Kristillinen usko ja psykologia ja psykiatria

Mielenkiintoinen juttu. Täytyy katsoa tuo jossain vaiheessa. Kyse on kuitenkin ammattilaisesta, jolla on varmasti muitakin keinoja auttaa kuin lääkkeet.

Mikähän lienee potilaiden parantumisprosentti tai edes jonkinasteinen toipumisprosentti? Itsemurhien ehkäisy ei ole vielä kovinkaan suuri meriitti.

Itse elän mieluummin vuoden terveenä kuin 30 vuotta masentuneena. Eli en piittaa siitä, jos lääke tappaa jossain vaiheessa, kunhan oireetonta aikaa tulee riittävästi.

1 tykkäys

En osaa vastata puolestaan.

Lainaus tuosta videosta; “When hope fails, that´s when we fall back into depression.” Terapeutin kohdalta Breggin painottaa tuossa videossa myös toivoa eli siis optimistisen asenteen valamista kohtaamistilanteessa. Kun Breggin mainitsee tunteiden merkityksestä, niin ilman muuta olen samaa mieltä. Pääasia on oppia kanavoimaan passionsa rakentavalla tavalla. Tunteissa on valtavasti energiaa, ja se ei ole sinänsä mikään negatiivinen asia. Tunteettomuus, jos se on saatu aikaan lääkkeillä, ei mielestäni taas ole mikään hyvä asia. Siksi en pidä siitä, jos ihmiset lamautetaan ja passivoidaan lääkityksellä, tai jos annetaan ymmärtää, että ongelmansa on asia, joka hoidetaan pääasiassa napin kautta jollain tavalla “kuntoon”. Tunnen ihmisiä, jotka vahvasta ja vuosikausia jatkuneesta lääkityksestä huolimatta ovat todella huonossa henkisessä kunnossa, eivätkä he näytä motivoituvan siihen, että etsisivät jotain (minun mielestäni) heitä auttavampaa hoitomuotoa. Olen saanut sen käsityksen, että heidän mielestään lääkäri on aina oikeassa, eikä lääkäri ole ehdottanut ja määrännyt muuta kuin psyykenlääkkeitä. Eräs yritti jopa itsemurhaa lääkityksen alla. Ei monilla ammattilaisilla tunnu olevan motivaatiota tai mahdollisuuksia parempaan kuin reseptien kirjoittamiseen. Olisikin niin, että kärsiviä voitaisiin auttaa monipuolisemmin ja henkilökohtaisemmin.

Voisin muuten hyvin uskoa, että jos henkilö, jolle määrätään psyykenlääkettä, todella uskoo, että lääkkeessä on hänelle pelastus tai olennainen välikappale parempaan elämään, pelkästään uskonsa auttaa häntä eteenpäin elämässä. Lääke voisi olla pelkkää vehnäjauhoa. Pääasia on usko ja luottamus lääkkeen auttavaan voimaan.

Kun olen viime aikoina lukenut ensimmäistä kertaa Ernest Beckerin The Denial of Death -kirjaa, niin sopivasti juuri pari päivää sitten luin siitä kohdan, joka päti oman depressioni kohdalla.

It is always the whole existence of the melancholic patient which has failed to take over openly and responsibly all those possibilities of relating to the world which actually would constitute his own genuine self. Consequently, such an existence has no independent standing of its own but continually falls prey to the demands, wishes and expectations of others. Such patients try to live up to these foreign expectations as best they can, in order not to lose the protection and love of their surroundings. [But they go more deeply into debt.] Hence the terrible guilt feelings of the melancholic … derive from his existential guilt.
(The Denial of Death. 210-211.)

mutta välillä kun on pitkään karttunut univelkaa ja lapset kitisee, mulle tulee kauheita pakkoajatuksia.

Tätä siis pidetään malliesimerkkinä tapauksesta, jossa psyykelääkkeiden syöminen on välttämätöntä? Voisiko perusongelman mitenkään ajatella olevan siinä, että kulttuurissamme äidit joutuvat olemaan vauvojensa kanssa yksinään melkein 24/7 tai jostain muusta vastaavasta seikasta, eikä siinä että äitien elimistö toimii niin virheellisesti, että sitä täytyy kemiallisesti “korjata”? Täytyy vain ihmetellä, kuinka ihmiskunta on selvinnyt meidän aikoihimme asti ilman noita pillereitä, jos ne ovat ihan välttämättömiä.

1 tykkäys

En ottanut mitään hyväksyvää sen enempää kuin kieltävääkään kantaa psykiatriaan ja psyykelääkkeiden käyttöön yleisesti.

