Kristillinen usko ja psykologia ja psykiatria


#278

Ottamatta lainkaan kantaa litiumiin tuomitsen jyrkästi tällaisen paternalistisen fasismin. Ei voi olla niin, että joku taho määrittelee, saako asiasta edes puhua.


#279

Löysin tällaisen.


#280

Tietysti ehkä on myös niin, että jos ihminen tietää varmuudella saavansa paniikkikohtauksen jossain tietyssä paikassa silloin hänen on ehkä perusteltua karttaakin kyseistä paikkaa.


#281

On eri asia miettiä kriittisestikin lääkkeen hyödyllisyyttä kuin kehottaa ihmisiä lopettamaan lääkkeen käytön tai kieltää lääkkeen teho ilman mitään näyttöä. Jos lääkkeen teho kielletään ilman hyviä, asiantuntevia perusteita, olisi edes hyvä liittää oheen maininta, että kirjoittajalla ei ole varmaa tietoa ja/tai asiantuntemusta asiasta. Jos olisi 100%:n varmaa, että joukossa ei ole ketään lääkkeiden käyttäjää, niin sitten sananvapauden nimissä sana on vapaa.

Se että käyttää lääkettä, ei tietenkään tarkoita sitä, että lopettaa lääkkeen käyttämisen tai muuten ahdistuu, kun lääkkeiden tehoa peräti kiistetään. Mutta koska asiasta ei voi olla varma, niin varovaisuus olisi sen vuoksi paikallaan.

Vai mitä mieltä muut ovat?


#282

Amen, Walther. On suorastaan siunaus, jos kohtuutonta pelkoa synnyttävä asia ei ole pakollinen kohdattava elämässä, koska tällöin kuristavan pelon voi lokeroida turvallisen välimatkan päähän itsestään. Esim. korkeita paikkoja pelkäävä voi järjestää elämänsä niin, ettei korkeille paikoille ole pakko lainkaan mennä.

Minun kohdalla alun perin oli niin, että kohtaukseni tulivat muutaman vuoden ajan vain tietyissä suhteellisen helposti kartettavissa paikoissa. Ensimmäinen kohtaus tuli yhdessä tietyssä paikassa siitä syystä, että tiesin heti siitä paikasta lähtiessäni meneväni tilanteeseen, joka minua todella jännitti: esiintyminen televisiokameroiden edessä. Kun kohtaus tuli tilanteessa, jolla ei ollut tekemistä televisiokameroiden kanssa, pystyin olemaan pelkäämättä varsinaisessa tv-tilanteessa, jonka ajatteleminen todellisuudessa synnytti ensimmäisen paniikkikohtaukseni; siitä syystä pystyin olemaan pelkäämättä kameroiden edessä, että suljin tietoisuudestani todellisen (edellisessä paikassa syntyneen) paniikkikohtaukseni aiheuttajan. Ajattelin näet helpottuneena, että olipa ihana päästä paniikkipaikasta vapaaksi. Mieleni kuvitteli siis harhaisesti (mutta samalla itseään suojellen), että todellinen kauhu oli siinä paikassa, missä sitä ei olisi ollut ilman tulevan tv-tilanteen jännäämistä ajatuksissa. Eksessiivinen pelkoni kanavoitui siis tilanteeseen, jolla ei ollut tekemistä varsinaisesti jännittämäni asian kanssa. Myöhemmin aloin vaistomaisesti pelätä juuri samanlaisia paikkoja, jossa ensimmäinen paniikkikohtaukseni syntyi. Mutta vielä myöhemmin samanlaiset kohtaukset tulivat muissakin paikoissa, ja lopulta missä vain olinkin mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tämä seikka pakotti todella ottamaan asiasta selvää sillä tavalla, ettei paniikkini päässyt suorastaan kirjaimellisesti tappamaan minua.

On siis selvää, että irrationaalisella pelolla on rationaalisesti ymmärrettävä selkeä syy. Irrationaaliselta tuntuva pelko ei ole mitään mystistä pelkoa, jonka syntymekanismia ei voisi ymmärtää, eikä se myöskään ole demonin synnyttämää pelkoa (vaikka masennukseen perehtyvä palkittu Andrew Solomonin kirja on nimeltään sangen osuvasti Keskipäivän demoni). Esim. korkeanpaikan kammo ei sinänsä ole irrationaalista, sillä ne ihmiset, jotka eivät tuntisi lainkaan korkeanpaikankammoa, melko pian luultavasti kuolisivat. Minulla ei ollut lapsena oikein lainkaan korkeanpaikankammoa, mutta myöhemmin se tuli minullekin kohtuullisessa mitassa. Hitchcockin Vertigossa miespäähenkilö saa sairaalloisen korkeanpaikankammon ihan ymmärrettävästä syystä.


