Linkittämässäsi tekstissä sanotaan, että “dopamiini saa rakastumaan intohimoisesti ja vihaamaan samaa ihmistä yhtä intohimoisesti muutaman kuukauden jälkeen.” Tämä on useille omasta kokemuksesta tuttua. Jos ihminen älyllisesti tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei hänellä ole kausaliteetista vapaata tahtoa, näkisitkö, että se voi vaikuttaa siihen, ettei hän antaudu jatkossa kokonaisvaltaisesti esim. lainauksessa mainitun vihan tunteen valtaan, koska tajuaa vihan syyn ja sen, että kun kumppaninsa hänet jättää, se on yhtä vähän kausaliteetista vapaan ratkaisuvallan seurausta kuin hänen vihantunteensa? Ajattelulla on suuri valta ihmisen käyttäytymisessä, ja se vaikuttaa myös tunnemaailmaan. Jos annetaan ymmärtää, että vain aineellisesti voidaan vaikuttaa tunteisiin ja käyttäytymiseen, mennään pahasti metsään. Niin tuskin juuri kukaan eksplisiittisesti väittääkään, mutta jos keskitytään älyllisen prosessoinnin sijasta voittopuolisesti tai jopa kokonaan siihen, mitä suusta pistetään sisään, annetaan ymmärtää, että ajattelulla ei ole kovin suurta merkitystä ja että ihminen on vain kemiallisesti autettavissa.
Aivotoimintaan liittyvä syy ja seuraussuhteiden syvällinen ymmärtäminen on hyvin haastava tehtävä. Sen vuoksi meillä on ainakin illuusio siitä, että tahtomme on ‘vapaa’. Ja tämä illuusio on niin kaiken kattava, että ‘vapaa’ tahto käsitteenä on ylipäätään luotu. Käsittäisin asian niin, että vaikka osittain on mahdollista muuttaa käyttäytymistä sen perusteella, että ymmärrys vaikkapa tunteiden muodostusmekanismeista on niin hyvällä tasolla, että voi niihin selvästi haluamallaan tavalla vaikuttaa, niin täytyy olla aikamoinen velho kyseessä, joka tiedon perusteella hallitsee ajattelunsa ja tunteensa niin perusteellisesti, että voitaisiin sanoa, että henkilö on ‘voittanut’ inhimilliset tunteensa.
Ihmisellä on myös tiedostamaton mieli ja sitä ei vielä kyllä täysin tunneta. Itse tiedän, että jokin osa minua on täysin tietoisen toimintani ulkopuolella kuunnellut vieressä kuuluvaa suomen kielistä juttua, vaikka tietoinen keskittymiseni on suuntautunut toisaalle, enkä ole tietoisesti lainkaan havainnut taustalla tv:stä kuuluvaa hypnotisoijan ääntä. Sitten ole äkisti ihmetellyt, että mitä minule tapahtuu, kun tunteeni vaihtelivat kummallisesti vailla mitään näkyvää syytä.
Ei tunteita kukaan varmaan ‘voita’, mutta on eri asia esim. olla aluksi kokonaisvaltaisesti tunteen ja sen sisältämän ajatuksen vallassa, ja myöhemmin, terapian jälkeen, tuntea tunne ja siihen liittyvä ajatus edelleen olematta kuitenkaan niiden dominoima ja tunteen sisältämään ajatukseen uskova, kun kyse on irrationaalisista peloista.
Varmasti näin on.
Oma kokemukseni psykoterapiasta on valitettavasti se, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Ainoastaan, jos sattui paha päivä eli kiukku iskeneen, niin saattoipa purkaa sitä johonkuhun ihmiseen.
Paha päivä laukeaa kuitenkin paremmin kunnon punttitreenissä kuin terapiasessiossa.
En voi sanoa oppineeni tunteistani terapiassa juuri mitään (uutta). Enemmän oppii vaikka iltapäivälehtien mieli- ja masennus osiota lukemalla. Kenties toivo paremmasta on psykoterapian suurin anti, kun on olemassa luulo, että se auttaa.
