Kristillinen usko ja psykologia ja psykiatria


pilkkoi tämän ketjun #298

11 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Suhtautuminen muiden kadotukseen


#299

Komppaan. Monet oikeistolaiset poliitikot haluaisivat, että yliopistoissa ei tehtäisi neutraalia perustutkimusta, vaan että tutkimus olisi “hyödyllistä”, eli täysin sidoksissa teollisuuden ja kaupan tarpeisiin. Eli tutkimusta tehtäisiin johonkin todelliseen tarpeeseen ja se olisi myös tarvitsijoiden eikä veronmaksajien rahoittamaa. Tämä on suuren suuri riski tiedon luotettavuudelle ja puolueettomuudelle sekä yliopistolaitoksen riippumattomuudelle.

On näet olemassa sellaista taipumusta, että teollisuus tilaa niin monta tutkimusta, että se saa haluamansa suuntaiset tutkimustulokset. Tuloksia sitten käytetään oikeuttamaan oma kaupallinen toiminta; esim. osoittamaan, että jokin tuote on terveyttä edistävä, ympäristölle vaaraton tmv. Ne tutkimukset, joissa tuotteen hyöty ei nouse esiin tai haitat nousevat, vain sitten haudataan pöytälaatikkoon. Yliopistokaan ei voi niitä julkaista, koska rahoittaja on kieltänyt sen salassapitosopimuksen avulla. Tällaiset käytännöt ovat irvikuva siitä riippumattomasta yliopistoinstituutiosta, jolle tiedon avoimuus ja eurooppalainen tieteeseen perustuva maailmankuva ovat jo vuosisatojen ajan rakentaneet eurooppalaista yhteiskuntaa.

Yliopistolla on vahva status edelleen, joten on ymmärrettävää, että teollisuus ja kauppa yrittävät käyttää yliopistojen statusta keppihevosena myydessään tuotteitaan ja uskotellessaan niiden olevan hyviä, hyödyllisiä, turvallisia, ympäristöystävällisiä jne. Jos tutkimuksen avoimuus ja riippumattomuus romutetaan, niin silloin menetetään jotain todella arvokasta. Siksi olen sitä mieltä, että yritysten pitäisi saada rahoittaa vain yliopistoja ja niissä tehtävää avointa perustutkimusta ilman sponsorirahojen korvamerkitsemistä yritystä hyödyttäviin tutkimuksiin. Jos ei halua rahoittaa perustutkimusta, ei tarvitse rahoittaa ollenkaan.


sulki #310

avasi #311

#312

Olen esipuheessa, sivulla xiii. Siinä kerrotaan Rankin ja Freudin välirikosta. Tapaus analysoidaan siten, että sitä ei annettu anteeksi Rankille, koska Freud oli heidän kuolemattomuussymbolinsa.

Sanoin toisaalle siirretyissä viesteissä, että ihminen on kuolevainen, traaginen ja rajallinen. Yllättäen modernin ihmisen vastaus tähän koostuu traagisen elementin kiistämisestä. Tai kilpajuoksusta sitä vastaan - joka, jos onnistuu, neutraloi myös rajallisuuden ja kuolevaisuuden. Eli on ideaalin ihmisen kuva, jota lähestymällä ihminen tulee osalliseksi sen kuolemattomuudesta. Idea ei voi kuolla niin kauan kun vain joku uskoo siihen. Oli se idea sitten vaikka Nietzschen viimeinen ihminen.

Uskoakseni keskeinen oivallus tässä on se, että kristinuskossa ihmisestä ei tule kuolemattomuuden omistajaa. Eli siitä ei tule ihmisen ominaisuutta, eikä hän saa sitä sisäsyntyiseksi tai olemukseensa. Tästä syystä en itse usko mihinkään pelastusvarmuuteen käsitteenä, mutta en myöskään mihinkään pelastuksen epävarmuuteen.

Jos uskon pelastuksen olevan prosessi, niin se ei tarkoita sitä, että nyt olen vähän pelastunut ja joskus myöhemmin, jonain tulevana hetkenä, ehkä vähän enemmän pelastunut. Tai niin voi olla, mutta asian miettimisessä ei sinänsä ole mitään mieltä. Sillä tämän hetken minä ei kuitenkaan voi olla jonkin myöhemmän hetken minä, vaan minun paras ja ainoa mahdollisuuteni on keskittyä olemaan tämän hetken minä. Jos yritän elää tulevaisuuden nyt, niin koska sitten elän nykyhetken? Ja mitä sitten tulevaisuudessa elän, kun sen aika tulee, jos olen elänyt sen jo aikaisemmin - jos se siis edes olisi mahdollista?

Koska Jumala on sama tänään, huomenna ja iankaikkisesti, niin se tarkoittaa sitä, että se, mikä on luvattu tähän hetkeen, on luvattu myös jokaiseen tulevaan hetkeen. Mutta sen tulevaa hetkeä koskevan lupauksen voi ottaa vastaan vain siinä tulevassa hetkessä. Eikä ihminen voi siirtää tai sisällyttää itseensä ikuisuutta millään tavalla, koska se ei ihmiseen “mahdu”.

