Kuka antoi meille Raamatun ja mitä siihen kuuluu

raamattu
kirkkoisät
katolisuus

#1

Kuka kanonisoi Raamatun? Tai paremminkin mikä kirkkokunta?
Kun tutkein Raamatun kanonisointia, niin huomasin, että katolinen kirkko on Raamatun kanonisoinnin takana. Muutenhan me protestoijat voisimme periaatteessa lukea Marian evankeliumia, Pietarin evankeliumia jne. gnostilaisia kirjoituksia. Protestanttisuudessa, varsinkin baptisteissa, löytyy Katolista kirkkoa halveksuvia ihmisiä ja kirkkoja sekä kirkkokuntia, mutta kun palataan historiassa taaksepäin, niin ilman Rooman kirkkoa, ei olisi Raamattua siinä muodossa kuin se nyt on. Miten on?

Sitten ovat nuo deuterokanoniset kirjat. Protestantit kieltävät niiden kuuluvan Raamattuun. Luther oli valmis ottamaan pois Jaakobin kirjeenkin. Mahtoiko joku reformaattori olla ottamassa pois Ilmestyskirjaa? Jos olemme niin protestanttisia, niin miksi luemme Jaakobin kirjettä? Jos hyväksymme Jaakobin kirjeen, niin miksemme myös Deuterokanonisia kirjoja?


#2

Itäiset isät kävivät läpi hallussaan olleet kirjoitukset ja tutkivat niiden alkuperän ja sen jälkeen antoivat arvion siitä, mitkä olivat luotettavaa alkuperää. Saattoi siellä joku Rooman edustajakin olla läsnä…


#3

Ei se ihan noinkaan tainnut mennä.

UT:n kaanonin muodostuminen oli pitkä prosessi, jossa kirkon uskontaju tunnisti ja tunnusti autoritatiiviset tekstit. Kaanonin määrittelyn käynnisti itseasiassa markionilainen harha, joka esitti oman kaanoninsa, joka koostui muokatuista Paavalin kirjeistä ja Luukkaan evankeliumista. Tämä ei vastannut katolista käsitystä. Neljä evankeliumia olivat jo vanhastaan vakiintuneet ja pauliininen korpus pääosin myös. Kaanonin rajat olivat tietyssä mielessä epäselviä pitkäänkin, Jaakobin, Hebrealaiskirjeen, Ilmestyskirjan, 2. Pietarin kirjeen, Juudan kirjeen ja joskus muutamien muidenkin asemasta keskusteltiin, toisaalta joitain kaanonin ulkopuolelle jääneitä kirjoja löytyy listoissa tai käsikirjoituksissa, kuten Hermaan paimen, Klemensin kirje jne. Yhdeksi kriteeriksi annettiin apostolisuus. Muut olivat oikeaoppisuus ja katolisuus.

Deuterokanoonisten eli luterilaisittain apokryfikirjojen asema vaihteli. Alussa ne hyväksyttiin laajasti. Myöhemmin idässä niiden asema heikkeni, monet idän isät tuntuvat pitävän hebrealaista kaanonia varsinaisena kaanonina, vaikka käyttävätkin deuterokanoonisia kirjoja. Lännessä ne hyväksyttiin yleisesti ja idässä niihin vastahankaisen asenteen omaksunut P. Hieronymuskin ne joutui ottamaan Vulgataan. Ne kuuluvat selvästi kristilliseen Raamattuun, kuten Lutherkin menetteli. Muistaen tietysti sen, että ne eivät ole hebrealaisessa kokoelmassa.


#4

Kannattaa muistaa, että protestantit tai ortodoksit eivät ole jokin tuon ajan kirkosta erillinen joukko. Raamatun kirjoja ei kanonisoinut “katolinen kirkko” nykyisessä merkityksessä (ts. se kirkko joka ei ole ortsu tai protsku) vaan silloin olemassa ollut The Kristillinen Kirkko.