#283

Niin, onhan litiumillakin joukko sivuvaikutuksia olemassa. Minusta on aika selvä asia, että lääkkeillä on aina sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia ja niitä pitää harkita. Ja niistä pitää voida keskustella. Kukaan tuskin on täällä etsiäkseen lääketieteellistä apua. Ihmisen fyysisen ja psyykkisen terveyden hoitaminen on moninainen asia, jota ei voida tehdä vain pilleripurkki käteen -periaatteella.


#284

Otan kantaa Litiumiin sen verran (siis se koko lääkitys on kyseisen metallin syömistä suoloina), että se on yksi niistä lääketieteen tuntemista aineista, missä toimiva annos ja myrkyllinen annos ovat kaikkein lähimpänä toisiaan. Litiumia tulisi, ohjeistuksen mukaan, syödä vain oloissa, joissa sen pitoisuus verestä voidaan mitata. Sillä on myös taipumus aiheuttaa aineenvaihdunnan muutoksia, jotka hidastavat sen poistumista ja saavat sen pitoisuuden kasvamaan myrkylliselle tasolle.

Mutta moni sanoo, että se toimii hienosti niin kauan kuin toimii.

Sitten tuomitsen paternalistisen fasismin.

Toisaalta näyttää siltä, että sekä täällä, että moderointikeskustelussa jengiltä on unohtunut, että minä voin olla vastuussa vain siitä, mitä olen sanonut tai tarkoittanut. En siitä, mitä joku kuvittelee minun sanoneen, tai ekstrapoloi, että olen ehkä sanomassa. Enkä varsinkaan siitä, mitä joku täällä kuvittelee, että joku kolmas osapuoli tai kuvitteellinen uhri saattaa ehkä luulla minun sanoneen tai tarkoittaneen.

Joku saattaa edelleen kuvitella, että minulla on joku äärihelluntailainen ajatus, että “tämä käsien kosketus on sinut parantanut tänään; huomenna heitä lääkitykset menemään, ylihuomenna sekoa ja tapa kaikki”. Olen kaiken aikaa ajatellut ja ainakin kerran selittänyt, että psyyken lääkitysten keskeinen vika, etenkin jos niitä jaetaan karkin tavoin ohimenevään ahdistukseen, kuukautisiin, tupakoinnin lopettamiseen tai esiintymisen jännittämiseen, on että niistä eroon pääseminen, jos henkilö kokee sen ajankohtaiseksi, tarpeelliseksi tai pakolliseksi, on turvallisesti tehtynä puolen vuoden tai koko vuoden mittainen projekti. Sanoin myös, että yleensä niitä määräävillä lääkäreillä on vaarallisen huoleton käsitys siitä, miten nopeasti tai helposti niistä voi päästä eroon. Eli potilas jää ansaan niihin.

Kun luen keskusteluryhmiä, joissa moni kamppailee juuri tuon kanssa, niin näen siellä myös heidän hoitavien lääkäriensä antamia ohjeita. Esimerkiksi tässä maailman myydyimmässä neuroleptissä yhdeksän tapausta kymmenestä lääkäri neuvoo putoamaan 2,5 milligrammasta nollaan. Ainakin kolmen välittäjäaineen blokkaamisen kannalta se on täysi annos. Serotoniinin, jonka blokkaamisen lopettaminen aiheuttaa maniaa. Ja histamiinin, jonka blokkaamisen lopettaminen vie yöunet. Tavallinen lääkäri on siis tässä asiassa pihalla kuin äärihelluntailainen, koska hänen tiedonsaantinsa on lääketehtaiden kurssituksien varassa. Eivätkä tavalliset psykiatrit ole yleensä sen kummallisempia.