Eli jos vaikka joku ihminen on pettynyt kristinuskossa siihen, että se ei anna hänen omistaa tällaista juttua sisällään, niin se on ollut askel oikeaan suuntaan. Usko ei ole omistamisen tosiasia. Vaikka se on muuttumisen prosessi, niin se ei ole sitä ensisijaisesti. Eli en usko, että ihminen työskentelee tullakseen pelastukseen kelpaavaksi. Vaan usko on olemisen prosessi, joka siitä derivatiivisesti ja insidentaalisesti on muuttumisen prosessi. Jos tämä on Whiteheadin juttujen valossa ymmärrettävissä näin, niin sanokaa.


#313

Vaikeasta depressiosta kärsinyt William Styron toteaa kirjassaan Pimeän kuva syvästä depressiosta, että “tuska on hellittämätöntä, ja tilan tekee sietämättömäksi tieto, että mitään parannusta ei tule - ei päivässä, ei viikossa, ei kuukaudessa eikä minuutissa. Jos lievää huojennusta joskus tuntuu, sen tietää olevan vain tilapäistä; lisää tuskaa on tulossa. Sielun murskaa juuri toivottomuus jopa enemmän kuin tuska. Niinpä päivittäiseen päätösten tekoon ei kuulukaan, kuten normaaleissa asioissa, siirtyminen ikävästä tilanteesta toiseen vähemmän ikävään - tai pahasta olosta suhteellisen hyvää oloon tai ikävystyneisyydestä toimintaan - vaan tuskasta tuskaan. Depression uhri ei jätä edes lyhyeksi ajaksi piinapenkkiään vaan pysyy siihen juuttuneena minne ikinä meneekin.” Olen kärsinyt melko kauan aikaa sitten depressiosta, mutta se mitä siitä kokemuksena muistan, on yhdenmukaista sen kanssa, mitä Styron tuossa yllä sanoo. Kohdallani toivottomuudesta vapautumiseen auttoi myös pitkät keskustelut erikoissairaanhoitajan kanssa. Mitään lääkkeitä en saanut. (Itse asiassa erikoissairaanhoitaja sanoi minulle, ettei lääkkeistä olisi minulle mitään hyötyä. Hän oli oikeassa.) Jo pelkkä oman tilanteeni selkeämpi ja objektiivisempi tiedostaminen auttoi. Jos ei ole reflektointiapua tai henkilöä, jonka avulla tiedostaa omia solmujaan, on vaikea päästä vapaaksi elämää vaikeuttavasta emotionaalisesta piinastaan. Keskustelujen välissä unimaailmani toi tietoisuuteeni asioita, joiden käsitteleminen johti vapauteen. Jos en olisi saanut ammattilaiselta keskusteluapua, olisi voinut käydä todella hullusti.

Masennuksesta vapautumiseen on monia teitä. Kun olen netistä lukenut masennuksesta kärsineiden ajatuksia, olen huomannut, että on useita ihmisiä, joille elämän turhuuden tajuaminen tai harhakuvitelmien menetys on ollut tie vapautumiseen. Esim. Corporeal Fantasyn uusimman videon keskusteluosioon eräs kirjoitti: “Depression disappears when you realize that nobody really cares that you are depressed and NOTHING in life matters. I was depressed for years but finally realized life is absolutely futile. The depression lifted like fog. I am now just contented which is the best anyone can hope for.” Eli kun mikään ei enää lumoa valheellisella tavalla, tai kun ihminen menettää perustavalla tavalla harhakuvitelmansa, joiden vallassa eläminen on tuottanut tuskaa, ihminen saavuttaa suhteellisen mielenrauhan tai suoranaisen tyytyväisyyden.

Monille on ollut siunaus saada kokea ylipääsemättömältä tuntuvaa henkistä vaikeutta, sillä se on ollut apuväline parempaan itsensä ja muun todellisuuden tuntemiseen. Becker lainaa José Ortega y Gassetia:

The man with the clear head is the man who frees himself from those fantastic “ideas” [the characterological lie about reality] and looks life in the face, realizes that everything in it is problematic, and feels himself lost. And this is the simple truth—that to live is to feel oneself lost—he who accepts it has already begun to find himself, to be on firm ground. Instinctively, as do the shipwrecked, he will look round for something to which to cling, and that tragic, ruthless glance, absolutely sincere, because it is a question of his salvation, will cause him to bring order into the chaos of his life. These are the only genuine ideas; the ideas of the shipwrecked. All the rest is rhetoric, posturing, farce. He who does not really feel himself lost, is without remission; that is to say, he never finds himself, never comes up against his own reality. (The Denial of Death. s. 89.)

Mikä lie Woody Allenia estänyt tulemasta uskoon. Hänkin on mitä ilmeisimmin pitänyt Beckerin kirjasta The Denial of Death, joka ei mielestäni tee pilkkaa kristillisestä uskosta.

Yhteenveto

https://www.youtube.com/watch?v=udoh1DZ7JKw


#314

Uskovaa auttaa tietoisuus siitä, että hän on perinyt syntymänsä, ei enää isästä ja äidistä, vaan on perinyt sen Kristuksesta. Tällöin hän voi vakuuttua siitä, ettei mikään tuska voi kestää loputtomiin, vaan sillä on Jumalan määräämä aika ja se tulee kohtaamaan sille määrätyn lopun. Sitä paitsi hän myös tietää tuskansa olevan Isänsä rakasta kuritusta jolla on tarkoitus, eli se ei ole tarkoituksetonta, sattuman sanelemaa huono-onnisuutta. Se on hänessä vielä jäljellä olevassa, isältä ja äidiltä perityssä aadamillisessa syntymässä saadussa luonnossa, jonka hän tietää hänessä asuvan hengen välityksellä varmuudella kukistuvan. Room. 8: 31-39.