En usko, että ongelma on edes siinä, että äitien pitää olla lastensa kanssa 247. Vaan että se koetaan ongelmana. Äitiys on varmasti raskasta, mutta sen kanssa nyt vain pitää elää.

Tuo on yksi mahdollinen osasyy, joka varmaan tekee fyysisestä taakasta vielä pahemman, että ihmisten arvot ja tavoitteet, niin itsellään kuin ympäröivässä yhteisössä, voivat olla huonosti yhteensopivia äitiyden haasteiden kanssa.

Tämä oli vastauksesi minun viestiin. Mitähän tähän nyt voisi sanoa? En haluaisi vajota tuolle keskustelun tasolle.

Suomen Torniossa on ollut käytössä ihan ulkomailla asti tunnettu ja valtavirrasta poikkeava tapa kohdata mielenterveyden kanssa kamppailevia. Tulokset ovat olleet positiivisia. Lainauksia Wikipediasta:

Yhteenveto

Avoimen dialogin hoitomalli (Keroputaan hoitomalli) on psykiatrinen hoitotapa, jota on kehitetty 1980-luvun alusta lähtien Keroputaan sairaalassa Torniossa, koska seudulla esiintyi aikaisemmin enemmän skitsofreniaa kuin muualla Suomessa. Skitsofrenian hoitoon kehitettyä hoitomallia käytetään nykyisin myös masennukseen, unettomuuteen ja akuutteihin elämän kriiseihin. Tätä perhe- ja verkostokeskeistä mallia on käytetty myös sosiaalitoimessa.

Hoitomalli lähtee ajatuksesta, että mielenterveysongelmat johtuvat ennen kaikkea ihmisten välisistä sosiaalisista vuorovaikutusongelmista. Tämän vuoksi katsotaan, että tärkeintä hoidossa on tasa-arvoinen keskustelu, johon osallistuvat potilaan, lääkärin ja muun hoitohenkilökunnan lisäksi myös potilaan läheiset. Sosiaalisen verkoston mukana oleminen hoitoprosessissa on tärkeää senkin takia, että potilaalla on vaara sairastua uudelleen, jos hänellä ei ole hoidon loputtua sosiaalisia kontakteja tai merkittäviä ihmissuhteita.

Lääkitys ei ole hoitomallissa keskeisessä roolissa, vaan sen sijaan tärkeimpänä pidetään tasa-arvoista keskustelua. Vain 35 prosentille Tornion seudun psykoosipotilaista määrätään antipsykoottista neuroleptilääkitystä, kun muualla näitä lääkkeitä määrätään kaikille psykoosiin joutuneille. Hoitoprosessi alussa tavoitteena on dialogin synnyttäminen sekä eri ihmisten välille että potilaan erilaisten sisäisten äänten välille. Potilaan hoito tulee rikkaammaksi ja moniäänisemmäksi, kun esitetään erilaisia näkökulmia.

Avoimen dialogin hoitomalli on osoittautunut selvästi tehokkaammaksi ja halvemmaksi kuin muualla Suomessa käytetty malli. Keroputaan mallilla hoidetuista psykoosipotilaista 82 prosentilla ei ollut kahden vuoden pituisen seurantajakson aikana lainkaan oireita tai ne olivat lieviä. Muualla Suomessa vastaava luku oli 50 prosenttia. Keroputaalla hoidetuista potilaista vain 23 prosenttia oli sairauseläkkeellä, kun muualla luku oli 57 prosenttia. Vain 24 prosenttia Keroputaan mallilla hoidetuista potilaista oli joutunut uudestaan psykoosiin kaksivuotisen seurantajakson aikana, kun psykoosi oli uusinut 71 prosentilla muualla Suomessa hoidetuista potilaista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Avoimen_dialogin_hoitomalli

Netistä löytyy englanninkielinen pitkä video aiheesta:

Kuka on selvinnyt, kuka ei. Vanhoina hyvinä aikoinakin oli mielenterveysongelmia eikä niihin oikein voinut saada mitään apua. “Hullujen” hoito oli hyvin pitkään sitä tasoa, että lähinnä vahdittiin etteivät satuta itseään tai muita. Myös synnytyksen jälkeistä masennusta on ollut aina olemassa, samoin lapsivuodepsykoosia, ja niiden myötä myös lapsensa ja/tai itsensä tappaneita äitejä. Ihmiskunta on selvinnyt, mutta yksilöiden tarinat voivat olla traagisia. Sama homma monen muunkin sairauden kanssa. Ihan omassa lähipiirissäkin on useita ihmisiä, jotka olisivat varmuudella kuolleet lapsina, jos olisivat syntyneet jollekin muulle vuosisadalle.

