Selvisi hieman taustatietoa tästä tapauksesta. Kyseessä oli neljänkympin paremmalla puolella alan vaihdoksen seurauksena papiksi vihitty henkilö.
Hän on toiminut noin seitsemän vuotta papin tehtävissä.
Ominta elämäntapahengellisyyttä on Snellman-korkeakoulun antroposofinen tarjonta. Kristillinen, hänen patriarkaaliseksi kokemansa sanasto mietityttää, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä myöten, eikä hän osaa olla niiden sanojen takana niitä käyttäessään.
Henkilö on mukava, mutta jään pohtimaan miksi tällainen ihminen on yleensä vihitty papiksi. Lyhyen tuttavuuden jälkeen ei kuulosta siltä että hänen olisi alunperinkään pitänyt päätyä papiksi.
Kyllä Pyhä Kolminaisuus on Raamatusta löydettävissä helpostikin, vaikka sitä sanaa ei käytetä. Apostolit uskoivat ainakin Jeesuksen olevan Jumala. Vain käsite on tehty mahdollisimman ymmärrettäväksi myöhemmin kirkolliskokouksessa.
Ei ole oikeaa kristinuskoa, jos Kolminaisuudesta luovutaan, harhaopiksi todettu ja julistettu (esim. Jehovan todistajat). Emme tietenkään varmuudella tiedä kuinka Jumala heidät yms. tuomitsee, silti kristitty korottaa yksin Jeesusta Kristusta tekoineen puolestamme eikä elämäntapaa & hyvää elämää, joka muuten on hyödyllistä ja hyvää Raamatussa, mutta myös jossain määrin muuttuvaa aikojen kuluessa.
Hyvä ja lahjakas, siivo kaikin puolin ei pelastu Raamatun mukaan, mutta kääntyessään jopa Trump ja Putin, Hitler voisivat pelastua. Tietenkin siivokin pelastuisi, kun saisi kääntymisen armon.
Meidän kaikkien tulisi muistaa, että Jumalalla on varaa hukuttaa meidät kaikki, jos Jeesus ja armonsa eivät kelpaa.
(Helppoa ei ole ihmiselämä eikä Jumalan silmissä kunnian ja menestyksen kukkuloilla elävä ole arvokkaampi kuin ‘köyhä, kerjäläinen ryysyissä’, joka ei edes rukousvastauksia saa ikinä. “Kunniassa elävä on jo palkkansa saanut…”)
Kyllä, näennäisesti protestanttisuuden eri haaroilla ja liikkeillä on omat, toisinaan varsin syvälliset ja systemaattisetkin, opin esityksensä. Käytäntö on kuitenkin pitkälti se, että yksilöt riippumatta asemasta määrittelevät itse sen, mitä kristinusko heille merkitsee. Toki keskiarvollisesti näin koostuva kristinusko on melko selkeäpiirteinen.
Ensinnäkin, jo tätä foorumia seuraamalla voi todeta, että se, mitä luterilaisuus on, riippuu pitkälti siitä, kuka sitä kuvaa. Kun katsotaan sitten laajempaa luterilaisuutta, niin sama ilmiö vahvistuu. Suomessa valtavirtaluterilaisuus ja herätysliikeluterilaisuus monine variaatioineen edustaa erilaisia näkemyksiä luterilaisuudesta.
Toiseksi, en aivan ymmärrä, mitä tarkoitat tällä virkkeellä. Vaikuttaa siltä, että samaistat protestanttisuuden ja luterilaisuuden (luterilainen=protestanttinen universaali määritelmä). Todellisuudessa luterilaisuus on kuitenkin vain pieni osa protestanttisuutta. Ei voi edes sanoa, että luterilaisuuden vaikutus olisi jotenkin määräävä protestanttisuudessa. Helluntai-karismaattinen protestanttisuus lienee se suurin maailmalla jylläävä protestanttisuuden muoto ja se ammentaa enemmän reformoidusta ja wesleyläisestä (eli sitä kautta anglikaanisesta) protestanttisuudesta.
Mutta toki, ironista on, että protestanttisuuteen liittyy kiinteästi jonkinlainen systemaattisen ja selkeän yhteinäisen opin ihanne. Syntyihän systemaattinen teologiakin vasta protestanttisuuden myötä. Käytännössä protestanttisuuden hajaannukseen pyrkivä ja yksilön tulkintaoikeuksia korostava DNA tekee ensinmainitun aika lailla tyhjäksi. Kirkko voi kyllä julistaa virallista oppia, mutta sitten on aivan eri asia, pitäytyvätkö kirkon jäsenet ja työntekijät siinä.
Meta-keskusteluna: Kun täällä foorumilla joskus ihmeteltiin sitä, mitä on nominalismi, niin esimerkiksi tämä lainattu virke on nominalistinen tieto-opiltaan. Se esittää, että luterilaisuudella ei ole asiallista (reaalista) olemusta, vaan sen olemus redusoituu siitä tehtyihin määrittelyihin, jotka voivat olla myös ristiriitaisia. Tämä tietenkin johtaa siihen, ettei mistään voida keskustella järjellisesti, koska mikä tahansa määritelmä voidaan kiistää, jolloin keskustelun ytimeksi tulevat erilaiset retoriset keinot.