#315

Täällä on keskusteltu mielialalääkkeistä. Niiden käyttöä puolustelevat usein leimaavat kriitikot vastuuttomiksi. Pitäisi kuitenkin muistaa, että asiantuntijatkaan eivät ole yksimielisen positiivisesti niihin suhtautuvia, vaan lääkäreiden, professoreiden ja tutkijoiden keskuudessakin on mielialalääkkeisiin kriittisesti suhtautuvia. Tässä yksi esimerkki.


#316

Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

Timo Veijola suomensi vajaa kaksikymmentä vuotta sitten Christian Scriverin masennukseen liittyviä kirjoituksia (Pieni kirja masentuneelle, Kirjapaja 2001). Scriver (1629-1693) oli puhdasoppinen luterilainen saarnamies. En tiedä, oletko lukenut kirjoituksiaan, mutta luulisin, että jättiläismäinen Sielun aarre -postilla on ainakin nimenä sinulle tuttu. (Veijolan suomennos on Sielun aarteesta.) Liitän alle muutaman pätkän Veijolan suomennoksesta. Aiheena masennuksen hengellinen hyöty. Voit halutessasi kommentoida Scriverin tekstiä.

Yhteenveto
  1. Masennuksen hengellinen hyöty

Miksi Jumala ei vapauta masennuksesta?

Kokemus osoittaa, että on olemassa masentuneita, jotka joutuvat viettämään sairautensa kanssa hyvin pitkän ajan, ehkä koko elämänsä, siitä huolimatta, että he ahkerasti käyttävät kaikkia ehdotettuja parannuskeinoja. Siksi on paikallaan koota ja lyhyesti esitellä Raamatusta kohtia, jotka saattavat lohduttaa näitä ihmisiä.

Tässä en voi olla muistuttamatta hurskasta ja lohtua etsivää lukijaa siitä, mitä olen Jumalan armosta jo aikaisemmin yleisesti esittänyt lohdutuksesta murheen keskellä. Se soveltuu myös masennukseen. En kuitenkaan halua jättää masentunutta tässäkään vaille lohdutusta.

Puhun sinulle, Jumalaa rakastava sielu, jonka masennus on kestänyt jo kauan tai jonka masennus on palannut takaisin poistuttuaan hetkeksi ja jolle edellä esitellyistä parannuskeinoista ei ole ollut apua. Sinun tulee ottaa huomioon, että kaikessa on mukana Jumalan käsi ja että hän on pyhän suunnitelmansa perusteella ja painavin perustein päättänyt näin. Pyri siksi siihen, että löytäisit levottomuutesi ja murheesi keskellä sielullesi levon ja ilon Jumalasi pyhässä ja hyvässä tahdossa.

Masennuksen kohdalla on niin kuin monien muidenkin ristien kohdalla. Kaikessa viisaalla ja hyvällä Jumalalla on syynsä, joiden takia hän ei vapauta lapsiaan vaivasta, vaikka he sitä häneltä kuinka pyytävät. Jos hän on sitä mieltä, että joillekin hänen ystävilleen masennus on hyödyllisempi tila kuin vapaus ja sydämen ilo, silloin heidän on myönnettävä, että hän osoittaa heitä kohtaan suurempaa rakkautta vaivaamalla heitä masennuksella kuin vapauttamalla heidät siitä.

Syyt saattavat olla monet. Joskus kaikkitietävä Jumala, joka tuntee sydämemme paremmin kuin me itse, näkee että sydämemme on taipuvainen maalliseen turhamaisuuteen, ylelliseen elämään, iloiseen seuraan, syömiseen ja juomiseen, leikinlaskuun, nauramiseen, komeiluun ynnä muuhun sellaiseen. Joskus hän voi havaita meissä itsepäisyyttä, oikeassa olemisen halua ja muista piittaamattomuutta, joskus salaista ylpeyttä ja itsensä korottamista niiden lahjojen takia, jotka olemme saaneet häneltä, joskus epäystävällisyyttä ja töykeyttä köyhiä, onnettomia, yksinkertaisia ja alhaisia ihmisiä kohtaan, joskus kylmäkiskoisuutta ja haluttomuutta uskonnollisten velvollisuuksien suorittamisessa, joskus hengellisten ja taivaallisten asioiden väheksymistä, Herran Jeesuksen ja hänen vanhurskautensa, yhteytensä, rauhansa, sanansa, lohdutuksensa, autuutensa ja taivaansa halpana pitämistä.

En tarkoita sitä, että hurskaat sielut kokonaan hylkäisivät tällaiset asiat, vaan sitä, että he nauttiessaan ja kuullessaan niistä niin usein eivät arvosta niitä kyllin korkealle. Heidän ilonsa, kiitollisuutensa, vastarakkautensa, intonsa, ahkeruutensa ja ikävänsä eivät ole niin palavia kuin ne voisivat olla. Joskus Jumala löytää meistä ihmispelkoa sekä halua miellyttää maailmaa ja muita ihmisiä, joskus teeskentelyä ja muita yleisiä syntejä.