Entä mistä minä tämän tiedon olen saanut? Joltain hämärältä aktivistilta? Skientologeilta? Helluntailaisilta? En, vaan blogista, jota pitää yliopiston sairaalassa työskentelevä psykiatri. Blogi on sinänsä anonyymi, mutta mies julkaisi jonkin tekstin sekä nimellään että blogissa. Täällä joku selittää, että pitäisi saada asiantuntija tänne foorumille sanomaan tähän jotain. Viimeksi, kun katsoin, niin Podvoll oli psykiatri. Breggin on psykiatri. Healy on psykiatri. Jos joku vielä haluaa työntää tässä keskustelussa suuhuni teologiaa tai ideologiaa, niin voisiko jättää sen tekemättä?

On halpamaista, miten lähinnä luulemisen ja huolimattoman lukemisen pohjalta jotkut täällä ja moderointikeskustelussa maalaavat itsestään jotain viisauden, vastuullisuuden ja turvallisuuden perikuvia. Ja on ilkeää esittää, että se tapahtuu vastakohtana jollekin hullulle kissalle, johon on tarttunut joku ideologia, jolla se roistomaisesti vaarantaa jengiä vasemmalta ja oikealta. Minä en voi olla syyllinen kenenkään heikkoon luetun ymmärtämiseen tai pelkoon vakavista asioista puhumista kohtaan. Jos joku pyrkii täällä uhrin asemaan ja esittää, että puhun tässä kevytmielisesti ja ulkopuolisena, niin ei hänellä ole siihen mitään oikeutta tai perustetta. Eikä minun tarvitse täällä muuta todistaa. Parasta, että sanoin tämän nyt, ennen kuin otan kantaan kyseisiin huolenaiheisiin, ettei kenellekään jää sellaista luuloa, että aiheutunut heilunta ja hammasten kiristely sai minut jotenkin “muuttamaan mieltäni” tai “perääntymään kannastani”.

Siitä siis jotain

Mielen terveys on elämän ja kuoleman kysymys. Ilmeisesti siitä ei ole mitään suurta erimielisyyttä. Nykyään se on sitä näemmä sellaisella tavalla, millä usko ei enää ole. Jos vertaa vakavuutta, jolla näitä asioita lähestytään, niin usko on seurapeli (silloin kun se ei ole yksinpeli) ja psykiatria varjelee elämän tarkoitusta. Ihmisiä ei häiritse, pelota eikä kauhistuta se, jos joku kirkko, seurakunta tai herätysliike on hajanainen, kuppikuntainen tai nahistelee keskenään. Mutta jos osoittautuu, että psykiatriassa on ristiriitoja, tai että psykiatria saattaa pettää jonkun, niin modernin ihmisen usko menee murskaksi.

David Healyn asenne on, hänen bloginsa lyhyen lukemisen perusteella, että ihmisen pitää tehdä valintansa sen mukaan, mikä toimii. Psykiatriassa on valitettavasti kyse tiedosta. Ongelma tulee siitä, että moni haluaisi siinä olevan kyse uskosta. En tarkoita, että pillerit toimisivat placebon kautta. Tarkoitan sitä, että on systeemi, jolla on valkotakkisia pappeja, joiden varaan voi heittää huolensa. Tarvitsematta olla valppaana ja vastata itse itsestään. Josta seuraa tämä asenne, mitä tässäkin keskustelussa näkee, että meidän kesken täällä alhaalla psykiatriassa ja sen vastustamisessa voi olla kyse vain uskosta, kun taas siellä ylhäällä, missä kirkkaimpien valkoisten takkien liepeet liehuvat, on kyse piinkovasta tieteellisestä tiedosta.

Recovering Sanityssä, siis Podvollin kirjassa, on kerrottu hienosti, miten Podvoll havaitsi lääkityksen tuottavan eräälle potilaalle paradoksaalisia reaktioita. Eli potilaan mieli käytti nostettua annosta psykoosin syventämiseen. Joten Podvoll asetti annoksen siihen kohtaan, missä normaalin ja paradoksaalisen reaktion taitekohta sijaitsi. Tämä taitekohta saatiin ajan myötä muuttumaan siten, että lääkitys voitiin lopettaa.