Voit tietenkin pitää viestini osaa esimerkkinä nominalismista, mutta en oikein usko, että se siihen sopii kuitenkaan, kun ottaa kokonaisuuden huomioon. En muutenkaan ymmärrä, mikä kommenttisi pointti on. Yritätkö vain selventää, mitä nominalismi on vai onko tämä yritys horjuttaa kommenttini perusteita maalamalla se nominalismiksi? Kommenttini liittyi kaiken lisäksi vielä laajempaan keskusteluun, jossa puhutaan juurikin siitä, mikä merkitys kristillisellä opilla on kristinuskossa. Aiheena ei siis edes ollut se, voiko jostakin asiasta “keskustella järjellisesti”.
”Kysy mitä vain liittyen uskontoon, kirkkoihin, seurakuntiin.”
Niin olisin kysynyt, että mikä asema tällä kirjalla: Jukka Korpela: Miesparin siunaaminen, Viisi ortodoksista keskiaikaista rukousta (Arator 2011) on ortodoksisessa kirkossa? Kirjassa on viisi rukouspalvelusta samaa sukupuolta olevien liiton siunaamiseksi.
Kirjan esipuheessa sanotaan:
Kirjan idea syntyi syksyn 2010 kiivaan homoliittokeskustelun yhteydessä. Avioliitto ja kristillisyys eivät ole monoliittisia asioita. Kristinusko on kehittynyt nykyiselleen kulttuurillis-poliittisena ilmiönä eikä sen nykyinen muoto ole kovinkaan vanha. Avioliitto taas on pitkälti kunkin yhteisön, kulttuurin ja elinkeinojärjestelmän ohjaama ja paljon kristillistä maailmaa ja maailmankatsomusta laajempi asia. Nykyinen suomalainen avioliitto ja perhe ovat muotoutuneet vasta viimeisinä vuosisatoina. Kristillisen kirkon historiassa on siunattu myös miespareja rakastamaan toisiaan. Siksi ihmisten pitäisi olla varovaisia puhuessaan jostakin alkuperäisestä järjestyksestä, koska sellaista ei tässäkään asiassa ole.
Teoksen kirjoittaja Jukka Korpela (s. 1957) on Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori. Hänen merkittävimmät teokset ovat 2001 Miinchenissä ilmestynyt Prince, Saint and Apostle ja Berliinissä 2008 julkaistu The World of Ladoga.
Minulla on tämä kirja. Onko joku muu lukenut tämän kirjan?
Onko ortodoksisen kristillisen kirkon historiassa tosiaan siunattu myös ”miespareja rakastamaan toisiaan”, kuten kirjassa todetaan? Kysymys ei liene ollut avioliitosta vai oliko?
Ortodoksisessa kirkossa oli tällainen siunaus, mutta sen täsmällinen merkitys ja tarkoitus on jäänyt historian hämärään. Niinpä samaa sukupuolta olevien vihkimistä puolustavat tulkitsevat sen olleen rinnasteinen heteroavioliiton siunaamisen kanssa (ja ilmeisesti siunauksessa on myös yhteneväisyyksiä sen kanssa) ja ne, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoa, näkevät sen olevan jonkinlainen veljesliitto.
Totuus on jossakin.
Foorumin ortodoksit voivat sitten kommentoida muuten.
Tuossa Korpela puhuu veljesliitoista (adelfopoiesis, veljeksitekeminen), joka tosiaan oli eräänlainen toimitus. Avioliitosta siinä ei tietenkään ole kyse, kuten termi veljeksitekeminen osoittaa. Liittyy kuitenkin sukulaisuuteen niin kuin vaikkapa ortodoksinen kummius, johon toki ei liity samanlaista rituaalia. Ortodoksinen kummi ei saa avioitua kummilapsensa vanhemman kanssa.
Ortodoksisessa kirkossa on monenlaisia toimituksia, joista osa on jäänyt pois käytöstä. (Muistaakseni joissain 1000-luvun rukouskirjoissa on toimituksia jopa sille, kun tyttö alkaa käyttää huivia. Muokkaus: muistin oikein ks. Gabriel Radlen (2019) “The Veiling of Women in Byzantium”, Speculum 94/4: 1070-1115.)
Tuo Korpelan esipuhe avioliiton muotoutumisesta on oikeastaan harhaanjohtava ja sofistinen sekavuudessaan. En nyt ala yksityiskohtaiseen analyysiin, mutta huomion voi kiinnittää siihen, kuinka hän puhuu toisaalta “suomalaisesta avioliitosta ja perheestä” eli tietystä historiallisesta käsityksestä ja käytännöstä kun taas olennainen kysymys on kristillinen avioliitto eli kristillinen opetus siitä. Esimerkiksi p. Johannes Krysostomos ja p. Gregorius Teologi puhuvat oikein selvin sanoin, ja Krysostomos laajaltikin avioliitosta juuri perinteisessä ja Raamatullisessa mielessä tarkoittaen miehen ja naisen tulemista yhdeksi lihaksi, josta Jeesus myös opetti.