Jos Jumala nyt näkee parhaaksi paljastaa ja korjata tällaiset viat ja puutteet masennuksella ja siten vaimentaa ja hävittää sydämen salaiset juonet ja synnilliset taipumukset, niin mitäpä sanottavaa hurskaalla sielulla voisi olla sitä vastaan? Täytyyhän Jumalallamme olla käytössään jokin risti ruumiissamme asuvaa syntiä vastaan. Olkoon se sitten vaikka tämä.

Jumalan raskaan käden alla

Pitkäaikainen masennus auttaa siis uskovaa ihmistä ensinnäkin sekä oman sydämensä parempaan tuntemiseen että syntiensä tarkempaan tunnistamiseen. Voidessaan hyvin ihminen ei kiinnitä sydämeensä niin tarkkaa huomiota kuin murheen ja ahdistuksen keskellä.

Silloin kun isä nauttii elämästä yhdessä vieraiden kanssa, on lapsillakin lupa seurata halujaan. He heittävät kirjat nurkkaan ja ryhtyvät leikkimään. Samoin on sydämen laita: ollessaan iloinen ja vapaa ahdistuksesta se sallii kielelle, ajatuksille, haluille ja himoille enemmän vapautta kuin olisi hyödyllistä.

Kun on kaunis ilma, ihmiset lähtevät usein kävelylle ulos puutarhoihin, metsiin ja niityille, mutta kun sataa ja tuulee, pysytään kotona töitä tehden ja kotiaskareita toimittaen. Kun mieli on iloinen, se helposti sallii ihmiselle luvan kaikenlaiseen turhuuteen, minkä takia ihminen sitten huolehtii kylmäkiskoisesti kristillisistä velvollisuuksistaan. Mutta murheen säällä ihminen pysyy hiljaa kotonaan, tutkii sydäntään ja omaatuntoaan, katuu syntejään, tekee parannusta vioistaan, harjoittaa itseään rukouksessa ja kristillisessä elämässä ja opettelee halveksimaan maailmaa ja sen tarjoamia haavekuvia.

Kun Daavid tunsi, että “Jumalan käsi painoi häntä raskaasti öin ja päivin, niin että hänen elämänvoimansa haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä” (Ps. 32:4), hän päätti vilpittömin mielin kääntyä Jumalan puoleen ja olla enää salaamatta häneltä syntiään ja puolustelematta sitä. Hän päätti nöyrästi tunnustaa syntinsä Jumalalle.

Näin tapahtuu yhä vieläkin Jumalan lasten elämässä. Usein heillä on jokin synti, joka on hyvin rakas heidän lihalleen, ja sen takia sitä ei oikein tunnisteta, vaan vähätellään, puolustellaan ja siedetään. Vasta tuntiessaan Jumalan käden painavan raskaana ja pitkään sydäntään he alkavat luopua harhastaan ja uskaltavat panna pois rakkaita ja siihen saakka tuntemattomia syntejään.

Masennuksen tuska opettaa arvostamaan Jumalan rakkautta

Toiseksi masennus opettaa tuntemaan paremmin Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rakkautta.

Kun ihminen joutuu pitkään kestävän masennuksen, ahdistuksen ja pelon keskellä kokemaan synnin myrkyllisen voiman ja näin saamaan esimakua iankaikkisesta masennuksesta helvetissä, vasta silloin hän pystyy kunnolla ymmärtämään, millaista rakkautta Jumala on osoittanut meitä kohtaan lahjoittaessaan meille Poikansa. Silloin ihminen oppii, mitä oikein tarkoittavat sanat: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). “Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8).

Siten ihminen oppii pitämään suuressa arvossa Herraa Jeesusta, hänen rakkauttaan, ansiotaan, lunastustaan, vanhurskauttaan ja autuuttaan, koska niiden ansiosta hän on saanut pelastuksen helvetin tuskasta ja iankaikkisesta valituksesta ja hammasten kiristelystä. Hän oppii suuresti kiittämään häntä kaikesta siitä, mitä hän on kärsinyt meidän puolestamme: murheesta ja ahdistuksesta, kuoleman tuskasta ja veren hiestä.

Tätä myös Luther tarkoittaa sanoessaan: “Jokaisen jumalisen ihmisen on maistettava tässä elämässä helvetin katkeraa tuskaa voidakseen autuutensa tähden sydämessään ymmärtää, kuinka sanomattoman suuresta pahasta Herra Kristus on meidät päästänyt ja millaisen rangaistuksen me olimme synneilläimme ansainneet. Vasta helvetin tuskasta lunastettu ihminen osaa todella rakastaa Lunastajaansa.”

Pitkäaikainen masennus riisuu ja muovaa ihmistä

Kolmanneksi pitkäaikainen masennus on omiaan ohjaamaan ihmistä todelliseen kristillisyyden harjoitukseen. Masennus nimittäin tekee Jumalan sanan rakkaaksi ja makeaksi ja pakottaa rukoilemaan. Se saa aikaan jatkuvaa huokailua ja alituisia kyyneleitä, se lisää harrasta mieltä, se vetää sydämen pois maailmasta, se tekee maallisen seuran vastenmieliseksi, mutta yksinäisyyden läheiseksi ja rakkaaksi, se vaientaa suun ja hillitsee kielen, se riisuu pois kaiken ylellisyyden, karkottaa ylpeyden, se opettaa tuntemaan oman mitättömyyden ja kurjuuden, se murskaa sydämen ja tekee sen valmiiksi ottamaan vastaan jumalallista lohdutusta, se tekee ihmisen ystävälliseksi, sääliväksi ja rauhaa rakastavaksi, se hillitsee lihan himoja tehden ihmisen siveäksi ja kohtuutta rakastavaksi, se opettaa halveksimaan maailman turhuuksia ja haavekuvia, se tekee maailman katkeraksi ja taivaan makeaksi.