Tämä on toki vain oma kokemukseni enkä väitä, että terapia olisi tehotonta. Viimeisin terapeutti oli kognitiivisen koulukunnan edustaja. Ainakaan tietoisissa ajatuksissani ei todettu olevan elementtejä, jotka olisivat masennusta ylläpitäviä teorioiden mukaan.
Tällä lausumallasi on suora yhteys, mitä Seppo Jokinen sanoi terapiasta, jossa hän kävi viisi vuotta. Enemmän kuin ongelmana pidän sitä, että hän itse antaa samaa terapiaa ‘potilailleen’. Tämä ei ollut ainoa sekavuus tuossa haastattelussa jonka kuuntelin. Vaikka hän on TM-pappi, niin hengelliset perusasiatkin ovat sekavia.
Itse en usko, että psykoterapia edes kuulu uskoville. Keveimmillään sen merkitys on merkityksetön eli jutellaan ‘mukavia’.
Kun mainitsen Jokisen nimeltä, niin se ei tarkoita mitään henkilökohtaista vihaa, vaikka hänen edustamaansa pseudohengellisyyttä kehotan karttamaan. Toinen ‘mukava mies’ on Tommy Hellsten, joka hänkin liikkuu paljon hengellisissä piireissä. Hänkin on pappi. Siksi hämmästelin hänen lausumaan efter nio ohjelmassa, eli, “en ole koskaan tullut uskoon enkä aio tullakaan”. Tämä voi johtua siitäkin syystä, että teologisen tutkinnon voi suorittaa lähes Raamattu-vapaasti. Uskoon tulo pitäisi selvetä monestakin yhteydestä, kuten:
Apt. 15:5. 7, 17:4, 18:27, Room. 13:11, Hebr. 4:3, vain muutaman mainitakseni.
Kristillinen usko pitäisi merkitä vain Jeesuksen, Jumalan Pojan uskoa, eli uudestisyntymistä Ylhäältä, Pyhästä Hengestä.
Mitään hoitoa tärkeämpää on mielestäni, Jeesuksen läsnäolo ihmisessä. Jeesus asuu heikoissa ja vahvoissa, eikä hänelle tilaa voida raivata freudilaisuuden opeilla.
Hieman ajatuksia kristinuskosta, psykologiasta ja pahuudesta, ei suoraan vastauksena mihinkään tiettyyn viestiin.
Ajattelen niin, että perisynnin takia jokaisessa ihmisessä on olemassa kapasiteetti tehdä pahaa. Psykologiset asiat ovat kuitenkin yksi tekijä siihen, millä tavalla se kapasiteetti tulee esiin. Psyykkiset sairaudet tai raskaat kokemukset voivat toimia katalysaattorina synnille ja poistaa siltä pidäkkeitä. Ääritapauksessa sairaus voi tietysti olla myös niin paha, että ei voida enää puhua synnin tekemisestä, jos ihminen ei ole lainkaan syyntakeisessa tilassa.
Ajattelen myös niin, että psykologisilla keinoilla (esim. psykoterapialla tai itseopiskelulla) voi vaikuttaa siihen, millä tavalla ja kuinka helposti pahuuden kapasiteetti tuottaa konkreettista pahaa. On mahdollista sekulaarein ja psykologisin keinoin oppia esim. järkevämpiä ja rakentavampia toimintamalleja suuttumuksen käsittelyyn. Vähemmän syntiseksi ei tällainen tietenkään ketään tee, ei sovita syntejä eikä poista niiden sovituksen tarvetta. Mutta toisaalta kristillinen lain ja evankeliumin saarna ei myöskään välttämättä itsessään anna ihmiselle niitä keinoja, miten eri tilanteissa voisi toimia rakentavasti ja oikein. Sen takia psykologiallakin on paikkansa, myös opettamassa ihmisiksi olemista, ei pelkästään oman pahan olon poistamisessa.