Apostolisen uskontunnustuksen muodostuminen, Raamatun tekstien kanonisointi, vanhat konsiilit, irlantilaisten lähetyssaarnaajien huimat retket, paaviuden rapio 900-luvulla, ristiretket, Fransiskus Assisilainen, inkvisitio… Nämä ja tsiljoonat muut jutut ovat (nyky-)katolisille ja protestanteille kaikki yhteistä kirkkohistoriaa. Ortodokseille rajoitetummin toki. Totta kai se tekee typeräksi wanhan kirkon moittimisen jotenkin ulkopuolisena, ja sitä kyllä moni protestanttikin ikävä kyllä harjoittaa.


#5

Katolinen kirkko on kyllä ihan oikea termi, koska sellaiseksi kirkko itseään kutsui. Kristillinen kirkko on pleonismi, koska kirkko sanaan sisältyy jo se, että se on kristillinen. Vaikka Luther halusi tältä osalta väärentää uskontunnustuksen.


#6

Raamatun kirjoja ei kanonisoinut “katolinen kirkko” nykyisessä merkityksessä (ts. se kirkko joka ei ole ortsu tai protsku)

Jos tuo oikeasti vaatii selitystä vielä niin kysy, selitän kyllä.


#7

Uuden testamentin kaanonin synty tunnetaan pääpiirtein, ja se on kerrottu vaikkapa johdanto-opeissa. Alkajaisiksi on torjuttava sellainen väärinkäsitys, että joskus olisi ollut joku kirkkoruhtinaiden kokous, joka olisi mielensä mukaan valinnut toisen kirjat kaanonin sisään ja jättänyt toiset ulkopuolelle. UT:n kaanon oli lähes nykyisessä muodossa vakiintunut vuoteen 200 mennessä, ennen kuin kristillinen kirkko oli edes tunnustettu lailliseksi uskonnoksi ja ennen kuin yhtäkään (300-luvun) ekumeenista kirkolliskokousta oli pidetty. Kirkon ollessa vielä organisaatioltaan hajanainen teologeilla oli silti merkillinen kyky erottaa apostoliset kirjoitukset epäapostolisista. Noin vuonna 200 erimielisyys koski kaiketi enää seuraavia kirjoituksia: Hepr., 2.Piet., 2. ja 3.Joh., Jaak., Juud., Ilm. Tämä erimielisyys oli olemassa vielä 300-luvulla, mutta ratkaisuun päästiin ennen vuotta 400 (Athanasioksen pääsiäiskirje v. 367, Hippon kirkolliskokous v. 393, Karthagon kirkolliskokous v.397; nämä kaksi kokousta eivät siis olleet ekumeenisia). Lähde: E. Lohse, Uuden testamentin synty. Gaudeamus 1986.

Kirkkohistorioija Henry Chadwick kommentoi UT:n kaanonin syntyä näin: “Nykyajan kirjoittajat ihmettelevät joskus [kaanonin kokoonpanoa koskevia] erimielisyyksiä. Todella hämmästyttävä asia on se, että niin laaja yksimielisyys saavutettiin niinkin pian.” (The Early Chuch. The Pelican History of the Church, Pelican Books 1967. 2. luku.)

M. Lutherilta tunnetaan kritiikkiä joitakin UT:n kirjoja kohtaan. Silti hänkin sisällytti UT:n saksannokseen täsmälleen samat kirjat, mitä muukin kristikunta piti kanonisina. Koska M. Luther ei ole muodollisesti mikään auktoriteetti, luterilaisille ei missään tapauksessa ole UT:sta eri kaanonia kuin muilla kristityillä.


#8

Jee, selkeät lähdeviitteet tekevät iloiseksi! :+1: :slight_smile:

(Ei minulla nyt muuta.)


#9

Keksein kaiken omasta päästäni, vaikka wikipedia auttoi hieman. Tutkein ekumenisten kirkkolliskokousten kokoonpanoa ja seurasin vähän mikä isä johtaa mihinkin kirkkokuntaan.