Sanon tämän kaiken siksi, että jumaliset sielut oppisivat tuntemaan Jumalansa armollisen ja hyvän tahdon ja saisivat lohdutusta ymmärtäessään, että Isän hyvää tarkoittava tahto on kätkettynä pitkään jatkuvan masennuksenkin takana. On nimittäin parempi olla murheellinen Jumalan tahdosta, Jumalan mielen mukaan, Jumalan kanssa ja Jumalan tähden kuin iloita maailman kanssa. Parempi on huokailla raskasmielisellä ja surullisella mutta uskovalla ja Jumalaan turvaavalla sydämellä kuin riemuita itsevarmalla ja jumalattomalla sydämellä. Parempi on syödä hyvällä omallatunnolla kyynelten leipää pelossa ja Jumalan rakkaudessa kuin maailman herkkuja ylpeyden ja synnin vallassa.

Lunastajamme ylistää autuaiksi niitä, jotka itkevät ja murehtivat (vrt. Matt. 5:4), mutta voivottelee niitä, jotka ovat nyt kylläisiä ja nauravat (Luuk. 6:25).

(Pieni kirja masentuneelle. Kirjapaja 2001.)


#317

Lainaamassasi tekstissä kirjoitetaan:

Kysymyksessä eivät ole satunnaiset asiat, joita Jumala joskus meistä löytää, sillä silloinhan emme olisikaan kokonaan syntisiä, vaan vain joskus synnin tahraamia. Jumala tietää meidän olevan kokonaisvaltaisesti tuollaisten asioiden alla ja ettemme me voi itse itseämme auttaa millään tavoin. Siksi hän ottikin ne itse kantaakseen, sillä eikö Jeesuksen päälle luettu koko maailman synti. Tämän täytyy olla kaiken lähtökohtana ja sellaiseksi se tulee kun Kristus yhdistyy meihin uskon kautta. Tällöin hän alkaa “ylimmäisenä pappinamme” rukoilemaan meidän puolestamme. Hänen rukouksensa myös kuullaan sillä tämän papin antama uhri on Heprealaiskirjeen mukaan ainoa uhri, jonka tähden Jumala jatkuvasti muistaa meitä.

Senkaltainen ylimmäinen pappi meille sopikin: pyhä, viaton, tahraton, syntisistä erotettu ja taivaita korkeammaksi tullut, jonka ei joka päivä ole tarvis, niinkuin ylimmäisten pappien, ensiksi uhrata omien syntiensä edestä ja sitten kansan; sillä tämän hän teki kerta kaikkiaan, uhratessaan itsensä. Hepr. 7: 26-27.

Näin hän nyt siis omaksuessaan meidän lihamme rukoilee siinä lakkaamatta puolestamme kantaen heikkouttamme ja syntejämme Isän eteen ja hänen rukouksena kuullaan satavarmasti hänen antamansa uhrin tähden. Kuka ikinä voi tämän sisäistää hänellä on suuren suuri lohtu, jota ei mikään maailman mahti voi horjuttaa.

Tämän tähden en kykene uskomaan, että jollakin masennus tai ahdistus voisi olla taukoamaton ja koko elämän kestävä pysyvä olotila. Puhuakseni itsestäni, löydän itseni joksus hyvin masentuneena, ahdistuneena ja pelkään tulevaa. Silloin otan Raamatun tai jonkun muuan hyvän ja luotettavan hengelllisen kirjan, jota lukiessani tunnen ja kuulen Jeesuksen puhuvan sen välityksellä minulle. Ja jos ei heti, niin viimeistään viikon tai parin kuluttua alkaa helpottaa ja masennuksen vaipan sijaa astuu ilo tilalle. Sillä tämä; Jumalan sanan ja luotettavan hengelisen kirjallisuuden lukeminen on väline, jonka kautta Jeesus harjoittaa rukoustaan minussa. Myös säännöllinen jumalanpalveluksessa käynti on tällainen väline, mutta ei missä tahansa sellaiseksi ihmisten nimeämässä jumalanpalveluksessa, vaan sellaisessa jossa saan sanan väärentämätöntä maitoa ilman mitään ihmismielipiteitä, harhoja.


#318

Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman ja siis Waltherinkin synnin (Joh. 1:29), täytyy siis olla hengenelämäsi keskuksessa? Kun oma jumalattomuus on havaittava tosiasia, jonka toteaminen polttaa kipeästi omassa sisimmässä, silloin Sovitus tai Kristus ristiinnaulittuna Vapahtajana ei ole teoriaa tai kuivaa abstraktista oppia, vaan elämän kallein asia, josta osaa olla aidosti kiitollinen niin kauan kuin suhde Jumalaan ei vain ole sammunut (1 Kor. 2:2)? Syntiongelma on suurin ja painavin ongelma. Jos siihen on löytänyt oikean, Jumalan mielen mukaisen lääkkeen, jonka tehon voi hengessään tuntea, niin kaiken muun kyllä kykenee Jumalan avulla sietämään; tai niin kuin professori Ruokanen on opettanut:

Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika.

Uskovalla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehjempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa’at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen, surkean elämämme raskaan taakan.