On olemassa stressireaktioita ja psyykkistä tuskaa, jotka ovat kokonaan riippumattomia siitä, mitä ihminen ajattelee. On kuitenkin elämää vaikeuttavia tuskallisia tunteita, jotka johtuvat osittain vääristyneestä ajattelusta, jonka korjaamalla, kun lisäksi ihminen asennoituu stressiä aiheuttavaan tunteeseen eri tavalla kuin aikaisemmin, voimakas ja haitallinen tunne ajan myötä lieventyy ja menettää tuhoisan otteensa ihmisen elämässä. Aikuistenkin aivot ovat neuroplastisia. Siksi perusteltua ja käytännössä toteutuvaa toivoa on kokemukseni mukaan esim. peloista tai paniikkihäiriöstä kärsiville oikean terapian välityksellä. Välttämättä ei tarvita edes terapeuttia, jos lukee asiantuntevaa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja soveltaa ymmärtämäänsä ja sisäistämäänsä tietoa itse käytäntöön. Mitään kemiallista lääkintää ei tarvita välttämättä laisinkaan.
Olet muistaakseni sitä mieltä, että lääkkeistä on (tämän viestiketjun aiheeseen liittyen) hyötyä ainakin joillekin ihmisille. Se seikka, että todella depressiivisen tunteen vallassa mikään aikaisempaan ajatteluun verrattuna eri tavalla ajatteleminen itsessään ei auta, mutta lääkkeen vaikutuksesta olo helpottuu, osoittaa, ettei ajattelulla tai sen muuttamisella itsessään ole tilannetta helpottavaa merkitystä vaikean tuskan vallassa, kun taas ajatuksettomalla aineella on. Kun join vähän aikaa sitten pitkästä aikaa kahvia, olo oli heti lähes kuin uudestisyntyneellä. 
Freudilaisuus on monilta osin osoitettu epätieteelliseksi. Läheskään kaikki terapian muodot eivät ole freudilaisia.
Kuitenkin, kun seuraa jälkiä, niin ‘sylttytehtaalle’ ne johtaa.
Oikeaa, kuten Alkuperäisiä Kirjoituksia, väännetään kieroon, sitten jotkut yrittää oikaista kieroutumisia.
Perustan kaikki siihen uskoon, joka sulattaa ennenkaikkea Kirjoitukset ja antaa muutakin ymmärrystä. Jos Kirjoitukset ei aukea, sulaudu, niin ne täytyy tulkita esim. psykologian kautta.
Paavali kirjoitti efesolaisille “Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä.” Minä ajattelen, että kaikki terapiat jne tähtäävät siihen,että kun ihminen sanoo voivansa riittävän hyvin, niin hän huomaa, että tunteet eivät ole asia joita pitäisi pyytää anteeksi. Jos häpeää, on surullinen, on iloinen tms, mitään niistä ei pidä pyytää anteeksi. Anteeksi pyydetään sitä mitä sanotaan, tehdään tai ajatellaan tai anteeksi pyydetään sitä hyvää joka jätetään tekemättä. Mutta tunteita ei pyydetä anteeksi. Tämä on myös oma kliininen kokemukseni. Tunteiden anteeksipyytämien on sitä, että pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ei sitä kukaan kestä.
D
Mitähän tätä koko lause edes tarkoittaa? Mikä on tässä tapauksessa tieteellisen tai epätieteellisen määritelmä, ja mitkä asiat Freudin ajattelussa ovat jälkimmäistä?
Freudissa mietityttää itseäni se, että 1896 Freud esitti, että naisten hysterian taustalla on enneaikaiset seksuaaliset kokemukset, enen kaikkea hyväksikäyttökokemukset, insesti jne. Teoria ei ollut kovin suosittu porvariston keskuudessa, koska se teki porvaristosta seksuaalisesti arveluttavia vanhempia, koskapa naistenhysteria oli niin yleistä. Freud muutti tutkimussuuntaustaan, loi psykoanalyysin hysteriatutkimusten taustalle ja ennen seksuaalisesta ahdistelusta kärsineet naiset muuttuivat seksuaalifantasioiviksi analysoitaviksi vailla kokemuksellsita todellisuuspohjaa.
Näin vapaasti ulkomuistista siteeraten Judith Herman kirjoitti teoksessa Trauma and Recovery. Freud oli varmasti oikeassa alunperin. Tieteellisestikin tai faktisesti. Epätieteellistä tai vastoin hyviä tieteellisiä periaatteita oli varmaan hylätä toimiva oletus sosiaalisen paineen takia.
Noh, Freud sai hyvääkin alulle.
