoonalla markalla.
Hieno ja uljas aivojen vuosikymmen onkin Puhakaisen mielestä näytelmä vailla vertaa: “Modernin aivotutkimuksen käsitys ihmisestä on tämän vuosikymmenen ja kenties ensi vuosituhannen suurin älyllinen huijaus. Se on näytelmä, jossa moraalisesti ja vastuullisesti toimiva ihminen yritetään tehdä tarpeettomaksi ja selittää hänen olemassaolonsa ja toimintansa lähinnä aivojen fysikaalisista, kemiallisista ja biologisista prosesseista johtuviksi. Aivojen vuosikymmen on näytelmä, jossa ihminen on aivojensa uhri.” Hyökkääjä on hyökännyt. Aika näyttää, tuleeko syksystä yksi suuri brainstorm , aivomyrsky.
2 tykkäystä
Ensin mainitun lauseen allekirjoitan, mutta tuo jälkimmäinen ajatus on silkkaa hölynpölyä.
Lääketiedehän ei nyt ylipäänsä ole mitään eksaktia tiedettä. Siinä hoidetaan potilasta, joka reagoi eri tavoin eri asioihin. Tautiluokituksetkin ovat aika pitkälle sovittuja asioita. Minulla on muutamia fyysisiä vaivoja, yhteen syön lääkettä, jota en oikeastaan tarvitsisi ja jota käytetään aivan eri sairauden hoitoon, koska se vaikuttaa yhteisvaikutuksena voimistavasti toiseen lääkkeeseen, joka aiheutti normaaliannostuksella ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Näin sivuvaikutukset pysyvät poissa ja varsinaisen lääkkeen annostus on voitu laskea murto-osaan siitä, mitä se aiemmin oli. Sitten syön myös toista lääkettä, josta saan kiusallisia sivuvaikutuksia, mutta kokonaisarviona ne pitää kestää, koska vaihtoehtoiset lääkkeet eivät ole tepsineet tai niiden sivuvaikutukset olisivat vielä huonompia. Ja noista sivuvaikutuksista taas pääsen eroon vanhanaikaisella hoitotavalla, jonka aikoinaan minulle määräsi eräs iäkäs yleislääkäri, kun ei vielä tiedetty asian yhteyttä näihin lääkkeisiin, ja oma erikoislääkärini vähän tuhahteli moisille konsteille. Mutta koska se toimii ja vaihtoehtona taas olisi rankempi lääkehoito, joka voisi olla haitaksi itse hoidettavalle sairaudelle, niin näin nyt mennään.
Lääkkeet vaikuttavat siis aina moniin asioihin ja eri ihmiset reagoivat niihin eri tavalla. Kyseessä ei siis ikinä voi olla eksakti asia. En tiedä, miten paljon psyyken ongelmia voidaan tarkastella erilaisin kokein (veri, virtsa jne.) tai kuvantamismenetelmin, joista voidaan aina tiettyyn rajaan saakka saada tietoa hoidon tehosta. Mutta ainahan on kyse lopuksi potilaan voinnista. Ei siitä, miten saadaan jokin tietty arvo päätettyihin normaaliarvoihin.
2 tykkäystä
No esimerkiksi tuo Thinkcatin mainitsema tulehtuneen umpilisäkkeen poisto leikkauksella vs ei mitään hoitoa vaikuttaa aika tehokkaalta ja täsmälliseltä hoidolta. Myös haitallisia sivuvaikutuksia on tietääkseni raportoitu hyvin vähän.
Ei minulla ole mitään yleispäteviä ratkaisuja ihmismielen ja ihmiselämän ongelmiin. Olen ainoastaan sanonut, että mielestäni kysymys psyykelääkkeiden käytön hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta on kokonaisuutena arvioiden on täysin avoin kysymys.
1 tykkäys
Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa painotetaan ennen kaikkea sitä, että ajatukset vaikuttavat ihmisen mielentiloihin tai tunteisiin radikaalilla tavalla, ja että jos ajatukset muuttuvat, mielialakin muuttuu. Esim. paniikkihäiriön kohdalla ei pelkkä ajattelu todellakaan auta, vaikka toisaalta on toki selvää, että ei voi päästä eheytymisen tielle, jos ei ensin ymmärrä, mikä pitää paniikkihäiriön noidankehää yllä (pelon pelko). Mutta pelkkä abstrakti ajattelu ei auta tositilanteessa, vaan on sovellettava tietoa käytännöllisesti (on tietoisesti altistuttava tuskaa tuottavalle desensitisaatiolle).