(Miikka Ruokanen: Ydinkohdat. 1990, 169.)


#319

"Gøtzsche on myös kollegoineen todennut tutkimuksessa, että psyykenlääkkeet lisäävät itsemurhaa ennustavia riskitekijöitä. Itsemurhariski lisääntyy tutkimuksen mukaan sekä lapsilla että aikuisilla.

– Jos lääkkeet aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä, ne pitäisi minun mielestäni poistaa markkinoilta, hän kertoo HS:lle.

Hänen mielestään masennuslääkkeitä ei pitäisi käyttää masennuksen hoitoon. Tutkijaryhmän mukaan potilaiden havainnot lääkkeiden tehosta saattavat olla myös harhaa. Siksi sairautta tulisi hoitaa ennemmin psykoterapialla."

Minulla ei valitettavasti ole tutkimustietoa asiasta, enkä voi kiistää näitä tuloksia. Voin kuitenkin kertoa oman kokemukseni:

Itselläni masennuslääkkeiden käyttö ei koskaan tuonut mitään itsemurha-ajatuksia. Tämän tiedän aivan varmasti, koska en ole tosissani milloinkaan mitään itsemurhaa harkinnut.

Lääkkeen tehon ilmeneminen oli niin selvää, että se on täysin kiistatonta (huom, jätin sanan ‘mielestäni’ pois). Muutaman viikon kokeilu lääkkeellä, joka toimi, aiheutti eron, joka oli kuin yö ja päivä. Kaikki perheessäni elävät tietävät tämän.


#320

Juuri näin minäkin ajattelen. Sillä kaikki ahdistus, masennus ja pelko ovat nimenomaan synnin seurausta ja siksi jonkun täytyy asettua syntiä vastaan, jotta se tulisi kukistetuksi. Näin Jeesus teki ja kun olemme kasteen ja uskon kautta yhdistyneinä häneen, niin hänessä mekin asetumme tuhoavasti vastakkain oman luonnollisen essentiamme kanssa ja synnin valta seurauksineen murtuu meissä vähitellen ja tuhoutuu lopulta ylösnousemuksessa ruumiillisen kuolemamme kautta.


#321

Tuo ei voi pitää paikkaansa, ellei asiassa mennä aivan syntiinlankeemukseen asti. Jos tapaat metsässä karhun, on melko luonnollista pelästyä. Vai onko uskosi niin vahva, että kohtaat karhun pelotta, koska luotat Jumalan pitävän sinusta huolta.

Ei pelko voi olla oman tai jonkun toisen ihmisen synnin seurausta mainitussa tilanteessa.

Jos jokin vastaava pelottava tilanne kestää kauan ja aiheuttaa pelkoa hieman pidempään, voidaan luisua jo ahdistuksen puolelle.

Entäpä lähimmäisten kuolema? Nekin voivat aiheuttaa kaikkia noita edellä mainittuja ilman sen kummempaa synnintekoa. Taas pitää pakittaa aivan syntiinlankeemukseen asti.

On tietysti selvää, että synti (ts ainakin ihmisten ilkeät tai pahat teot) aiheuttavat ahdistusta, joten et ole aivan väärässä. Sana ‘kaikki’ on vaan turhan ehdoton.

Ahdistus, masennus ja pelko ovat vielä siitä ikäviä tuntemuksia, että ei voi tarkalleen tietää sitä, mikä synti itse asiassa niitä aiheuttaa. Ja kaiken kukkuraksi voi olla, että syntien katuminen ja hylkääminen ei aiheutakaan noiden poistumista, kuten voisi kuvitella.


#322

Itselleni kristittynäkin eläessäni ovat (ehkä valitettavasti) ajalliset huolet, ahdistukset ja pelot olleet suurempia huolenaiheita kuin pelko Jumalan edessä tai huoli oman sielun tilasta. Koska hengellinen todellisuus on ollut minulle uskovanakin usein enemmän epäilyksen alainen kuin varmaakin varmempi todellisuus, ja koska minulla ei ole ollut juurikaan kauhua Jumalan edessä (Jes. 6:5), pelkkä ajallinen todellisuus on ollut minulle pelottava, vaikka kristillisessä mielessä voisi tai pitäisi sanoa, että Jumala on todellisuudessa peljättävin, tai niin kuin Olavi Peltola on jossain sanonut: Jumala on ihmiselle ahdistuksen ahdistus. (Toki jos on tosiasia, että Jumala on todella luonut todellisuutemme, sen sisältämät kauhut eivät voi olla ilman Häntä olemassa, joten myös epäilysten riivaama tai Jumalan olemassaoloon uskomaton ateisti on maanpäällisten kauhujensa keskellä ahdistunut Jumalan luomasta todellisuudesta, eli siis tavallaan Jumalasta itsestään.)

Seuraava Anti-Climacuksen teksti, joka on tietysti osa laajemmasta kokonaisuudesta, johon se liittyy ja jonka yhteydessä se vielä paremmin ymmärretään, kuuluu myös tähän yhteyteen.

Yhteenveto

Kristillisessä mielessä…ei kuolemakaan ole “kuolemansairaus”, vielä vähemmän kaikki, minkä nimenä on maallinen ja ajallinen kärsimys, hätä, tauti, kurjuus, ahdistus, vastukset, kidutukset, sielulliset tuskat, suru, murhe. Ja vaikka mikä tahansa sellainen olisi niin rasittavaa ja kiduttavaa, että me ihmiset tai ainakin kärsivä itse sanoo sitä “kuolemaa pahemmaksi” - niin kaikki sellainen, mitä, mikäli se ei ole sairautta, voidaan sairauteen verrata, ei kumminkaan kristillisessä mielessä ole kuolemansairautta.