5 tykkäystä

Ja toki tuon miten ihmiskunta on selvinnyt -argumentin voi tarjota melkein mitä tahansa modernia hoitoa vastaan. Se on aika tyhjä heitto.

Minkälaista dokumentaatiota näistä on olemassa? Siis muinaisilta vuosisadoilta tappamisen osalta.

Ok, olisi pitänyt kirjoittaa “ihmiset” eikä “ihmiskunta”. Mutta katsotaan nyt minkälaista evidenssiä Anskutin esittää, niin ei tarvitse pelkästään mutu-pohjalta keskustella.

“Mutta kun eihän kenenkään ihmisen elämä ole täysin samanlainen”, voisi tähän sanoa, kuten täällä on psyykelääkkeillä tehtyjä kokeita kritisoitu. Jos tuollainen kritiikki pätee, niin samalla perusteella MITÄÄN lääketieteellistä hoitoa ei voi perustella, “koska jokainen elämä on erilainen”.

Ei hyvää päivää! Tätä samaa “kritiikkiä” kuulee muuten muustakin kuin vain masennuslääkkeistä. Myös rokotteista ja antibiooteista. No vastaus on että ihmiskunta selvisi, mutta toivottavasti olet tietoinen lapsikuolleisuuden hurjasta laskusta ja eliniänodotteen hurjasta noususta.

1 tykkäys

Hm? Mitä olennaista eroa tuossa olisi? Tarkoitatko, että kaikki ihmiset ovat selvinneet “ilman noita pillereitä”? Se on mielekäs argumentti vain, jos tosiaan “kaikki” ovat selvinneet. Se kai todistaisi pillereiden tarpeettomuuden. Tätäkö tarkoitit?

Millaista evidenssiä muuten vaadit? Vauvojen surmaamista sinänsä sinulle ei kai tarvitse todistaa? Eli silloin halunnet todisteita siitä, että surmia on tehty jonkin sellaisen tilan vallassa, jota meillä päin sanottaisiin lapsivuodepsykoosiksi tai synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Suorat todisteet ovat tietenkin mahdottomia, sillä emme pääse diagnosoimaan ketään. (Samoin on mahdotonta todistaa, että historiassa kukaan on koskaan murhannut ketään jonkin mielenhäiriön vallassa. Tai sitä, että kukaan olisi tappanut ketään kateuden tai mustasukkaisuuden vuoksi.) Joten odotat varmaan todisteita siitä, että historiassa tunnetaan lapsensurmia, joille ei näytä löytyvän vahvoja ulkoisia selityksiä kuten sosiaalinen paine aviorikostapauksissa, äärimmäinen köyhyys tms.?

Kun vahvistat mitä kaipaat, niin se, joka ryhtyy jotain todisteita hakemaan, pääsee helpommalla.

1 tykkäys

Jos mitään evidenssiä ei ole, niin millä perusteella voimme ajatella, että noita tapauksia on historian saatossa ollut merkittävissä määrin?

Pyydän kiinnittämään huomiota edellä olevaan muotoiluuni “… oleellisesti vaikuttavat tekijät tunnetaan riittävällä tarkkuudella”.

Jos hoidon onnistumisen mittarina pidetään juuri tuota, ettei satuta itseään eikä muita, niin kuin tässäkin ketjussa jotkut ovat esittäneet (itse en välttämättä pidä näitä hyvinä tai ainakaan riittävinä mittareina), niin mikä vika tuossa hoitokeinossa lähtökohtaisesti on?

Tuo kohta ei missään tapauksessa viitannut sinuun. Pahoittelen, jos käsitit asian niin. Pyrin kirjoittamaan myös niin, ettei tulisi sellaista käsitystä, että viitaisin juuri tähän keskusteluun.

Kyllähän lapsensurma on historiassa yleinen ja tunnettu ilmiö. Yksittäisen tapauksen motiiveista on vaikea tietää, mutta se, että rikoslakiin on erikseen määritelty lapsensurma erotuksena lapsen murhasta tai taposta kertoo kyllä, että kyseessä on riittävän merkittävä ilmiö.

’Mikäli nainen surmaa synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa lapsensa, katsotaan teko lapsensurmaksi. Lapsensurmasta tuomitaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Teon yritys on rangaistava.’

Ja kyllä nämä teot ovat vähentyneet, niitä on historiassa ollut huomattavan paljon enemmän.

2 tykkäystä