Minun juhlallinen julistukseni siis on, että ole informoitu potilas ja tee sen perusteella omat ratkaisusi. Kukaan ei ole missään vaiheessa kiistänyt, että luotettavia ja potilaan voinnista aidosti kiinnostuneita psykiatreja on olemassa. Mutta uskallan veikata, että se on koko maailman mittakaavassa kymmenesosa hoitokontakteista. Kukaan ei ole missään vaiheessa kiistänyt, että ainakin aluksi lääkitys voi auttaa ongelman oireisiin. Enkä nyt, Nulandin ja Healyn juttujen jälkeen, kiistä että konvulsantit voivat parantaa joitain potilaita. Eikä kenenkään kannata enempää edes väittää.

Reipas kärjistys asiasta:

Katolinen pappihan ei pelasta minua. Vaan hän ohjaa minua siihen uskoon ja yhteyteen, jonka katsotaan olevan pelastus. Sen hän tekee omista valmiuksistaan riippuen. Ja ne valmiudet kertautuvat siten, että itse saatan tarvita tietynlaista ohjausta tietyssä vaiheessa. Samalla tavalla psykiatri persoonana ei tee ketään terveeksi, vaan yhtälössä ovat myös psykiatrian menetelmät ja potilas. Jos ajatellaan, että yhdeltäkään yhtälön osalta vaaditaan täydellistä toimivuutta, tai erehdytään uskomaan yhdenkään yhtälön osan täydelliseen toimintaan, ja laiminlyömään loput, niin saadaan onneton lopputulos.

Höntti psykiatri pistää höntin lääkityksen täydelliseen potilaaseen, ja potilas vain paranee. Tai höntti psykiatri pistää täydellisen lääkityksen hönttiin potilaaseen, ja potilas vain paranee. Tai täydellinen psykiatri pistää höntin lääkityksen hönttiin potilaaseen, ja potilas vain paranee. Riittääkö papin täydellisyys jos oppi on huonoa ja uskova on häilyvä? Tai opin täydellisyys jos pappi on höntti ja uskova häilyvä? Tai uskovan täydellisyys jos pappi on höntti ja oppi on huonoa?

Ajatukseni on sanoa, että mikään noista kaavoista ei toimi. Vaan pitää olla valpas jokaisen yhtälön osan yksityiskohdille. Toimijan heikkoudet, menetelmän heikkoudet ja kohteen heikkoudet. Koska silloin nähdään, että jos ei löydy toimijan vahvuutta, menetelmän vahvuutta ja kohteen vahvuutta, jotka asettuisivat linjaan, niin onnellista lopputulosta on turha odottaa.

Vaikka Healyn mukaan ECT:tä (eli “sähköshokkihoitoa”) pidetään psykiatrian piirissä jonain kruununjalokivenä, niin sekin antaa vaihtelevia tuloksia. Healyn blogin kommentit ovat täynnä debaattia siitä, pelastiko ECT jonkun elämän, vai tuhosiko ECT jonkun lähimuistin, vai tekivätkö mielialapillerit sen, koska ECT:tä tuskin koskaan saa joku henkilö, jota ei sitä ennen ole lääkitty kaikin mahdollisin tavoin.

Podvollin kirjan merkittävin ja vaikein anti on siinä, että psykoosin välttämisen, siitä parantumisen ja terveenä pysymisen keskeinen elementti on säännöllinen elämä. Pitää syödä hyvin, nukkua hyvin ja pitää kiinni rutiineista. Kirjan kolmas tapauskertomus, jonka pääosassa on epäonnistunut purjehtija Donald Crowhurst, avaa hieman eri tavalla niitä olosuhteita, joissa psykoosi alkaa kehittyä tai joiden kautta yksilö ajautuu siihen.

Ihmisellä pitää olla elämä, joka ei aja häntä tyhjän päälle tai sietämättömään paineeseen. Moderni ihminen on yksin ja vailla tarkoitusta. Joten hän toivoo, että lääketieteellä olisi siihen ratkaisu. Vaikka moderni ihminen olisi perheellinen ja kävisi ahkeraan kirkossa, niin koska hän on moderni, hän mieltää itsensä, muut ja elämänsä edelleen kuin jokainen olisi yksin ja vailla tarkoitusta.

Joten kun hän kerran sekoaa, hänen mielensä yrittää ylikierroksilla rakentaa jonkinlaista selviytymistä, vaikka vain kuviteltua. Koska todellisuus ei ole rajana, Perceval, Crowhurst ja kirjan toinen tapaus ainakin olivat pelastamassa koko maailmaa tai viemässä ihmiskuntaa hengelliseen harppaukseen. Lääkityksellä voidaan viedä pois tämä energia, eli psykoosin “positiiviset oireet”. Paraneminen taas tarkoittaisi sen suuntaamista takaisin elämään, jolla on rytmi ja sisältö.