1 tykkäys
Minusta joillakin täällä on hieman romantisoitu kuva masennuksesta. Ehkä se joillakin on sellaista. Itse en voi omista kokemuksista puhua paljoa, mutta tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat akustisti apua tarvinneet. Kun tilanne on esim se, missä pienen lapsen äiti kärsii jatkuvista pakkoajatuksista, missä hän tappaa lapsensa, niin kyllä siinä ihminen tarvitsee konkreettista apua nopeasti. Tottakai järjellä jokainen tietää, että kyseessä on yhdistelmä hormonien sekoittamaa mielen toimintaa, ja paniikkireaktio siihen, että pienen vauvan mukana tulee äidille valtava vastuu. Aivot sitten lähtevät tuottamaan sitä pahinta mahdollista äidin pelkoa hallitsemattomalla tavalla. Tämä melko yleinen vaiva paranee aikanaan kun hormonitoiminta tasoittuu, mutta moni saa apua lääkkeistä ja tarvittaessa osastohoidosta, ja lääkkeistä myös pääsee melko kivuttomasti eroon kun akuutti kriisi on ohi. Mutta kyllä nämä ovat ihan aitoja ja oikeita sairauksia, jotka tuottavat monelle suurta tuskaa. ’Susi vei’ runsaasti vauvoja menneinä vuosisatoina, kun nykyaikaista psykiatrista hoitoa ei ollut. Ei se ole täydellistä tietenkään nykyäänkään, mutta monen kohdalla elintärkeitä.
1 tykkäys
Ei masennus tarkoita sitä, että haluaisi tappaa. Eiköhän tuollaisessa ole kyse jo aivan muusta kuin masennuksesta. Masennus on enemmän apatiaa, toimintakyvyttömyyttä, näköalattomuutta, tavoitteiden ja voimien puuttumista. Sitä, että ei jaksa selviytyä arkirutiineista.
1 tykkäys
Olen kärsinyt vain melko lyhyen aikaa masennuksesta hyvin nuorena kaksikymmentä vuotta sitten. En muista siitä muuta kuin sen, että koin jatkuvasti lohduttomuutta, ilottomuutta ja toivottomuutta. Siihen auttoi esim. se, kun aloin tiedostaa torjuvani sairaalloisella tavalla normaaleja asioita, joita ei tarvitse pelätä tai hävetä. Häpesin asioita, joita ei olisi tarvinnut hävetä. Mikään kemiallinen aine ei siinä olisi auttanut, vaan ehkä pikemminkin haitannut, kun lääkkeet vievät tunnemaailmalta kärjen (silloin ei saa enää kosketusta itseensä).
Jos masennus on joidenkin kohdalla toivottomuutta (on kuin olisi pudonnut synkän rotkon pohjalle, josta kaikki yritykset päästä pois ovat täysin mahdottomia, eli kaikki toivo on masentuneen mielestä mennyt), niin masennukseen auttaa toivon näköala. Itse taas koin vielä joitakin vuosia sitten ei-masentuneena ja kiivaasti erilaisiin toiveisiin nimenomaan intohimoisen ja siis elävän toiveikkaasti tarttuneena, että toivoon kuuluu olennaisesti kääntöpuolena epätoivo. Niin kuin jostakin aikoinaan saamani viisaus sanoo: The person who lives by hope will die by despair. Eli jotenkin jännää, että masentuneelle auttaa toivo, mutta minulle, joka kärsin aikoinaan ei-masentuneena nimenomaan “tulevaisuudessa” (toivon vallassa) intohimoisesti elämisestä, toivo oli siis nimenomaan epätoivon liittolainen, eikä siis lainkaan mikään apu, tervehtymisen merkki tai siunaus.
Pakkoajatuksissa ei ole kyse siitä, että haluaisi tappaa, tai siitä, että olisi esim psykoosissa. Erilaiset pakkoajatukset ovat suht yleisiä ja juuri synnytyksen jälkeisessä masennuksessa lapseen liittyvät pakkoajatukset ovat normaaleja.