Niin ylpeästi on kristinusko opettanut kristittyä ajattelemaan kaikesta maallisesta ja maailmallisesta, kuolema mukaan laskettuna. Näyttää melkein siltä, kuin täytyisi kristityn kopeilla tuosta ylväästä kohoamisesta kaiken sen yli, mitä ihmiset muuten nimittävät suurimmaksi pahaksi. Mutta toisaalta kristinusko on keksinyt surkeuden, josta ihminen sellaisenaan ei mitään tiedä, ja se surkeus on kuolemansairaus. Se, mitä luonnollinen ihminen pitää kammottavana - vaikka hän luetteleekin kaikki eikä tiedä enää mitään mainita - on kristitylle kuin pelkkää pilaa. Sellainen on luonnollisen ihmisen ja kristityn välinen suhde; se on kuin lapsen ja miehen välinen suhde: sitä, mikä lasta kammottaa, mies pitää joutavana. Lapsi ei tiedä, mikä on kauheata; mies tietää sen ja kammoo sitä. Lapsen puutteellisuutena on ensinnäkin se, ettei hän tunne sitä, mikä on kauheata, ja toiseksi, siitä johtuen, että hän kammoo sitä, mikä ei ole kauheata. Samoin on myöskin luonnollisen ihmisen laita: hän ei tiedä, mikä on todella kauheata, mutta tuo ei suinkaan vapauta häntä kammoamisesta, ei, hän kammoo sitä, mikä ei ole kauheata. Se muistuttaa pakanan suhdetta jumalaan; pakana ei tunne oikeata Jumalaa, mutta ei siinä kyllin: hän palvelee jumalana epäjumalaa.

Ainoastaan kristitty tietää, mitä kuolemansairaudella tarkoitetaan. Hän on kristittynä saanut rohkeuden, jota luonnollinen ihminen ei tunne - tämän rohkeuden hän on saanut oppimalla pelkäämään sitä, mikä on vielä kauheampaa. Sillä tavalla ihminen aina saa rohkeutta; kun ihminen pelkää suurempaa vaaraa, niin hän aina uskaltaa käydä pienempään, ja kun ihminen äärettömästi pelkää jotakin vaaraa, niin on kuin ei toisia olisi olemassakaan. Mutta se kauhea, minkä kristitty on oppinut tuntemaan, on “kuolemansairaus”.

Kierkegaard: Kuolemansairaus. 1924, 14-16.


#323

Raamatussa sanotaan Jeesuksesta, että hän “on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä” (Hepr. 4:15). Jeesus on siis ollut monin tavoin ahdistettu synnittömänä ihmisenä. Hän koki surun emootiota ilman syntiä, kun itki Lasaruksen kuolemaa. Hän varmasti koki myös pelkoa, ehkä jopa masennusta.

En näkisi siis masennusta sinänsä kristillisestä näkökulmasta syntinä, mutta masennuksen keskellä voi ilmetä syntiä siinä missä huolettomuuden ja ilonkin keskellä.


#324

Tarkoitin, että masennus voi johtua muiden tekemistä synneistä. Eli jos esim koulukiusattu masentuu. Kukaan yksittäinen kiusaaja ei ehkä ole masennusta aiheuttanut, mutta kun kaikki summataan yhteen, niin vaikutus on riittävä aiheuttamaan masennuksen. Kuitenkin kiusaamista voi kristillisestä näkökulmasta ajatella syntinä.


#325

Toin esille omaa näkemystäni, eli en viitannut tekstiisi, mutta olen itse syypää toki siihen, että luulit viittaavani tekstiisi siinä kohdin.

Jos Jeesus oli synnitön, mutta häntä kuitenkin kaikessa kiusattiin samalla tavalla kuin meitä (Hepr. 4:15), mitä se samalla tavalla kiusattuna oleminen oikein merkitsi? Kristitty voi kokea olevansa syntinen mielenlaadultaan jo kiusauksessaan eikä vasta kiusaukseen langettuaan, joten kuinka Jeesus olisi voinut olla kiusattu siten, että se oli samanlaista kiusattuna oloa kuin muiden ihmisten kohdalla? Kokiko Jeesus esim. halua tappaa jonkun ihmisen, ja jos koki, kuinka se voisi olla merkki hänen synnittömyydestään, jos se vain jäi teottoman kiusauksen tasolle? Jos Jeesusta kiusasivat syntiset ajatukset, tulivatko ne hänen kohdallaan perkeleestä, kun taas ei-synnittömien uskovien kohdalla kiusaavat syntiset ajatukset nousevat useimmiten uskovien omasta lihasta (kr. sarks)? Mutta voisiko perkele kiusata, jos sillä ei olisi kykyä vaikuttaa ihmisessä siihen, millä on yhtymäkohta paholaisen omaan luontoon?