Tuosta tulee se kahden vastakkaisen selityksen muoto, että toisten mielestä yksilöllä oli tällainen elämä, kunnes hänen aivonsa sairastuivat pysyvästi. Toisten mielestä tällaisia valmiuksia ei ollut, ja väitetty aivosairaus on yksinkertaisesti sitä, että psyykkiset ja sosiaaliset taidot, etenkin kyky sietää stressiä, eivät riittäneet muuttuneessa tilanteessa. Stressiä ei siedetä aivoilla sinänsä, vaan tietoisilla keinoilla. Niiden antaminen on vaikeaa, koska usein hoitavan järjestelmän pitäisi alkaa rakastavien vanhempien rooliin. Joten on helpompaa kaikille jos terveyttä ja mielekkyyttä ei edes tavoitella.


#285

Eihän kukaan väitä, että sinä olisit vastuussa jos jotain sattuisi. Siitä huolimatta olisi sattunut.


#286

Tämä pitää paikkansa osittain, mutta osittain ei. Jotkut voivat joutua äärimmäiseen stressitilanteeseen, eikä heillä ole sen kummempia tiedollisia tai muita selviytymismekanismeja siihen, että he nousevat tilanteesta, vaikka olisivat tulleet umpikujalta näyttävään tilanteeseen. Väitän, että kyseessä on merkittävä aivojen biologinen sietokyky.

Jotta voitaisiin tietää, mikä on koko totuus, pitäisi voida tutkia myös sellaisia henkilöitä, jotka ovat menneet läpi henkisestä paineesta sairastumatta mihinkään invalidisoivaan sairauteen. He eivät kuitenkaan tule mihinkään hoidon pariin, joten tutkijoiden pitäisi omasta aloitteestaan haalia tällaistä väkeä syyniin ja katsoa, millaisia ihmisiä he oikein ovat.


#287

Tuli mieleemi havainto lapsuudesta ja nuoruudesta: asuinalueellamme oli paljon tilaa ja maastoa, missä viettää aikaa. Puolessa vuosikymmenessä kaikki alueet rakennettiin täyteen. Sen jälkeen tuo tila katosi ja sen myötä paljon mahdollisuuksia. Uskoisin, että itseni jälkeen ko alueilla kasvaneilla lapsilla ei ollut enää yhtä antoisaa ja virikkeitä tarjoavaa kasvuympäristöä.

Liian täyteen ahdettu ympäristö ja aikuisten ehdoilla vielä, ei varmasti ole hyvä lasten kasvualusta. Toisaalta siihenkin varmaan voi sopeutua, mutta onko sopeutuminen uusien mahdollisuuksien löytämistä vaan vain tilanteen sietämistä?


#288

Niin, onko se nyt järkevää riistää imeväiset äitiensä rinnoilta laitoshoitoon ja asuttaa ihmiset betonilähiöihin?


#289

OK. Nyt et taida kuitenkaan enää esittää, että psykiatria on antikristillistä.

Keskustelu lähti siitä, että teologeilla tulisi olla perustiedot psykiatriasta ja psykiatrisista sairauksista. Tiedot lienevät ihan hyviä olemassa, ettei asioista esitetä ihan minkälaisia käsityksiä hyvänsä. Ainakin itse tunnut tutustuneen aiheeseen suurella tarmolla. Papeista tuskin kukaan odottaakaan lääkkeidenmäärääjiä. Mutta jos papit päästävät suustaan ihan mitä tahansa, se ei liene hyvä asia kirkonkaan kannalta.


#290

Kukas tuollaista on tehnyt?

Betonilähiöt itsessään ovat masentavia. Itse kierrän sellaiset kaukaa.


#291

No eikö perhevapausuudistuksen idea ollut juuri se. Minusta äidillä pitäisi olla ensimmäisen vuoden ajan olla oikeus olla kotona, koska vuoden ajan imettäminen on vähimmäismäärä kaiken tiedon perusteella. Lisäksi lapsen on hyvä pidemminkin olla äitinsä hoidossa, eikä sitä pidä vaikeuttaa valtion toimesta.