Henrikille. Vaikkei Luther olekaan mikään auktoriteetti luterilaisille, niin hän kuitenkin on aika vahva auktoriteetti luterilaisille kuitenkin. Luther oli nöyrä mies, eikä halunnut perustaa mitään uutta kirkkokuntaa, vaan halusi keskustella muutamista aneisiin liittyvistä kysymyksistä. Katoliseen oppiin ei tietääkseni aneet kuulu, jos tutkitaan sitä mitä kirkkoisät asiaan suhtautuivat. Eli eivät tunteneet koko asiaa.


#10

Katolisella puolella erimielisyys tykätään muotoilla niin, että onko kirkko eli maanpäällinen seurakunta Raamatun lähde, vai onko Raamattu kirkon eli maanpäällisen seurakunnan lähde. Katolinen näkemys on ensimmäinen ja käsittääkseni protestanttinen näkemys on jälkimmäinen.

Mikko Satama opetti joskus Ryttylässä, että tekstin tulkitseminen tarkoittaa pelkästään sen lukemista, että mitä teksti itsessään sanoo. Kun taas sitä kutsutaan selittämiseksi, että tekstiä sovelletaan johonkin käsiteltävään kysymykseen. Mielestäni tämä on erinomainen tieto sinänsä. Usein nuo kaksi sekoitetaan siten, etenkin liberaalin kadunmiehen puheissa, että Raamattua voi tulkita niin monella tavalla - ja tässä tulkinnalla tarkoitetaan sen päättämistä, että mikä kohta on voimassa tai pätevä ja mikä on vanhentunut.

Käytännössä liberaali kadunmies toteuttaa tuossa Raamatun selittämistä. Mutta puhumalla tulkinnasta hän saa sen kuulostamaan siltä, että hänen selityksensä nousisi suoraan tekstistä. Eikä olisi riippuvainen käsityksestä, jonka hän on saanut tekstin ulkopuolelta. Tämä taas liittyy siihen, miten moderni ihminen, kadunmiestä myöten, mieluusti tavoittelee “objektiivista tietoa” ja siten häivyttää oman roolinsa esimerkiksi selittävän tiedon hankkijana, haltijana ja soveltajana. Jolloin hänen on luontevaa laiminlyödä kaikki itsekriittisyys siinä kohdassa.

Mutta esimodernissa ajattelussa tämä sama kritiikki menee vieläkin pidemmälle. Siinä edes tulkinta ei voi tapahtua tekstin varassa, koska puhuttu kieli itsessään ei ole yksiselitteinen, vaan rakentuu annettujen, saatujen ja hankittujen merkitysten varaan. Raamattu koostuu sanoista. Ei asioista tai ilmiöistä. Lukija tuo sen ääreen oman käsityksensä siitä, mikä on sanojen vastaavuus asioihin ja ilmiöihin. Raamattu ei voi puhua mistään asiasta tai ilmiöstä jos ei lukija sitä ennen ole muualta oppinut sanojen yhteyttä niihin.

Keskeisin ja suurin ero, missä tämä näkyy, on se tapa, jolla seurakunnan käytännön elämä ja yhteisönä toimiminen mielletään Jumalan vaikuttamaksi tai ihmisten vapaasti valitsemaksi. Joka tapauksessa Raamatusta voi nousta vain sellaisia kokemisen ja käsittämisen muotoja, jotka jollain tavalla ovat sitä lukevassa yhteisössä jo olemassa tai sen ymmärrettävissä.

Seuraava askel tässä ajattelussa on Pyhän Hengen rooli. Sama kysymys säilyy kuitenkin siinäkin, eli: Valaiseeko Pyhä Henki jokaista yksilöä erikseen, vai yhteisöä kokonaisuutena? Toimiiko Pyhä Henki yhteisön ymmärryksen sisällä ja sen kautta, vai nostaako Pyhä Henki tyhjästä saman ymmärryksen joka yksilölle erikseen? Voiko seurakunta, ja sen ymmärrys Raamatusta, nousta pelkästä tekstistä, tai tekstistä Pyhän Hengen avustuksella, uudestaan ja uudestaan? Vai voiko seurakunta, ja sen ymmärrys Raamatusta, nousta ainoastaan seurakunnasta? Jolloin olisi tuhoisaa aloittaa kaikki alusta, heittää kaikki entinen pois ja alkaa nostaa sitä pelkästä Raamatun tekstistä uudestaan ja uudestaan.