D
Osa hoitoa saavista ei hyödy terapiasta ja jotkut eivät hyödy myöskään lääkkeistä. Yhteiskunta ei kuitenkaan allokoi rahavaroja hyödyttömään toimintaan (tai tulee kyllä yksi mieleen). On siis täysin uskottavaa, että monet hoidettavista saavat terapiasta myös apua. Nämä osuudet lienevät hyvin selvillä terveydenhoidon ammattilaisilla.
Lisäksi olen eläessäni törmännyt ainakin yhteen uskovaiseen psykiatriin. Kenties uskova voisi hyötyä toisen uskovan tarjoamasta terapiasta. Edellyttäen tietenkin, että toiminta perustuu tieteellisiin teorioihin ja niistä johdettuihin käytäntöihin. Mutta jos uskonasiat nousevat terapiassa tavalla tai toisella esiin, on hyvä, että hoitoa tarjoaa toinen uskova. Se lisää varmasti luottamusta puolin ja toisin.
Itse hermostuin yhteen terapeuttiin, kun hän ei tuominnut tiettyjen kulttuuripiirien harjoittamaa kunniaväkivaltaa, vaan ymmärsi sitä. Sanoi, ettei se haittaa jos joku ajattelee vaikkapa tappavansa vaimonsa tai tyttärensä. No niin tosiaan. Tuollaiset asiat eivät jää ajatuksen tasolle. Kauan ennen kuin ketään tapetaan, on pelissä uhkailua, painostusta ja kontrollointia. Minä en ymmärrä ketään, joka on sitä mieltä, että kaikki kulttuurit ovat yhtä arvokkaita. Ne eivät tasan ole.
Kuinka syvästi lääketieteellistä se on ollut, vai onko kysymys ihmisen käyttäytymisen seurannasta?
Tässä kommentissasi on hengellis-asenteellinen linja jota sisimmässäni myötäilen.
Olen aina, jo lapsuudestani lähtien, tuntenut mieleltään heikot ihmiset läheisiksi. Alle kaksikymmenvuotiaana kiinnostuin psykologiasta, niinkuin moni ystävänikin. Muutaman vuoden aikana sain ikäänkuin sisäisen ymmärryksen, että mieleltään heikot tarvitsivat yhteyden voimaan, joka tukisi heitä.
Yksi helluntaiseurakuntaan kuuluva psykiatri teki psykiatrin työnsä ulkopuolella olevien, eli ei-uskovaisten hoidossa, mielisairaalassa. Heidän hoitoonsa oli lääkintäviranomaisten ohjeet. Hän ei voinut evankelioida työnsä puitteissa. Ulkopuolella työn hän vietti paljonkin aikaa sielunhoidollisissa asioissa, silloin kun oli kysymys uskovasta, joka silti voi olla rikki henkisesti. Uskomattoman sielunhoito rajottuu tunteisiin, niinkuin Lutherkin päätteli, että ihmistäkin pitää hoitaa, joka on osa kahden regimentin oppia.
Ammatikseni näitä asioina tehneenä.
D
Kyllä se uskovankin sielunhoito on pitkälle tätä. Ja sen elämistä, että Jumala hyväksyy meidät kaikkine tunteinemme.
D
Kysyin, koska kliininen liittyy lääketieteeseen. Olet ilmeisesti lääkäri?
Tarkoitukseni oli painottaa Lutherin opetusta, joka on kahden regimentin opetusta. Tätä ei Raamattu opeta. Tunteet, kuten viha on ihmisestä, eli katoavaa, lihallista. Se on asia, joka on hengellemme alistettu ja kuoletettavaksi tarkoitettu, ei hyväksyttäväksi tarkoitettu.
Uskon, että tähän hyvin liittyy Room. 13:14 “vaan pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät”.
Koko 13. luku kertoo, mielestäni, kuinka lihan tekoja, tunteita tai tekoja ei esitellä hyvksyttäväksi Jumalalle. Hän kyllä ne tietää ja ymmärtääkin, mutta niistä paljon opettaa Sanassaan.
En ole. Kliinistä työskentelyä on muutakin kuin lääkärin työskentely. Tai jos tarkemmin ajattelen, niin nappasin sen englanninkielisestä pastoraalipsykologian tekstistä. Olen pappi ja paljon muutakin.
D