#292

Olen kyllä samaa mieltä tästä asiasta. 100%, en kuitenkaan ole tietoinen tuon uudistuksen sisällöstä.

En ole vuosiin katsonut kotimaista TV:tä kuin korkeintaan tunnin pari sivusilmällä. Eli uutiset ynnä muut on menneet kyllä täysin ohi.


#293

Perhevapaat kestävät nykyään kolme vuotta. Uudistuksessa olisi pyritty saamaan isiä osallistumaan aktiivisemmin, ja ensimmäisen vuoden tuet olisivat nousseet. Vasta kahden vuoden jälkeen kotihoidontuki olisi portaittain laskenut. Yli kaksivuotias ei imettämisestä ravinnon suhteen enää mitään hyödy, joten ihmeväisistä puhuminen oli tässä ihan turhaa.

Ja isien osallistuminen ei ole laitoshoitoa. Kyllä se on lapselle erittäin hyödyllinen asia, että molemmilla vanhemmilla on läheinen suhde lapseen.

Taitaa mennä tosin sinne poliittisen keskustelun puolelle.


#294

Uudistuksessa äitiysvapaa olisi jaettu isän ja äidin kanssa niin, että äiti ei olisi voinut olla ensimmäistä vuotta lapsen kanssa kotona. Ei olisi puututtu vain kodinhoidontukeen vaan myös muihin perhevapaisiin.

Minusta perheiden pitää saada valita valtion säätelemättä omaan elämäntilanteesan parasn tapa hoitaa pieniä lapsia. Ensimmäiswn vuoden ajan pitäisi tukea äitiä olemaan kotona. Sen jälkeenkin lapselle kotihoito on parasta, mutta jossain vaiheessa on hyvä myös saada kodin ulkopuolista vaikutetta. Minusta olisi hienoa, että neljä-viisivuotiaille annettaisiin varhasiskasvatusta.


#295

Minä en lähtökohtaisesti pidä oikeana selityksenä näiden tahojen suoranaista tietoista pahuutta, mutta olen melko varma siitä, että alan tutkimus, hoito ja liiketoiminta on biasoitunutta sen takia, että alalle hakeutuu pääasiassa vain sellaisia ihmisiä, jotka pitävät alan vallitsevia tutkimustraditioita ja hoitoideologioita suurinpiirtein oikeina ja hyvinä. Toisin ajattelevilla ei yleensä ole halua eikä mahdollisuutta ryhtyä alan ammattilaiseksi. Tämä vääristää tilannetta ihan selkeästi verrattuna siihen, että satunnaisotos kaikista maailman ihmisistä ryhtyisi päätoimisesti työskentelemään mielen ongelmien parissa. Näin on monilla muillakin aloilla.


#296

Näin on. Koska eräillä näyttää olevan vaikeuksia ymmärtää tätä psyykelääkkeiden osalta niin voidaan verrata tilannetta ei-suoranaisesti-mielenterveyteen-liittyvän lääketieteen osalta. Monien leikkaus- ja lääkehoitojen suhteen tilanne on se, että joidenkin kohdalla ne auttavat hyvin, joidenkin kohdalla vähemmän hyvin ja joissakin tapauksissa hoidolla on pahoja haitallisia vaikutuksia tai seurauksia. Minusta on tärkeää, että näistä mahdollisuuksista ja riskeistä puhutaan avoimesti ja kriittisesti, ja että potilas itse saa tehdä lopullisen hoitopäätöksen harkittuaan asiaa monelta kannalta, eikä niin että joku taho päättää asiasta ihmisten itsensä puolesta eikä edes keskustelua sallita.

Esimerkiksi, vaikka jokin hoitomenetelmä tuottaisi keskimäärin hyviä tuloksia, niin riskipreferensseistään riippuen läheskään kaikki potilaat eivät halua hoitoa siihen liittyvien riskien takia, vaan mieluummin yrittävät selviytyä ilman sitä. Toiset taas haluavat hoidon riskeistä huolimatta. Mutta kommunistinen puolue ei tunne näitä yksittäisten ihmisten preferenssejä.


#297

Kirjoitat niin pitkiä viestejä joissa on niin monia eri asioita, että niitä ei oikein voi peukuttaa kun ei ole kaikesta samoilla linjoilla. Mutta monia yksittäisiä kohtia tekisi mieli peukuttaa, esimerkiksi tätä.