No ei todellakaan ole normaalia, jos on pakkoajatuksia lapsen tappamisesta. Ensimmäistä kertaa kuulen edes jonkun väittävän tuollaista.
Normaali on ehkä vähän arvosidonnainen sana, mutta ehkä yleistä olisi parempi. Synnytyksen jälkeisen masennuksen saaneilla tuo on yleistä. Pelko oman lapsen vahingoittamisesta on suurta, ja se näkyy noina pakkoajatuksina.
Googlaamalla näitä juttuja löytyy lukemattomia.
1 tykkäys
Kyllä lääkehoidon tehoa saa epäillä ja niiden turvallisuutta myös.
Mutta se ei todellakaan ole reilua, että ideologisista syistä pyritään luomaan kielteinen kuva asiasta, josta kuitenkin löytyy se todennäköisin apu oireisiin, jotka voivat olla koko elämän pilaavia ja suuria kärsimyksiä aiheuttavia. Sellainen on suorastaan halpamaista, ellei itsellä ole esittää tehokkaampaa hoitoa tilalle. Keskustelu palstalla asiasta voidaan toki vääntää ja esittää täysin eriäviä mielipiteitä. Tarkoitan tässä sitä, että törkeys tulee vastaan sitten, jos jotakuta sairastunutta yritetään saada olla ottamatta vastaan modernin psykiatrian tarjoamia hoitoja.
Sain tuosta sen käsityksen, että hyväksyt kyllä psykiatrisen hoidon, vaikkakin pitkin hampain. Sellainen asenne on mielestäni ihan ok.
Itse tiedän, että lääkkeillä voidaan saada aikaan muutos paljon parempaan ja mitään merkkiä mistään persoonallisuuden tuhoutumisesta tai laimentumisesta ei ole. Tuon tilanteen saaminen kesti kuitenkin kauan, vuosia.
Minulla on ollut nuorena paniikkikohtaus, josta en muista paljoa. Kyse oli siitä, että alkoholia oli nautittu laskettelumatkalla melkoisen runsaasti monta päivää. Sen tiedän, että tunnistin tapahtuneen paniikkikohtaukseksi ja se oli hyvin epämiellyttävä. Tuon kokemuksen jälkeen paniikkia ei ole tullut, mutta tiedän, että kamalaahan se on.
Olen joskus ollut kognitiivisessa terapiassa masennuksen vuoksi. Kävin ajatuksia läpi terapeutin kanssa hyvin rehellisesti, mutta tulos oli se, että hänen mielestään ajatteluni ei ollut sellaista, mikä olisi ollut negatiivista kehää ruokkivaa. Terapiasta ei siis ollut apua, mutta lääkkeistä oli. Kun tuo lopulta tehonnut lääke otettiin käyttöön, huomasin noin viikon lukuttua lievän kohenemisen olotilassa. Sitten vaikutus hiipui. Annosta nostettiin ja taas huomasin olon pienoista paranemista. Sekin hiipui. Sitten annosta nostettiin kolmannen kerran. Taas pienen viiveen jälkeen tunsin olon kohenemista ja osoittautui, että vaikutus vain tehostui ja tehostui ja lopulta masennusoireet olivat häipyneet. Sivuvaikutuksia ei tullut. Elämästä tuli taas elämisen arvoista.
2 tykkäystä
Psykiatri Peter Breggin, joka on ollut vuosikausia tunnettu psyykenlääkkeiden vastaisista ajatuksistaan, kertoo tässä alla näkyvässä videossa esim. siitä, ettei hän koskaan ole määrännyt autettavilleen lääkkeitä, mutta silti yksikään ei ole tehnyt itsemurhaa.
Peter Bregginin nettisivut: https://breggin.com/
Masennus voi ilmetä hyvin monilla erilaisilla tavoilla, vaikka on kyse samasta sairaudesta ainakin diagnoosin osalta.
Muistan nuoruudessani, kuinka kaverini luokalla ollut tyttö tapettiin isänsä toimesta. Isä surmasi ampumalla koko perheensä ja itsensä. Kaikki masentuneet eivät kuitenkaan edes ajattele moista eivätkä haudo mitään aggressioita muita ihmisiä kohtaan.
Kiitos todistuksestasi, joka on varmasti vilpitön ja tosi.