Luterilaisuuden olemus on esitetty Tunnustuskirjoissa. Tunnustuskirjoja ei kukaan nominalisminsa tunteva voi pitää nominalistisena. Aloittaa voi vaikka kirkko-opista.
@Plautilla ihmetteli jonkun luterilaisen papin (eli protestanttisen papin) pähkäilyjä. Luterilaisuus ie ole kenenkään yksittäisen papin pähkäilyjen tulos. Ja sitä myöten ei ole protestanttisuuskaan. Jos L on P:n osajoukko ja L:ssä ei päde jokin asia kaikille L:n alkioille, niin silloin sama asia ei päde myöskään kaikille P:n alkioille.
En nyt mene tuohon keskusteluun. Tarkoitin vain sitä, että luterilaisuuden olemuksesta on olemassa tietty esitys. Sen vuoksi on mahdollisesti puhua siitä, onko jokin luterilaista vai ei.
Selkeästi systematisoitu teologia syntyi vasta reformaation jälkeen ja liittyi enemmän aikakautensa laajempiin kehityskulkuihin kuin siihen, että kristinuskolle olisi ominaista tai elintärkeää jonkinlainen täsmällinen oppi.
Onko tämä yleinen käsitys suomalaisessa teologiassa? Oliko Teinonen oikeassa, kun heitti Suomen olevan teologian kehitysmaa, kun edes Summaa ei ole saatu suomennettua?
Toki, vaan näissä jutuissa on hyvä ottaa huomioon sellainen seikka, että esimerkiksi Raamattu ei ole sellainen kirjakokoelma, josta mikä tahansa hengellinen tai opillinen asia olisi kenen tahansa helposti tarkistettavissa. Kristikunnassa on lukematon määrä erilaisia suuntia, jotka kaikki ajattelevat tulkitsevansa Raamattua oikein.
Kukin uskonsuunta elää kuitenkin omassa tulkintakulttuurissaan, ja luterilaisuudessa eletään omaleimaisesti yhdessä sellaisessa. Lisäksi tulkintoihin kytkeytyy vähitellen traditio, ja yleensä sen merkitys ja painoarvo kasvaa ajan myötä. Voidaan jo puhua esimerkiksi helluntailaisesta tulkintakulttuurista, jossa ulkopuolinen kristikunta nähdään aina tiettyjen silmälasien läpi. Ja esimerkiksi yleisemmin protestanttisuudessa traditioksi on muodostunut ehdoton Sola Scriptura -periaate, joka on indoktrinoitunut hyvin syvälle protestanttisen kristinuskon kulttuuriin. Sen ohi ei ole helppoa kyetä näkemään, mikä ei ole kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta ihan ongelmatonta.
Jokainen tulkinta on myös oppi! Ja sen on oltava johdettavissa Raamattuun muuten olemme tuuliajolla eikä kenelläkään olisi enää varmuutta mistään, paitsi subjektiivinen varmuus, jos ei olisi objektiivista kriteeriä mistä käsin oppi voitaisiin määritellä. Varmuus on subjektiivisen tiedon predikaatti kun taas taattu on objektiivisen tiedon predikaatti, jälkimmäinen on löydettävissä vain Raamatusta sen ilmoituksen sisällöstä, siihen siinä on sen ankkuripaikka.
Mitenkä tämän perustelet? Keskiajalla oli erittäin systematisoitua teologiaa ja sen päälle rakentui myös reformaation aikainen ja sen jälkeinen teologia.
Ei pidä paikaansa. UT:ss on runsaasti teologiaa: opetusta Kristuksesta, hänen lihaksitulemisestaan ja työstään, sovituksesta ja pelastuksesta.
Ei todellakaan syntynyt. Jo kirkkoisät harjoittivat systemaattista teologiaa, ja 300-luvun merkittävät kirkolliskokoukset varsinkin.
Vain, jos kiinnität huomiotasi protestanttien keskinäisiin erimielisyyksiin etkä tutki, millainen on keskimääräisen protestantin tosiasiallinen oppi. Normaali, vähänkin vakavasti uskoonsa suhtautuva protestantti uskoo oman oppinsa olevan tosi ja siis sen kanssa ristiriitaisten oppien olevan epätosia. Tästä taas seuraa loogisesti, että kukaan ei voi itse määritellä omaa oppiaan vaan joutuu omaksumaan opin Jumalan ilmoituksesta.
Luterilaiset, onko tapana ilmoittaa kirkkoherralle aina kun toisen seurakunnan pappi olisi tulossa syystä tai toisesta toimittamaan ehtoollisjumalanpalvelusta tämän toisen seurakunnan alueelle ja/tai tiloihin?