Lopulta kysymys ei tarvitse olla edes siitä. Sillä vaikka tällainen nostaminen olisikin teoriassa mahdollista, pelkästä tekstistä tai Pyhän Hengen avustuksella, niin mitä jos se on kerran historiassa ollut olemassa, ja kaikki nämä uudelleen nostamisen yritykset nimenomaisesti joka kerta torjuvat sen?


#11

Muratorin kaanon on varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon.
Se on 600-luvulta peräisin oleva latinankielisen käsikirjoituksen katkelma, josta puuttuu alku ja loppu. Sen on päätelty olevan käännös kreikankielisestä kirjoituksesta noin vuodelta 170.
Katkelma luettelee kaikki teokset, jotka on hyväksytty Uuden testamentin kirjojen kaanoniin niissä kirkoissa tai seurakunnissa, jotka sen kirjoittaja tunsi. Kaanon on hieman suppeampi kuin nykyinen Uuden testamentin kirjojen kokoelma, mutta mainitsee myös kirjoja, joita Uusi testamentti ei nykyään sisällä. Kaanon ei mainitse Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, eikä Pietarin kirjeitä.
Katkelman löysi Milanon Biblioteca Ambrosianasta isä Ludovico Antonio Muratori (1672 – 1750)
aikansa tunnetuin italialainen historioitsija. Hän julkaisi katkelman vuonna 1740, ja se on nimetty hänen mukaansa.
Alkuperäinen teksti on ajoitettu noin vuoteen 170, koska sen kirjoittaja viittaa paavi Pius I:een (paavina 142–157) juuri eläneenä.

Kaanonin tuntematon kirjoittaja hyväksyy neljä evankeliumia, vaikkakin kahden ensimmäisen nimet ovat kadonneet puuttuvan alun mukana — teksti alkaa maininnalla Luukkaan evankeliumista “kolmantena evankeliumeista”, ja sen jälkeen mainitaan Johanneksen evankeliumi neljäntenä.
Evankeliumien lisäksi kirjoittaja hyväksyy Apostolien teot ja 13 apostoli Paavalin kirjettä, mutta ei Kirjettä heprealaisille. Kirjoittaja pitää Paavalin nimissä Laodikean (Laodikealaiskirje) ja Aleksandrian (Aleksandrialaiskirje) seurakunnille lähetettyjä kirjeitä väärennöksinä.
Kirjoittaja hyväksyy myös Juudaksen kirjeen sekä sanoo, että kaksi kirjettä “jotka kantavat Johanneksen nimeä luetaan mukaan katolisessa kirkossa; niin myös Viisauden kirja, jonka Salomon ystävät kirjoittivat hänen kunniakseen”. Johanneksen kahta kirjettä ei kuitenkaan identifioida tarkemmin — Uusi testamentti sisältää kolme Johanneksen nimiin laitettua kirjettä. Pietarin ilmestys mainitaan kirjana, jota “jotkut meistä eivät salli luettavan kirkossa”.
Kirjoittaja ei mainitse nykyisessä Uudessa testamentissa olevia Pietarin kahta kirjettä eikä Jaakobin kirjettä. Huomiota herättävää on erityisesti Ensimmäisen Pietarin kirjeen puuttuminen kaanonista, sillä se oli hyväksytty aidoksi ja arvostettu jo useissa kirjoitusajankohtaa varhaisempien apostolisten isien kirjoituksissa.