Ehkä @Walther illa on jotain teologisesti valaisevaa tästä asiasta, vaikka toisaalta löysin jo hänen fanittamastaan Pieperin Dogmatiikasta seuraavan tekstin:

Yhteenveto

Myös kysymykseen, oliko Kristukselle mahdollista tehdä syntiä, on annettava ehdottomasti kieltävä vastaus. Tämä ei kylläkään johdu Kristuksen inhimillisen luonnon synnittömyydestä sinänsä, - lankesihan Aadamkin kiusauksen tullessa, vaikka hänet oli luotu synnittömäksi - vaan siitä, ettei Kristuksen inhimillinen luonto ollut olemassa omana persoonanaan, vaan muodosti yhden ainoan persoonan Jumalan Pojan kanssa. Jos tahtoisimme myöntää, että Kristuksen ihmisenä oli mahdollista tehdä syntiä, meidän täytyisi myös myöntää, että Jumalan Pojan, joka Kristus-ihmisen kanssa muodosti yhden ainoan persoonan, oli mahdollista tehdä syntiä. Ne jotka olettavat, että Kristuksen ihmisenä oli mahdollista tehdä syntiä, luopuvat näin tietoisesti tai tietämättään Jumalan Pojan ihmiseksitulemuksesta, siitä että Jumalan ja ihmisen välillä vallitsee unio personalis (persoonallinen yhtymys) (vrt. Philippi, Glaubensl. IV, 1, s. 150 s.). He korvaavat unio personaliksen unio mysticalla. On huomautettu, että jos Kristuksen oli mahdotonta tehdä syntiä, oli hänen kiusauksensa vain näennäinen. Raamattu ei kuitenkaan kuvaa meille Matt. 4:1 ss. näennäistä, vaan todellista taistelua. Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa puhtaasti inhimilliseltäkään kannalta. sillä taistelussa voi toisen taistelevan puolen voitto olla varma taistelun silti muuttumatta voittajalle pelkäksi näennäiseksi taisteluksi. Kiusauksessaan Kristus taisteli todellista taistelua siten, että hän uskossa tarttuen Jumalan sanaan ja sitä käytellen (»kirjoitettu on») ei laskenut sieluunsa ulkopuoleltaan tulevaa houkutusta ja viettelystä (vastoin Irvingiä ym.). Siihen väitteeseen, että vapauden käsitteeseen aina kuuluu synnin tekemisen mahdollisuus, on sanottava, että tällainen vapauden käsite on väärä. Autuaat vainajat taivaassa eivät voi tehdä syntiä, ja kuitenkin he ovat täydellisen vapauden tilassa. Arminiolaisen Episkopiuksen vastaväite: Nisi fuisset in Christo potentia peccandi, diabolus foret absurdissimus (Jos ei olisi ollut olemassa sitä mahdollisuutta, että Kristus olisi tehnyt syntiä, Perkele olisi täysin järjetön), ei pidä paikkaansa, koska turha hyökkäys Kristusta vastaan erämaassa ei ole ainoa osoitus Perkeleen mielettömyydestä (vrt. Luther, St. L. III, 659 s.; Erl. 17, 165). Raamatun perusteella on pidettävä kiinni totuudesta: Christus est sacerdos impeccabilis (Kristus on pappi, joka ei voi syntiä tehdä).

(Pieper: Kristillinen dogmatiikka. 1995, 250.)


#326

Jos meitä kiusaa perkele, maailma, liha, niin mitä olisivat Jeesuksen kiusaukset? Liha ei häntä kiusannut, sillä Jeesus tuli lihaan Mariasta ja oli synnitön kaikin puolin jo sikiämisestään, lihan hän omaksui täysin Mariasta, joten se liha, jonka hän omaksui oli synnitön, ei synnistä puhdistettu. Sen sijaan ulkoiset kiusaukset kohtasivat häntä.


#327

Kirjoitan tähän ketjuun nyt ihan siksi että jos sattuisi niin että tätä lukee joku jolla oikeasti on psykiatrisia ja/tai neurologisia ongelmia, mutta ei vielä oikein itsekään tiedä mitä ja millaisia.

Aivan järkyttävää synnin ja syyllisyyden heittämistä heikompien päälle tässä ketjussa on harrastettu sanomalla että ahdistus ja masennus on seurausta synnistä.
Ensinnäkin ihmislajin edustajat poikkeavat neurologisesti paljon toisistaan, ihmislajin neurologiset ominaisuudet muodostavat jakauman.
Neurologiset ominaisuudet vastaavat kysymyksiin miksi yhdelle nousee samassa tilanteessa ahdistavia tunteita ja tuntemuksia, kun taas toiselle nousee positiivisia ja miellyttäviä tunteita ja tuntemuksia. Tähän voidaan lisätä vielä kokemusten ja henkilökohtaisten preferenssien vaikutus.
Neurologiset ominaisuudet vastaavat myös kysymyksiin miten vastaanottaa ja hahmottaa aistiärsykevirtaa sekä miten reagoi siihen, ja tämä taas, koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus (eli ruumiilliset aistimukset ja toiminnot muuntuvat automaattisesti tunteiksi ja tuntemuksiksi) vaikuttaa siihen millaisia tunteita henkilö tuntee ja tunteiden käsittely taas vaikuttaa siihen toimiiko henkilö tilanteessa sopivalla tavalla ja kun lisätään tähän vielä ihmisyyden sosiaalinen ulottuvuus, onko sopiva tapa sosiaalisesti hyväksytty.

Tunteiden ja tuntemusten synty ja ilmeneminen on monimutkainen jatkumo erilaisia ruumiin toimintoja. Ruumiin toiminnot eivät ole syntiä.