#12

Maantiedekö tässä se olennainen muuttuja on? :thinking:


#13

Mikäpä ettei olisi? Amerikkalaiset kun vielä pitävät itäisiä isiä ( bysantti ) läntisinä ja aleksandrialaisia itäisinä, niin sillä saa hämmentynyttä keskustelua aikaiseksi mikä on ihan paavillista toimintaa. :slight_smile:


#14

Raamattu kanonisoitui hyvin epämuodollisesti, ilman minkään tahon tekemää muodollista päätöstä. Uuden testamentin kirjojen ja kirjeiden kanonisoituminen tapahtui siinä, kun apostolisissa ja katolisissa seurakunnissa ensimmäisen ja toisen vuosisadan aikana tiettyjä kirjoja KÄYTÄNNÖSSÄ PIDETTIIN AUKTORITATIIVISINA. Toisille kirjoille taas tällaista asemaa ei tullut eikä kehittynyt, joten ne jäivät kaanonin ulkopuolelle. Pari kolme kirjaa jäi häilymään kaanonin rajamaille (2 Piet, Jaak, Ilm, ym). Tämä kaanon muodostui käytännössä täysin jo toiseen vuosisadan aikana, siis 100-luvulla jKr. Noita muutamaa problemaattisempaa tapausta lukuun ottamatta UT:n kaanon siis muodostui käytännössä lopullisesti ilman mitään päätöstä jo ennen toisen vuosisadan loppua. Yksittäisillä kanonisten kirjojen luetteloilla tai edes myöhemmillä synodien ja konsiilien päätöksillä ei ole tässä mitään merkitystä. Nuo muutamat ongelmalliset kirjat pysyvät ongelmallisina noiden muodollisten päätösten jälkeenkin, ja aiemmin käytännön auktoriteettin kautta kanonisiksi todetut kirjat pysyvät sellaisina muodollisten päätösten jälkeenkin. Itse olen epävarma lähinnä Toisen Pietarin kirjeen autenttisuudesta (ja sitä kautta sen auktoritatiivisuudesta ja “kanonisuudesta”), mutta muutoin pidän tavanomaista läntistä UT:n kaanonia oikeana.

VT:n kanonisten kirjojen kokoelma muodostui juutalaisten keskuudessa Jeesuksen aikaan mennessä. UT:sta käy selvästi ilmi, että Jeesus, apostolit ja UT:n kirjoittajat pitivät pyhinä kirjoituksina eli Raamatun kaanonina melko tarkkaan sitä VT:n heprealaista kaanonia, joka esim luterilaisilla on nykyisin käytössä. Tässäkin muutaman kirjan kohdalla on pientä epävarmuutta, mutta pääpiirteissään asia on selvä. Myöhemmillä muodollisilla päätöksillä, olivatpa ne juutalaisten tai kristittyjen tekemiä, ei ole mitään merkitystä.


#15

Tuossa mielessä toki. Ortodokseilla on vain hassu taipumus välillä ajatella, että Kristinusko loppuu suunnilleen Kyprokseen. Tällä en toki timo khon viittaa.


#16

Ei minusta. Mielestäni ortodoksit Suomessakin ymmärtävät oikein hyvin esim. syyrialaisten varhaisten isien tärkeän merkityksen. Oli aika, jolloin Syyria oli kristinuskon sydän ja jossa merkittävimmät teologiset työt tehtiin.

Sen sijaan protestanteille kaikki orientaaliortodoksisuuteen ym. viittaava vaikuttaa olevan jotain takapajuista ja epämääräistä uskoa, josta ihmiset pitää käännyttää esim. luterilaisuuteen. Lähi-Idän (ortodoksiset) turvapaikanhakijatkin yritetään heti luterilaistaa. Luterilaisuudessa orientaaliortodoksit, assyrialaiskristityt ym. nähdään lähetystyön kohteina, ei täydesti kristittyinä.


#17

Puhuin nyt itä-länsi-jaottelusta. Kyproksesta etelään kristikunta on kyllä kaikille kosher.


#18

Syyria ei ole Kyproksesta etelään, vaan nimenomaan itään.


#19

Tässäpä se ongelma on. Kuka päättää, että mitkä kirjat kuuluvat Jumalan ilmoitukseen.
Pitäisikö deuterokanoniset kirjat sisällystää Raamattuun vai ei? En vaadi mitään vastausta.


#20

Yksi viesti siirrettiin toiseen ketjuun: Luterilais-katolinen ekumenia